Kirjoittaja Aihe: Tukolle \ ANKARA ARVOSTELU  (Luettu 8244 kertaa)

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3745
Tukolle \ ANKARA ARVOSTELU
« : Kesäkuu 02, 2010, 10:26:09 ap »
ANKARA  ARVOSTELU


 

Eri tahoilta tulleiden tietojen mukaan Keravan TUKO:n varasto ajaa työnantajan vaatimuksesta sisään uutta urakointi-järjestelmää, joka ei tieteellisen työntutkimuksen näkökulmasta tarkastellen siedä päivänvaloa ja ei varsinkaan normaali-joutuisuus käsitteen yleismaailmallisesta standardisoinnista täysin poikkeavan uuden, omaperäisen tulkinnan osalta.

Samoin jo aikaisemmin sisään ajettu ja urakointi-järjestelmiin nivelletty "kiristys-järjestelmä", nimeltään Työkykyisyyden seuranta, ei asetu edes Suomen lain asettamiin kehyksiin työsuhteesta ja sen päättämisestä, ( liite 1 ja 2 ), vaan lain ulkopuolelle, ollen toisin sanoen laiton toimintatapa työnantajan taholta.

Tieteellinen työntutkimus ja -työnmittaus-tekniikka määrittää työskentelyn normaali-joutuisuuden todennettavalla esimerkillä korttipakan jakamisesta pöydälle neljään siistiin pinoon, jotka sijaitsevat neliön kulmissa, yhdessä minuutissa.

Tämä on siis se työnmittauksen tuottama lähtökohta jatkotoimille, johon joutuisuuteen mitatut ajat normalisoidaan, lisättynä lakisääteisillä ja vakiintuneilla, yleisen käytännön mukaisilla aikahyvityksillä työntekijälle.

Näin on saatu se työn vaatima aika, jota tulee käyttää urakkahinnoittelun perustana, vastaten tuntityöstä sovittua tuntipalkkaa.

Tästä joutuisuudesta työskentelyn intensiteettiä kohottaen alkaa työntekijälle kertyä urakka-hyvitystä itsensä asettamisesta poikkeuksellisen suuren työn kuluttavuuden alaiseksi.

Katsomme nyt työnantajan omaperäistä työn normaali-joutuisuuden tulkintaa:

Tällä hetkellä keräilyn tuotoksen urakan lähtökohtana työnantaja pitää 45 riviä tunnissa.

Tieteellisen työntutkimuksen sääntöjen mukaan tämän tulee toteutua normaali-joutuisuudella työskennellen. Onko näin? Tuskin. Tätä asiaa voi tiedustella työntekijöitten edustajilta.

Uudessa, työnantajan tavoittelemassa urakointi-järjestelmässä, tämä nykyinen 45 rivin "normaali-joutuisuuden" tuotos halutaan kohottaa kolmen siirtymävaiheen jälkeen 72 riviin tunnissa ja väittäen, että tämä on nyt tuotos työskennellen normaali-joutuisuudella ja urakka-hyvityksen lähtökohta määrä tuotosta.

Muina miehinä aiotaan siis urakkahyvityksen lähtöarvoa kohottaa 60 % eli tehdä urakkatyö asiallisesti ottaen mahdottomaksi.

Normaali-joutuisuus, yleismaailmallisesta määritteestään poiketen, on työnantajan mielestä muutettavissa, milloin työnantajan etu sitä vaatii.

Urakoitten toteutunut keskiarvo-tuotos, joltakin ajanjaksolta, joka on vain työnantajan tiedossa, on tällä hetkellä 66 riviä tunnissa.

Tätä keskiarvoa pitää toinen urakointiin niveltyvä "hiostus-järjestelmä" eli kuntoisuus-tarkastelu sellaisena raja-arvona, jonka jokaisen työntekijän tulee saavuttaa  tai huomautuksen ja varoituksen jälkeen työnantaja katsoo itsellään olevan oikeus purkaa kyseisen työntekijän työsuhde, kuten myös mielestään liikaa sairastavan työntekijän kohdalla.

Työnantajan edustajien "viljelemän" normaali-joutuisuus tulkintojen sekamelskaan voi vielä lisätä firman kehityspäällikön kertoma tulkinta, että toteutuneiden urakoiden keskiarvo, tällä hetkellä 66 riviä, on myös eräs normaali-joutuisuus.

Se on siis tällä hetkellä, mutta uusi urakointi-järjestelmä aikookin viedä sen oikean normaali-joutuisuuden, josta maksetaan vasta tuntipalkan mukaisesti, sen ylitse eli 72 riviin keräilyä tunnissa, työnkulun, työnjärjestelyn ja menetelmän kokonaisuudessaan pysyessä entisenä.

Edellisellä urakoinnin normaalijoutuisuuden määrittelemällä urakka-korvauksen laskennan yhäti järjestelmän automaattisesti kasvattamalla aloitustasolla ollaan hetkessä tilanteessa, jossa kukaan ei saa enää urakka-lisää, vaikka työskentelee niska limassa. Järjestelmällä täytyy olla jokin toinen tavoite, joka selviää pian.

Tähän yltiöpäiseen "hiostuksen" kiristämis-suunnitelmaan on liitettävä liite 3, joka käsittelee työn kuluttavuuden riippuvuutta työn joutuisuudesta.

Työnantajan tavoitteet ovat selvästikin pidemmällä kuin mitä tästä äkkipäättään voi huomata. Tavoite on luoda sopimuksista paketti, mahdottomuuksiin viedyin työn joutuisuus-vaatimuksin, jonka avulla firma voi purkaa halutessaan, milloin tahansa, kaikkien suomalaisten työsuhteet ja korvata heidät ulkomaalaisella halpa-työvoimalla, johon se on jo neljä vuotta valmistautunut, ajaen sisään "vinku-intialaisellekin" soveltuvaa, hänen omalla äidinkielellään toimivaa työnohjaus-järjestelmää.

 

                                                                        Päätoimittaja Markus Räsänen

                                                                                  "Räsäsen seinälehti2

PS. Puhekeräilyllä työskentelevä, tiesitkö että:
 Korvakuulokkeiden käyttäminen kasvattaa korviesi bakteerikannan 700-kertaiseksi. 

