Kirjoittaja Aihe: 1917 Pietari (pääpiirteinen kuvaus Venäjän 1917 tapahtumista,osittain yllättävä)  (Luettu 2943 kertaa)

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3745
1917 Pietari

Viik Karl H, fil, maist., kansaned, Sirolan adjutanttiĀ¦Ā¦Ā¦Ā¦


Kun jääpalatsi sortui (vallankumouspäivien kuvia Pietarista)

Ā¯Myrsky vapauttaaĀ¯, laulaa venäläinen proletaarirunoilija eräässä kauneimmista proosarunoistaan.

Kauan kylvi tsaarihallitus tuulta, vihdoin niitti se myrskyä. Ken vuosi sitten kuunteli Venäjän kansan sydämen sykintää, hän huomasi, että kansan rinnassa ähkyi ja läähätti. Ratkaisun täytyi tulla, se ei voinut enää kauemmin viipyä. Kärsimättöminä tähyiltiin tulevaisuuteen. Tsarismin kanssa oli laskut selvitettävä, oli totta totisesti  oekunhan oli saatu rauha. Heti sodan päätyttyä puhkeaisi varmasti suuri vallankumousliike. Niin luulivat kaikki, ja se lohdutti heitä murheessa. Näiden rivien kirjoittaja puhui kerran yllämainituista asioista erään vallankumouksellisen venäläisen sosialidemokraatin, bolshevikin kanssa. Kysyin, oliko hän yleisen mielipiteen kannalla. Hymy valahti hänen kasvoilleen, sellainen hyvä ja aurinkoinen hymy, joka voi joskus välkähtää esiin venäläisestä kaihomielisyydestä. Ja hän vastasi: Ā¯Me bolshevikit uskomme, että meillä on tuleva täällä vallankumous jo sodan kestäessäĀ¯.

Niin, tiesin kyllä bolshevikkien olevan sitä mieltä, että sota on nostattava kansan taistelemaan sortajiaan vastaan. Kaunis ajatus todella. Mutta jo vuosikymmeniä oli sanottu, että Venäjän vallankumous oli ovella. Ja sosialidemokratiset eturivin auktoriteetit olivat selittäneet, että nykyisen sodan kestäessä olisi jo suurlakko mahdoton, sitäkin enemmän vielä vallankumous. Ja loppujen lopuksi oli venäläistenkin keskuudessa niitä, jotka julistivat kansalaisrauhan aatteita: ensiksi oli lyötävä ulkonainen vihollinen, ja sitten voitaisiin uudelleen nousta tsarismia vastaan taistelemaan. Jos herrat Plechanovit ja heidän kaltaisensa olisivat saaneet hallita, niin Venäjällä ei olisi syntynyt vallankumousta maaliskuussa 1917.

Mutta venäläinen työmies ja sotilastakkinen talonpoika olivat surullisen tietämättömiä vallankumouksen teoriasta. Ja sitten kävikin niin hullusti, että he verellään vetivät paksun viivan yli teoriojen. He toimeenpanivat vallankumouksen keskellä leimuavaa sotaa.

Siitä saakka kun työväenluokka oli herännyt itsetietoisuuteen, oli se ollut sotajalalla tsarismia vastaan. Nyt sen sitä paitsi olivat vallanpitäjät kahden ja puolen vuoden aikana uhranneet sotatarkoituksiin, joita se tuskin tunsi ja jotka eivät missään tapauksessa voineet sitä innostaa. Ja Venäjän talonpojat, joiden sieluista Tolstoin oppi on versonut esiin, he tiesivät, että sillä aikaa kun he kaukana vieraissa maissa surmasivat ja tulivat surmatuiksi, ryöstettiin kotona isävanhalta ja vaimolta ja lapsilta peltotilkku ja hedelmällinen Venäjän maaperä antoi joka vuosi aina niukemman sadon.

Synkkä oli suru avarissa kylissä, ankara oli nälkä suurissa kaupungeissa. Yhä pitenivät jonot leipämyymälöitten edustalla, jossa vaimojen täytyi seisoa tuntikaupalla saadakseen palasen mustaa leipää. Ja moni, jonka oli oltava työssä koko päivä ja jolla oli vain pari tuntia päivällislomaa, ei ehtinyt noina kahtena tuntina päästä vuorolleen, vaan oli pakotettu lähtemään pois nälkäisin vatsoin, päivä toisensa jälkeenĀ¦

Nälkäinen vatsa puhui katkeraa kieltä vallanpitäjien kunnottomuudesta, heidän rikollisesta välinpitämättömyydestään kansan hätää kohtaan.

Mutta niidenkin kesken, joiden vatsa ei nurkunut, oli tyytymättömyys tuskin pienempi. Sillä miten luonnistui tämä sota, johon teollisuusmiehet ja pankkiherrat olivat kiinnittäneet niin suuria toiveita ? Korkealle olivat entäneet porvariluokan unelmat, korkealla ja kauas. Yli Mustanmeren aaltojen olivat ne kiitäneet Tsargradin valkeitten minareitten huippuihin ; ne olivat liukuneet Vähän Aasian kertojen yli, joissa nukkuvat rikkaudet odottivat ottajaa ; ne olivat liidelleet joskus yli Armenian vuorten aina Persian ylätasangoille saakka, tuskin oli rajoja hillitsemään toisten Ā¯harrastuspiirejäĀ¯.