 

 

Liitteet:

1)Lakiteksti sallituista työsuhteen purkamisen syistä.

Työsopimuslaki 26.1.2001/55

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:

1 luku

Yleiset säännökset

7 luku

Työsopimuksen irtisanomisperusteet

1 Ö,§

Yleissäännös irtisanomisperusteista

Työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä.

2 Ö,§

Työntekijän henkilöön liittyvät irtisanomisperusteet

"Työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään. Syyn asiallisuutta ja painavuutta arvioitaessa on otettava huomioon työnantajan ja työntekijän olosuhteet kokonaisuudessaan.

Asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena ei voida pitää ainakaan:

1) työntekijän sairautta, vammaa tai tapaturmaa, ellei hänen työkykynsä ole näiden vuoksi vähentynyt olennaisesti ja niin pitkäaikaisesti, että työnantajalta ei voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista;

2) työntekijän osallistumista työehtosopimuslain mukaiseen tai työntekijäyhdistyksen toimeenpanemaan työtaistelutoimenpiteeseen;

3) työntekijän poliittisia, uskonnollisia tai muita mielipiteitä tai hänen osallistumistaan yhteiskunnalliseen tai yhdistystoimintaan;

4) turvautumista työntekijän käytettävissä oleviin oikeusturvakeinoihin.

Työntekijää, joka on laiminlyönyt työsuhteesta johtuvien velvollisuuksiensa täyttämisen tai rikkonut niitä, ei kuitenkaan saa irtisanoa ennen kuin hänelle on varoituksella annettu mahdollisuus korjata menettelynsä. Työnantajan on kuultuaan työntekijää 9 luvun 2 Ö,§:ssä tarkoitetulla tavalla ennen irtisanomista selvitettävä, olisiko irtisanominen vältettävissä sijoittamalla työntekijä muuhun työhön. Jos irtisanomisen perusteena on niin vakava työsuhteeseen liittyvä rikkomus, että työnantajalta ei voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista, ei 3 ja 4 momentissa säädettyä tarvitse noudattaa."


Lähde: http://www.tyosuojelu.fi/fi/l20010055/616

2)Helsingin seudun kauppakamarin neuvontapalvelun välittämä juristin kirjoittama tulkinta työsuhteen purkamisen sallituista syistä.

Sairaus irtisanomisperusteena

Asiallisen ja painavan syyn vaatimus


"Työsopimuslain mukaan työnantajalla on oikeus irtisanoa työntekijän työsuhde asiallisesta ja painavasta syystä. Työntekijästä johtuvana asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää sellaista työsopimuksesta tai laista johtuvien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä, jotka vaikuttavat olennaisesti työnantajan ja työntekijän väliseen työsuhteeseen. Työsopimuksen irtisanominen on sallittua myös, jos työntekijän henkilöön liittyvät työntekoedellytykset ovat muuttuneet niin olennaisesti, ettei työntekijä tämän vuoksi enää kykene selviytymään työtehtävistään eikä hänelle voida tarjota muita tehtäviä joihin hän kykenisi työkykynsä perusteella.

Lain mukaan asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena ei voida kuitenkaan pitää työntekijän sairautta, vammaa tai tapaturmaa, ellei hänen työkykynsä ole näiden vuoksi vähentynyt olennaisesti ja niin pitkäaikaisesti, ettei työnantajalta voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista.

Työkyvyn arviointi

Työntekijän työkyky on useiden eri tekijöiden summa. Siihen vaikuttavat muun muassa fyysinen ja psyykkinen suorituskyky sekä muut henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten persoonallisuus sekä koulutukseen ja työkokemukseen perustuvat tiedot ja taidot. Työntekijän alentunut terveydentila on siten vain yksi työkykyyn vaikuttava tekijä.

Työkykyä arvioidaan aina työtehtävien asettamia vaatimuksia vasten. Työntekijän sairauden vaikutuksia on siten arvioitava siltä osin kuin ne ovat yhteydessä työntekijän työtehtävistä selviytymiseen. Laissa tarkoitettu työkyvyn olennainen heikkeneminen edellyttää sitä, että työntekijä ei sairauden, vamman tai tapaturman vuoksi pysty olennaisilta osin täyttämään työsopimuksesta johtuvia velvoitteitaan. Yleisesti ottaen vaikeakaan sairaus ei oikeuta päättämään työntekijän työsopimusta niin kauan kun hän tähän kykenee.

Edellä mainitun lisäksi edellytetään, että sairauden, vamman tai tapaturman aiheuttama työkyvyn alentuminen on niin pitkäaikainen, että edellytyksiä työsopimussuhteen jatkamisen ei ole. Oikeuskäytännössä työkyvyn alentumisen pysyvyydeltä ei ole edellytetty lopullisuutta vaan pitkäaikaisuutta. Pysyvyys-kriteeriä arvioitaessa on otettu huomioon sairauden kesto ennen irtisanomisen toimittamista ja toisaalta myös lääketieteellinen ennuste sairauden tulevasta kestosta ja työntekijän paranemis- ja kuntoutumismahdollisuuksista. Oikeuskäytännössä työkyvyn pysyvänä heikentymisenä on pidetty noin vuoden kestänyttä työkyvyttömyyttä. Tällöin tulee kuitenkin huomioida edellä mainittu työkyvyttömyyden pysyvyyttä koskeva lääketieteellinen ennuste. Mikäli työntekijä todennäköisesti paranee esim. lähitulevaisuudessa suoritetun leikkauksen johdosta, ei irtisanomisoikeutta ole.  

Mikäli työntekijän poissaolojen syy vaihtelee, ei olennaista ja pysyvää työkyvyn heikkenemistä helposti synny vaikka poissaolojen yhteenlaskettu pituus olisikin pitkäaikainen. Näin varsinkin silloin kun työntekijä on palannut sairauksien jälkeen työkykyisenä työpaikalleen. Mikäli kuitenkin kaikki poissaolot ovat perustuneet samaan sairauteen on oikeuskäytännössä riittänyt 30-50% vuosittainen poissaolo irtisanomisen perusteeksi. Tämä johtuu siitä, että samantyyppisen sairauden uusiutuminen antaa aiheen olettaa, että työntekijän työkyky on alentunut. Jos työkyvyttömyyden syyt taas vaihtelevat, voidaan katsoa että korkeakin poissaoloprosentti saattaa johtua sattumasta, eikä tilanne todennäköisesti jatku samanlaisena tulevaisuudessa.

Arvioidessaan oikeutta irtisanoa työsopimus työntekijän sairauden perusteella työnantajan on selvitettävä työntekijän edellytykset selvitä työstä sairaudesta huolimatta. Arvioinnissa on annettava merkitystä heikentyneen työkyvyn taustalla olevan sairauden luonteelle ja ennusteelle sairauden kehityksestä. Esimerkiksi kroonisen asteittain pahenevan taudin kohdalla irtisanominen saattaa olla mahdollista jo ennen vuoden kestänyttä työkyvyttömyyttä. Arvioidessaan sairauden ennustetta työnantajan tulee käyttää apunaan työterveyslääkärin tai erikoislääkärin arviota. Lääkäri on kuitenkin sikäli ulkopuolinen, että työnantaja vastaa itsenäisesti laittoman irtisanomisen seurauksista. Lausunnon hankkiminen laskee kuitenkin tuottamuksen asetta, mikäli irtisanominen katsotaan myöhemmin laittomaksi. Oikeuskäytännössä tämä on alentanut maksettavaksi tuomittavan korvauksen suuruutta.

Uudelleensijoittamisvelvollisuus

Työnantajan on aina ennen työntekijästä johtuvasta syystä tapahtuvaa työsopimuksen irtisanomista kuultava työntekijää irtisanomisen perusteena olevista seikoista. Samassa yhteydessä työnantajan on myös selvitettävä olisiko irtisanominen vältettävissä siirtämällä työntekijä sellaisiin tehtäviin, joista hänellä olisi edellytykset selvitä koulutuksensa, tietojensa, ammattitaitonsa ja kokemuksensa perusteella. Uudelleensijoittamisvelvollisuus konkretisoituu vain, mikäli yrityksessä on sellaista työtä, josta työntekijä kykenee suoriutumaan. Työnantajalla ei ole näissä tilanteissa varsinaista koulutusvelvollisuutta normaalin työhön perehdyttämisen lisäksi, eikä työnantajan tarvitse ryhtyä poikkeaviin järjestelyihin työn järjestämiseksi. Työsuhde voidaan päättää, mikäli työtä ei ole tarjolla. Työntarjoamisvelvollisuus koskee vain kyseistä yritystä, eikä koko konsernia kuten taloudellisten ja tuotannollisten irtisanomistilanteiden yhteydessä.

Kokonaisharkinta

Kuten edellä selostetusta käy ilmi, irtisanomisperusteen riittävyyden arviointi edellyttää eri tekijöiden perusteella tapahtuvaa kokonaisharkintaa, jossa otetaan huomioon taustalla vaikuttavat olosuhteet kuten työntekijän henkilökohtaiset ominaisuudet ja työnteon olosuhteet. Sairausperäinen irtisanominen edellyttää lähes aina lääketieteellistä selvitystä työkyvyn alentumisesta ja tämän vuoksi työnantajan tulee perustaa irtisanomispäätös lääkärinlausuntoihin. Vajaakuntoisten työntekijöiden kohdalla myös työturvallisuuslaki ja työterveyshuoltolaki edellyttävät työnantajan toimenpiteitä heidän työntekonsa helpottamiseksi esim. työjärjestelyillä taikka apuvälineiden hankinnalla. Näin erityisesti silloin, kun työntekijä on menettänyt osan työkyvystään kyseisen työnantajan palveluksessa. Työnantajalta ei kuitenkaan edellytetä toimia, jotka ovat kohtuuttomia verrattuna työnantajan edellytyksiin ja toisaalta niillä saavutettaviin tuloksiin."





3)Päätoimittaja Räsäsen teksti "Ihmiselämää pakkomyynnissä".

IHMISELÖ,,MÖ,,Ö,, PAKKOMYYNNISSÖ,,

"Tieteellinen työntutkimus on tuonut mukanaan käsitteen työskentelyn joutuisuudesta, intensiivisyydestä. Se ei tarkoita työliikkeiden nopeutta, vaan työn tuloksen syntynopeutta, sovitulla työmenetelmällä työskennellen. Työn joutuisuus ilmoitetaan kertoimella, jolloin normaali-joutuisuus on 1,00 Joutuisuuden asteikko muuttuu viiden sadasosan portain.

Esim. 1,00  oe 1,05  oe 1,10  oe 1,15 tai 1,00  oe 0,95  oe 0,90  oe 0,85¦ Normaali-joutuisuuden määrittämiseksi on malli, jossa normaali korttipakka jaetaan kortti kerrallaan pöydälle neljään pinoon minuutissa, jotka ovat neliön kulmissa, jonka sivut ovat 30 cm.

Normaali-joutuisuuden määritettä lähtökohtana käyttäen on työtä mittaava työntutkija joutunut kehittämään päässään joutuisuus-kertoimien asteikon, jolla hän arvioi kunkin senttiminuutti-kellolla mittaamansa työnvaiheesta pilkottujen työnerien käytetyn joutuisuuden mittaushetkellä. Tämä työskentelyn joutuisuus määritetään aina, käytetään sitten aikamittausta, havainnointi-tutkimusta tai jotakin muuta menetelmää.

Jatkuvasti vaikuttavana on normaali-joutuisuus maksimi terveyden sallima työskentelyn intensiivisyys.

Työskentelyn intensiivisyyttä kasvatettaessa yli normaali-joutuisuuden, alkaa työn kuluttavuus vaikuttamaan ihmiseen eksponentiaalisesti kasvaen, joutuisuus-kertoimen kasvaessa.  Toisin sanoen, ihmisen eliniän odote pienenee, sitä jyrkemmin eksponentiaalisesti kuin mitä suuremmaksi joutuisuus-kerroin kasvaa.

Työsopimus aika-palkkauksella edellyttää työskentelyä normaali-joutuisuudella.

Urakka-palkkauksessa mitatut ajat normalisoidaan eli kerrotaan joutuisuus-kertoimella, jolloin saadaan normaali-aika eli aika normaali-joutuisuudella työskennellen. Tämän lisäksi huomioidaan laki- ja sopimusperusteiset elpymistauot, sekä apuajat, joissa tulee huomioida normaalit vakiintuneet toimet, kuten vessassa käymiset, peseytymiset jne. Kun edelliset on vähennetty työajasta, voidaan laskea työlle urakka-hinta, normaali-joutuisuuden pohjalta.

Normaali-joutuisuudella työskennellen tulee siis urakka-palkkauksessa päästä samaan ansioon kuin aika-palkkauksessa, jolloin edellytetään myös samalla normaali-joutuisuudella työskentelyä.

Urakka-palkkauksessa työntekijä siis asetetaan sen tilanteen eteen, että jos hän haluaa päästä aikapalkkaa suurempiin ansioihin, on hänen itse hiostettava itseään, jota tosin myös työnantaja odottaa, oman hyödyn asiasta saadakseen. Samoin käytännössä, myös erilaisin pelottein ja vaatimuksin, kapitalistit ovat pakottaneet yleisesti työn joutuisuuden normaali-joutuisuutta suuremmaksi, myös aika-palkatussa työssä, kautta aikojen.

Erityisesti 90-luvun alun "laman" jälkeen ryhdyttiin systemaattisesti työpaikoilla kohottamaan työn edelleen hiostamista voittojen kasvattamiseksi, kun työn tuottavuuden kohottamisen prosessit olivat törmänneet kapitalistisen tuotantotavan talouden lakien asettamiin rajoitteisiin.

Työn teettäminen normaali-joutuisuutta suuremmalla työskentelyn intensiivisyydellä loukkaa kuitenkin työsuojelun määräyksiä ja henkeä.

Työsuojelun perusajatuksiin kuuluu työntekijän suojeleminen myös omalta itseltään, kuten sallitut ylityö-tunnit, työnantajan mielivallan lisäksi. Näin ollen molemmat asiat tulee julkisesti ja virallisesti tuomita ja LAISSA KIELTÖ,,Ö,,, toisaalta työntekijän painostaminen aikapalkatussa työssä normaali-joutuisuutta suurempaan työskentelyn intensiivisyyteen ja toisaalta urakka-palkkaus jo sellaisenaan automaattisesti normaali-joutuisuutta suurempaa työn intensiivisyyttä ehdottavana ja odottavana.

Kuten koneen ja sen komponenttien käyttöikä määräytyy käyttötuntien, sekä säädettävien maksimikierrosten perusteella, tapahtuu sama myös ihmisen kohdalla. Ihmisen työkyvyn menettämisen ikäraja- ja elinikäodote on sidoksissa jatkuvasti käytettyyn työn joutuisuuteen eli ihmisen kuluminen on suhteessa työn rasittavuuteen, sen raskauden ja intensiivisyyden yhteisvaikutukseen.

Työkyvyttömyyden- ja eliniän odote ei ole kuitenkaan suorassa käänteisessä suhteessa jatkuvasti käytettyyn työn joutuisuus-kertoimeen, vaan on eksponentiaalisesti laskeva joutuisuus-kertoimen kasvaessa yli normaali-joutuisuuden.

 Hiostus työssä on ehdottomasti yleisin sairastumisten ja ennenaikaisten kuolemien aiheuttaja.

Työntekijän suostuessa työskentelyyn hiostuksen alaisuudessa, hän samalla luovuttaa pois osan työuransa pituudesta ja koko elämästään. Ylikierroksilla työtä tehden, tulee työuran pituus auttamattomasti eksponentiaalisesti lyhenemään.

Voi sanoa varmuudella, että jatkuvana keskimääräinen joutuisuuden 1,20 käyttö johtaa yli kymmenen vuoden eliniän lyhenemiseen ja yli viiden vuoden työuran lyhenemiseen työkyvyttömyytenä.

Näin ollen tulee työn hiostus ottaa vakavasti esiin keskustelussa eläkeiän kohottamisen tarve keskustelussa. Eläkeiän kohottaminen on lisärasite, joka tappaa varmuudella vieläkin nopeammin.

Tarve ei olekaan eläkeiän kohottamiseen, vaan hiostuksen poistamiseen, joka auttaa lähes kaikkien selviämiseen työelämässä 65 vuoden eläkeikään asti.

Näemme, että kapitalisteilla on tavoite muuttaa työntekijän koko elinaika työajaksi.

Tästä voitaisiin tietenkin jatkaa voittojen pienenemiseen ja kapitalistisen tuotantotavan tehottomuuteen, kun riisutaan siltä pois naamiot hiostuksena tuotetusta tuotoksesta ja katsotaan myös ilmiselvästi "tarpeettomat" investoinnit, niin sanotun "kilpailukyvyn" nimissä, mutta me emme sitä tässä yhteydessä tee. Toteamme vain, että siirtyminen työn normaali-joutuisuuteen poistaa välittömästi työttömyyden ongelman maastamme.

Vain pelkästään teknologialla aikaan saatu työn tuottavuuden kohottaminen on oikeaa työn tuottavuuden kasvattamista.  

Pääomien elimellinen kokoonpano asettaa kuitenkin investoinneissa rajan, joka on jo saavutettu ja jäljelle on jäänyt työn lisähiostaminen.

 Modernin taloustieteen luoja, Räsänen on ensimmäisenä maailmassa tuonut arvoteoria tutkimuksensa yhteydessä joutuisuus-kertoimen myös kansantalous-tieteeseen.
Siellä se esiintyy päivittäisen joutuisuus-kertoimen ja vuotuisen joutuisuus-kertoimen yhdistelmänä eli kokonaisjoutuisuus-kertoimena."


  Markus Räsänen

 

PS.  TUKO:n konsulttina toimivalla työntutkimus-firmalla on jälleen omaperäiset tulkinnat työskentelyn joutuisuudesta "työliikkeiden normaali-joutuisuutena sovitulla työmenetelmällä työskennellen".

Voi sen tietysti vääntää sellaiseksikin, jos halua sekoittaa, monimutkaistaa ja tehdä liikkumavaraa erilaisille kikkailuille.

Tosiasiassa tieteellisesti toteutetussa työnmittaus tilanteessa ei ole tarvetta seurata työntekijän työliikkeiden tempoa, vaan työtuloksen syntynopeutta.

Juuri siihen nähden työskentelyn joutuisuuden arviointi kohdennetaan.

Savolais-kansalliseen kikkailutyyliin kyseinen konsulttifirma kertoo normaali-joutuisuudesta kurssi-esitteessään seuraavaa:

"Korttipakan jako kortti kerrallaan eteensä pöydälle neljään kasaan 0,50 minuutissa."

Tässä on sekä aika väärin että myöskin kaikki muu ja tietoisesti ja tarkoituksella näin kertoen.

Aika on yksi minuutti ja kortit jaettuna pöydälle neljään siistiin pinoon, jotka ovat neliön kulmissa, jonka sivun pituus on 30 senttimetriä.

Näin sanoo kansainvälinen standardi.

 
Tällä hetkellä työnantajan normaali-joutuisuuden tuotokseksi väittämä 45 riviä keräilytulosta tulee puolueettoman asiantuntijan tarkistaa.

Ei kuitenkaan edellä mainitun konsultti-firman.


                                                                                            sama

 
Räsäsen seinälehti:

http://markusreed.julkaisee.fi/83

http://markusreed.julkaisee.fi/85

http://markusreed.julkaisee.fi/86

http://markusreed.julkaisee.fi/87

 

 
 
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 22, 2012, 10:18:41 ip kirjoittanut VD.com »

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3745
TYÖ-PALKKA JA TYÖ-N ARVO
« Vastaus #1 : Kesäkuu 02, 2010, 09:48:29 ip »
TYÖ-PALKKA JA TYÖ-N ARVO

Mikä on sitten työmiehen työstään saama työpalkka yleisesti?

Lähden käsittelemään tilannetta, missä markkinat niin sanotusti säätelevät kysynnän ja tarjonnan lakeja eli jos kysyntä kasvaa jollakin alalla, lähtee tuotteen hinta myös nousuun, mutta vain väliaikaisesti, koska tuotanto lähtee myös kasvamaan kyseisellä alalla. Pääoma liikkuu voiton suhdeluvun perässä eli investoi sinne, missä saa työstä parhaan tuoton.

Mutta mikä laki sitten säätelee kysynnän ja tarjonnan?

Näiden kahden suhde on alituisen muutoksen alainen eikä katso asiaa (työpalkkaa tai tuotetta), vaan on sidoksissa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Kysynnän ja tarjonnan laki ei siis päde työpalkkojen suhteen.

Mikä on sitten työn tai tavaran arvo? Tarjonta ja kysyntä eivät selitä muuta kuin markkinahintojen heilahteluja; ne selittävät miksi tavaran markkinahinta nousee sen arvoa suuremmaksi tai laskee sen arvoa pienemmäksi; ne eivät selitä arvoa itseään.

Historiassa on esitetty väite, että tavaroiden hinnat määrää työpalkka. Tämä on osoitettu taloustieteessä hölynpölyksi, sillä tavaroiden arvon eli markkinahinnan määrää niihin sijoitettu työn määrä, mitä mitataan ajassa.

Tavara voidaan vaihtaa muihin tavaroihin ja näiden tavaroiden keskinäinen vaihtosuhde on sama kuin jonkin kolmannen tavaran suhteessa aikaisempiin kahteen tavaraan. Nämä vaihtoarvot ovat Marxin mukaan yhteiskunnallisia funktioita (arvoja) ja näin ollen niiden yhteinen yhteiskunnallinen perusolemus on työ ja nimenomaan yhteiskunnallinen työ. Tuote täyttää yhteiskunnan sille asettamat vaatimukset ja näin työntekijä itse on yhteiskunnan työnjaon alainen. (Tarkoittaa, että samalla tavaralla on eri arvo riippuen yhteiskunnasta, missä se on).

Tavaroiden suhteellisen arvon määrää siis vastaava työmäärä tai -summa, mikä sisältyy noihin tavaroihin, on olennoituneena, kiinnittyneenä niissä. Vastaavat tavaramäärät, mitkä voidaan valmistaa samassa työajassa, ovat samanarvoiset. Ts. tavaran arvon suhde toisen tavaran arvoon on sama kuin tavaraan kiinnitetyn työmäärän suhde toiseen tavaraan kiinnitettyyn työmäärään. Tavaran arvon määrää siis se yhteiskunnallisen työn määrä, mitä on tarvittu tuotteen valmistamiseen ja tätä mitataan työajassa.

Eli tavaroiden arvo on suoraan verrannollinen niiden valmistamiseen käytettyyn työaikaan ja kääntäen verrannollinen käytetyn työn tuotantovoimaan. (Mitä paremmat koneet ja tekniikat, sitä korkeampi on tuotantovoima ja sitä vähemmän aikaa tarvitaan. Sen vähemmän tietyllä tuotteella on kyseisessä yhteiskunnassa arvoa. Vähemmän tuotantovoimia omaavassa yhteiskunnassa samalla tavaralla on enemmän arvoa ts. siitä saa enemmän jotain muuta tavaraa).

Huomautus: kun kone tekee työtä, ei sen arvonlisäystä lasketa kuten ihmisen työtä, vaan koneesta maksettu hinta, sen käyttökustannukset ja odotettu käyttöikä laitetaan mukaan tuotantokustannuksiin. Koneiden kyky tehdä tuotantoa on valtava. Tämä tuotantovoiman hyvä suhteellinen lisäys alentaa tuotteiden tuotantokustannuksia ja täten tuotteiden arvoa eli myöhemmin markkinahintaa.

Tuotantovoimat siis kasautuvat tuotantovoimien päälle.

Huomautus: koneiden työn arvoa verrataan aina vastaavaan ihmisen tekemään työhön aikayksikössä eli koneen työllä tarkoitetaan keskinkertaisen työvoiman arvoa ks. yhteiskunnassa. Tämän arvon kone siis laittaa tuotteeseen vertailtaessa työntekijän tekemää työtä samassa ajassa. Tämä siksi, koska kone on korvannut ihmisen; vain paljon tehokkaammin. Koneen työn arvo on ihmisen työvoiman arvo lisättynä koneen kaikilla kustannuksilla ja nämä suhteessa aikaan. Eli jos kone tekee aikayksikössä 10 ihmisen työt, on tuotteeseen tehty arvonlisäys 1/ 10 pelkän käsityön arvosta lisättynä koneen kustannuksilla. Näemme selkeästi teknologian- ja työnjaon vaikutuksen tuotantovoimaan ja tämän kautta tuotteiden reaaliseen arvoon.

Huomautus: tavaroiden markkinahinnat ovat rahallinen ilmaus tuotteen arvosta ja tätä pyritään selittämään markkinavoimilla eli kysynnällä ja tarjonnalla, eli tuotteen määrällä ja tarpeella markkinoilla. Kuitenkin monopolit, yhteiskunnalliset liikkeet ja lait säätelevät tätä rahallista hintaa. Tavarat kuitenkin myydään likimain niiden arvoa vastaavasta rahasummasta (siis teoriassa).

Tämä lause täytyy siis ymmärtää kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, koska tavalliset ihmiset kyllä pyrkivät nostamaan hintoja. Kun näin pyritään ylihintaan, on tämä arvo pois välittömästä kiertokulusta. Kapitalistit voivat myös pyrkiä nostamaan suuria pikavoittoja paremman työnjaon avulla (koneet, tekniikat ym.) sekä mainittujen monopolien ja suurten sopimusten muodossa eli he eivät laske tuotteidensa hintoja heti tuotantokustannuksia vastaaviksi. Ylihinta kuitenkin pyrkii tasoittumaan kilpailun ja ostovoiman vähenemisen takia, mikä on erittäin tuhoisaa.

Nyt tulemme työn arvoon, hintaan tai ennemminkin työvoiman hintaan, koska ihminen ei myy työtänsä, vaan työvoimaansa. Jos ihmiset möisivät työvoimaansa sen arvoa vastaavasta hinnasta, kapitalisti olisi mahdottomuus. Työvoiman, kuten jokaisen muunkin tavaran arvon, määrää sen tuottamiseen tarvittava työmäärä.

Tämä määrä ihmisen kohdalla on vain se määrä tuotteita hänen hengissä pitämiseensä, kasvattamiseensa, kouluttamiseensa ja kurissa pitämiseensä kussakin järjestelmässä. Voimme sanoa, se määrä mikä pitää hänet tarpeellisen tyytyväisenä ja tuottavana. Tästä nähdään, että erilaisen työvoiman kustannukset ovat erilaisia ja niiden arvo on tällöin eri. Tällä tarkoitan, että erilaisiin tehtäviin ja erilaisten tuotteiden tekemiseen käytettävän työvoiman arvo on pakostakin erilainen. Ihmiset itse tulevat eri lähtökohdista, eri määrä tuotantovoimia sijoitettuna heihin. Nykymaailmassa, nykytekniikalla, - työnjaolla ja -tietämyksellä, eli siis nykytuotantovoimilla työntekijöiden elämäntarvikkeet ovat siis halpoja, eli niiden tuottamiseen ei tarvita suuria suhteellisia tuotantovoimia eli aikaa tai suhteellista osuutta tuotantovoimien panostuksesta.

Eli, jos esim. ihmisen päivittäiseen ylläpitämiseen tarvittavien elämäntarvikkeiden tekemiseen tarvittaisiin 2 tuntia keskinkertaista yhteiskunnallista työtä ja näiden elämäntarvikkeiden hinta olisi 10 euroa, niin tämän työn määrän eli arvon, hinnan, hän lisää tuottamiinsa tavaroihin ja palveluihin tässä ajassa. Hän on korvannut kansantaloudelle ylläpitokustannuksensa. Lopputyöaika on työtä kapitalistille. Työntekijä saa vain likipitäen sen määrän, mikä on tarpeen ylläpitää hänet. Työvoiman arvo on eri, pienempi, kuin itse tehdyn kokonaistyön arvo. Markkinahinta määrittelee kummankin rahallisen ilmauksen. Työn arvoa täytyy lisäksi arvioida itse työn luonteen perusteella esim. kirjan arvo voi olla aivan eri, kuin siihen käytetyn ajan määrä tai rahallinen arvo, koska tällainen tuote muuttaa ihmisiä, kouluttaa heitä, muuttaen ympäristöä, luoden tulevaisuutta.

Työntekijän arvo on siis halpa. Työntekijä on korvannut arvonsa, hintansa, hyvin lyhyessä ajassa omaa työtään. Kun siis nyky-yhteiskunnassa työskennellään 7-8 tuntia päivä tällä tuotantovoimien tasolla, tuottaa työntekijä valtavaa lisäarvoa työlleen ja sen omistajalle, kapitalistille.

Tämä lisäarvo on se erotus, mikä tarvitaan työntekijän työpalkan maksamisen ja hänen tekemänsä työn arvon välillä. Tähän lisäarvoon perustuu palkkatyölaitos ja juuri tähän työn ja pääoman vaihdon väliseen suhteeseen perustuukin koko markkinatalous (ja kaikki yhteiskunnat, sillä ne kaikki perustuvat työn ja tavaroiden vaihdon väliselle kaupalle, sillä ilman työtä ei mitään olisi).

Tässä on vastaus kysymykseen, paljonko palkkaa työmies saa yleisesti työstään vapaassa markkinataloudessa, kapitalismissa: sen verran, mikä on tarpeellista hänen elossa - ja kuuliaisena pitämiseensä samalla pusertaen maksimaalisen työvoiman hänestä ulos. Hänen työnsä arvo on siis suurempi, kuin hänen työstään saama palkkansa. Näin tavaran hinta ei siis voi perustua työvoiman hintaan, se vain rajoittaa kapitalistin voittoa eli tavaran markkinahinta ei voi olla pienempi kuin tavaran valmistamiseen laitetun rahan määrä (ellei myydä jostain syystä tappiolla.) Koko markkinatalous elää juuri tästä työntekijästä puristetun lisäarvon varassa. Tästä arvosta elää myös koko valtionhallinto ja pakotus- ja propagandalaitokset.

Ongelmana on nykyään se, että maailma on globalisoitunut ja markkinat ovat muuttuneet yhteisiksi, jolloin täytyy kilpailla kaikkien muiden yhteiskuntien kanssa, joiden työvoiman kustannukset ovat paljon länsimaita matalammat.

Huomautus: tässä teoriassa näyttäisi olevan suuri erhe, koska ihmisillä on Suomessa omaisuutta ja tuloja enemmän, kuin eloonjäänti vaatii. Totta, esim. vielä 1960 -luvulle tultaessa Suomi oli vahvasti maatalousvaltainen maa. Ihmiset elivät maaseudulla, omilla tiloillaan.

Palkkatyö ei vielä ollut päätulonlähde ihmisille. Palkat olivat yksinkertaisesti niin kurjat, että saadakseen uudet housut oli oltava päiväkausia ansiotöissä. Myöhemmin ay-liikkeen onnistui nostaa palkat tasolle, millä palkkatyöllä tuli toimeen ja suuremmat hyödykemarkkinat tuli luotua. Tämä tarkoittaa elintasoa.

Työväenliike pystyi pusertamaan paremman vaihtosuhteen työn ja pääoman välille, siis työntekijöille paremman vaihtosuhteen ja juuri tästä onkin kysymys: tätä vaihtosuhdetta viedään (ja on jo viety) kansalaisilta nyt pois paremman kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä, itsensä kapitalismin takia, suuren yksityisen voiton tähden.

Brittein saarilla 1970 -luvun lopulta alkanut Thatcherismi (uusliberalismia) toimi samalla tavalla: yksityisti, kilpailutti, alensi tuloveroja ja tämä johti hyvinvointiyhteiskunnan tuhoon. Käsittelen tätä pidemmällä kirjassa, eli suomalaista yhteiskuntaa, missä tapahtuu nyt sama, mitä tapahtui aiemmin Brittein saarilla. Laitan mukaan esimerkiksi omaa historiaani.


 Kappale kirjasta Kumous sivut 35-40. Tätä kyseistä kirjaa ei vielä tässä vaiheessa ole julkaistu.

Kirjoittaja: Esa T. Kemppainen
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 02, 2010, 10:14:22 ip kirjoittanut VD.com »

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3745
TIETEELLISEN TYÖ-NTUTKIMUKSEN "TIETEELLISYYDESTÖ,," eli systemaattisen kusetuksen strategisesta suunnittelusta.

 

Työntutkimuksen perustekniikkoina voidaan menetelmä-tekniikkojen lisäksi pitää työnmittauksen tekniikkoja, joista viimeinen onkin se perustyökalu rationalisointityössä ja toisaalta urakkahinnoittelussa. Työnmittauksessa havaittavat historialliset piirteet ovatkin tämän kirjoituksen aiheena.

 Porvariston huulilla oli 60-luvulla jatkuvasti sana rationalisointi, jolla he tarkoittivat alan pätevien henkilöiden kouluttamista ja saamista oppeineen tehtailleen.

Laajamittaisen alan koulutuksen aloittikin Työteknillinen koulu 60-luvulla, jatkuen muutaman vuoden 70-luvun puolelle, jolloin muutama sata henkilöä oli saanut tämän kolmivuotisen koulutuksen. Sen jälkeen rationalisointi sanan käyttö vähitellen vaimeni ja nyt siitä on viimeisinä vuosina puhuttu aina harvemmin, kuten myöskin työn tuottavuuden kohottamisesta menetelmä-tekniikkojen keinoin toteutettuna on puhuttu harvemmin viime vuosina.

Työn tuottavuus kyllä mainitaan, mutta sillä porvaristo ei kuitenkaan tarkoita sen kohottamisen toteuttamista tieteellisin keinoin, vaan työn intensiivisyyden kasvattamisella, joka tunnetaan myös nimellä hiostus.

Toisaalta hiostus ei ole työn tuottavuuden kasvattamista, vaan työntekijän pakottamista työn kuluttavuudessa terveydelle vaaralliselle alueelle. Tällaista ei porvaristo myönnä työelämässä koskaan tapahtuneen.

Oikea työn tuottavuuden kohottaminen tapahtuu aina työnkulun järjestelyn-, tehokkaampien menetelmien- ja siitä seuraten tehokkaampien teknologioitten kehittämisen keinoin.

Työn tuottavuuden kehittäminen on yksi keskeinen asia työntutkimuksen tekniikkoja sovellettaessa, työterveyteen liittyvien asioiden lisäksi.

Työn tuottavuuden kaava on tuotos / panos. Tuotos on silloin konkreettisia hyödykkeitä, käyttö-arvoja ja panos puolestaan henkilö aikayksikössä eli miestyötunti.

 Sain aikanaan 60-luvun lopulla itsekin tällaisen kolmivuotisen alan koulutuksen ja kun nyt, sattuneesta syystä, olen joutunut palaamaan silloin puhutuista asioista ja vertaamaan niitä tänään ruohonjuuri-tasolla eli työpaikoilla päivittäin toteutettaviin asioihin, on tässä välillä tapahtunut hämmästyttäviä asioita.

Tieteellinen työntutkimus on systemaattisesti muutettu strategiseksi voitonteon välineeksi ja epätieteellisen kikkailun poliittiseksi instrumentiksi.

Yleisluonteinen systemaattinen linjanmuutos tieteelliseen työntutkimukseen suhtautumiseen ja sen viemiseen soveltamisaloilleen voitonteon tehostamisen instrumentiksi on tapahtunut jo välittömästi 70-luvun loppupuoliskolla, Työteknillisen koulun lopetettua alan koulutuksen antamisen. Näin sen on täytynyt tapahtua, että ensin toinen lopetetaan ja sitten aloitetaan uusi strateginen ajattelu tai muuten ristiriita teorian eli koulutuksen ja toisaalta käytännön eli työelämän sovellutusten välillä olisi käynyt liian räikeäksi.

Millaiset tahot sitten tällaisesta strategia-muutoksesta ovat määränneet.

Tietenkin sen on tehnyt sekä Suomen että koko maailman taloutta viime kädessä hallitseva suuri raha eli maailmantaloutta hallitseva finanssi-kapitaali, jolle allekirjoittanut on antanut nimen New Yorkin Massoni, ollen kansainvälisten pankkiirien liittouma, joka "rahastaa" elävää työtä kautta maailman.

Nyt sitten voimmekin mennä niihin yksityiskohtiin, jotka yllättäen ovat kokeneet vuosikymmenien aikana, kaikessa hiljaisuudessa, systemaattisesti johdetun muodonmuutoksen käsitteissään ja niiden määritteissä.

Perusasiaan eli työnmittaukseen liittyvistä asioista ne löytyvät räikeimmillään, koskettaen työskentelyn joutuisuutta ja toisaalta elpymisen tarvetta.

Lähtökohtina työnvaiheen normaaliajan selvittämiselle ovat käytettävän menetelmän määrittäminen, mitattu aika ja mittaushetkellä käytetyn työskentelyn joutuisuuden arviointi eli mahdollinen poikkeaminen erikseen määritellystä normaali-joutuisuudesta.

Päättäjien ollen jo 60-luvulla päättäneet tulevasta strategia-muutoksesta ja tiedotettua asiasta silloisille kouluttajille, ei strategista tietoa eli normaali-joutuisuuden määritettä löytynyt koulutus-materiaalista, mustaa valkoisella, vaan siitä kerrottiin sanallisessa muodossa. Varsinainen petos sisältyy kuulun korttipakan jako neljään pinkkaan esimerkkiin, jonka ajaksi annettiin 60-luvulla yksi minuutti. Myöhemmin kyseinen aika onkin yllättäen muuttunut puoleksi minuutiksi. Tänäänkään asiasta ei löydy mitään mustaa valkoisella, ei esimerkin määritteen tekijää, joka löytyy jostakin Amerikasta, löytyy vain yksi kirjan lehti, jonka kopiota alan konsultti-firmat heiluttelevat "todisteena", että tämä puoli minuuttia on oikein ja varmemmaksi vakuudeksi kirjan sivukopiossa sanotaan, että työjärjestö ILO on hyväksynyt kyseisen normaali-joutuisuuden määritteen.

Jos tieto alkuperäisestä minuutista on joskus esiintynyt joidenkin kansien välissä, on sellainen materiaali tarkoin hävitetty, pois yleisön käsistä, kuten kirjastoista, on vain tämä yksi, johon on tietoisesti käskystä pläntätty virheellinen puoli minuuttia.

Samoin on tämän perus-esimerkin kohdalla jätetty täysin määrittämättä seuraava perus-asia eli kyseisen korttien jaon elpymisen tarve, jatkettaessa työtä tunnista tuntiin, kuukaudesta kuukauteen ja vuodasta vuoteen. Ö,,ärimmäisen olennainen asia on siis "unohdettu" määrittää, siis hyvin harkittu unohtaminen.

Päivittäisen elpymisen tarve tulisi kyseisessä "standardi"-esimerkin työssä, jatkuvasti työtä tehden, niin suureksi, että se ei kelpaisikaan enää porvarillisen maailman työväelle kertomaksi malliksi työskentelyn normaali-joutuisuudesta.

Tämän puoli minuuttia voi nykyisin lukea jo alan konsultti-firmojen koulutus-ohjelmista.

Jokainen voi itse kokeilla kyseistä 52 kortin jakamista kädestä neljään siistiin pinoon, jotka on asetettu A-4 paperin kulmiin. Kumpi aika vaikuttaa enemmän työn normaali-joutuisuudelta, puoli minuuttiako, vai täysi minuutti.

Mittausta voi jatkaa tehden se esimerkiksi 20 kertaa välittömästi peräkkäin ja arvioida, jaksaisiko sen jälkeen työtä jatkaa vielä lähes seitsemän tuntia sinä päivänä.

Kyseisestä normaali-joutuisuudesta, työtahtia lisäten, alkaa vasta kertyä urakkatyössä urakka-hyvitystä ja kerrotun puolen minuutin mukaan normaali-joutuisuudet tänään työpaikoilla urakka-hinnoittelussa määritetään.

 
Erilaisten töiden elpymistarpeen määrityksestä on STK:n ja SAK:n yhteinen työryhmä tehnyt ohjeistuksen ja sen soveltamisesta sopimuksen vuonna 1987.

Arvatenkaan kyseiseen työryhmään ei varmaankaan ole kuulunut ainuttakaan henkilöä, joka olisi joutunut tekemään ruumiillista työtä eläissään.

Rasitus-asteiden luokitukset ovat kuitenkin tänään täysin työnantajien sanelu-politiikkaa, usein jotakin konsultti-firmaa työrukkasena käyttäen.

Jotkut ammatti-liitot ovat menneet tekemään täysin järjettömiä sopimuksia siitä, että työnmittauksen tulokset ja urakka-hinnoittelun laskelmat on työnantajan näytettävä työntekijä osapuolelle aikaisintaan kahden kuukauden kuluttua niiden valmistumisesta ja urakkatyön aloittamisesta.

Kyllä 60-luvulla pidettiin itsestään selvänä, että mittaustulokset näytettiin ja perusteltiin tarvittaessa heti tulosten valmistuttua.

Olen aikaisemmin, asiaan liittyen, kirjoittanut artikkelin "Ihmiselämää pakkomyynnissä", jossa olen käsitellyt työn hiostuksen jatkuvaa lisääntymistä työpaikoilla ja sen vaikutusta eliniän odotteeseen ja toisaalta työuran pituuden odotteeseen.

Keskimääräinen eläkkeelle jäämisen keskiarvo on tänään 59 vuotta, suuresta työkyvyttömyys-eläkkeelle jäävien määrästä johtuen ja siitäkin huolimatta porvari-hallitus aikoo kohottaa normaalia eläkkeelle jäämisen rajaa kahdella vuodella, vaikka nytkin jo se on korkeampi kuin monissa muissa EU-maissa ja Venäjällä.


Samoin olen kirjoittanut muutamia lyhyitä arvosteluja työnantajien tänään soveltamasta sanelu-politiikasta urakka-hinnoittelun perustana, joiden mittaustulokset he väittävät "tieteellisen" työntutkimuksen keinoin hankituiksi.

 

                                                    Päätoimittaja Markus Räsänen

                                                              Räsäsen seinälehti
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 30, 2011, 08:57:51 ip kirjoittanut VD.com »