Ja nyt ehkäisisi unelmien lennon kelvoton hallitus, joka antoi voittojen vaihtua tappioihin ainoastaan ollen kykenemätön järjestämään sotatarvikkeitten ja elintarpeitten hankintaa ja kuljetusta, ja joka kuitenkin itsepintaisesti torjui jokaisen yhteiskunnallisten järjestöjen taholta tehdyn tarjouksen auttaa tässä työssä. Eikö hallitus hajottanut kongressia toisensa jälkeen? Eikö suunnitelmallisesti estetty jokainen yhteiskunnallinen yritys järjestää työt armeijan tueksi? Todellakin täytyy kysyä itseltään, onko hallituksen menettely siinä ja siinä suhteessa johtunut vain tyhmyydestä, vai onko siinä piillyt tarkoituksellinen petos.

Sen kysymyksen esitti Miljukov duumassa helmikuussa vuonna1917. Puheen julkaiseminen kiellettiin, ja sen takia luettiin siitä sitä suuremmalla mielenkiinnolla yli koko Venäjän maan. Tiedettiin, että vanha kadettijohtaja oli muodollisesti naulannut StÖĀ¼rmerin hallituksen häpeäpaalun sekä duuma kysyttäessä, aiheuttiko hallituksen menettelyn tyhmyys vaiko petos, oli vastannut : sekä toinen että toinen.

Yhä enemmän selvisi myöskin porvariluokalle, että sen monivuotinen nöyryyttävä kerjäläispolitiikka oli ollut turha ja että sen kuitenkin oli ryhdyttävä ratkaisevaan taisteluun hallitusta vastaan. Hetkiseksi täytyi luopua kansalaisrauhan periaatteesta. Isänmaan pelastus vaati sen.

Ja myöskin upseeriston keskuudessa versoi tyytymättömyys. Sotaväki, vaikkakin sekin oli tsarismin tukipylväs, oli kuitenkin alati ollut altis uudistukselle, ollut vuorovaikutuksessa kansan kanssa eikä niin muodoin voinut koskaan kokonaan vajota, kokonaan mukautua kansan vihollisten tahdottomaksi palvelijaksi. Tsaarihallitus koetti kuten osatoverit muissa maissa nojautua pistimiin, mutta nyt alkoi näyttää siltä, kuin kääntyisivätkin pistimet itseään hallitusta vastaan. kasvavalla katkeruudella näkivät Venäjän armeijan kunnian ystävät sen kasvavan häpeän, joka kunnottoman hallituksen aiheuttamana mustasi Venäjän aseita.

Oli niin olen monta puroa, jotka virtasivat yhteen ja antoivat virikettä vallankumoukselle. Sen mahdollisuus oli tietenkin olemassa, että nämä purot vastaisuudessa saattaisivat erotaĀ¦ Mutta se on toinen historia.


Ei ole epäilystäkään siitä, että kaukonäköisimmät ainekset edeltä käsin näkisivät vallankumouksen pikaisen puhkeamisen ja valmistivat sitä. Helmikuun loppupuolella levitettiin Pietarissa salaa kehoitusta jolla Ā¯Venäjän kansalaisetĀ¯ kääntyivät sotilaitten puoleen. Siinä laskettiin sotilaitten sydämille, että he olivat Ā¯lihaa kansan lihasta ja verta sen verestäĀ¯, ja heitä kiellettiin ampumasta kansaa, kun ratkaiseva hetki olisi käsissä . Ja kun eräät suomalaiset pari päivää ennen vallankumouksen puhkeamista kävivät tervehtimässä Miljukovia, lausui hän heille jäähyvästiksi, että heidän olisi ollut lähdettävä vasta viikkoa myöhemmin, sillä välin oli tapahtuva suuria asioita. Suuria asioita todellakin. Mutta ne alkoivat, kuten niin monet, monet aikaisemmat mielenosoitukset ja kapinat ja pintapuolinen katselija ei saattanut vielä maaliskuun 8 p:nä nähdä, että Venäjän kanssa oli jo astunut ratkaisevaan otteluun. Tuona päivänä ja vielä enemmän seuraavana, perjantaina maaliskuun 9 p:nä jättivät työläiset laumoittain työnsä ja kulkivat taajoin rivein työväenkaupunginosista keskikaupungille. Heidän kärsivällisyytensä mitta oli täysi: oli nyt heidän matkansa kaupunkiin sanomaan hallitukselle, että he vaativat leipää. Mutta siltoja, joiden yli heidän oli matkallaan kuljettava, vartioivat hallituksen käskystä sotajoukot ja poliisi ladatuin kiväärein. Kuitenkin kuin työläiset tulivat Poliisi-sillalle, näkivät he jotain hämmästyttävää. Sillan luo asetettujen kaartijoukkojen päällikkö, kapteeni Skrypitzyn, oli ankarassa sananvaihdossa poliisipristavi Levisonin kanssa. Tämä vaati, että sotilaat oli komennettava ampumaan lähestyviä työläisiä, ja kun niin ei käynyt, komennettiin poliiseja sitä tekemään. Mutta kapteeni Skrypitzyn käski kiivaasti pristavia vetäytymään takaisin käskyläisineen ja omia poikiaan kielsi hän toverillisesti ampumasta kansaa. Vihan vimmassa lähti poliisi tiehensä, ja työläiset marssivat vahingoittumattomina eteenpäin. Kasanin kirkon luo, joka kauan on ollut veristen mielenosoitusten todistajana, kokoontuivat työläisjoukot. Ja siellä uusiintui sama näytelmä kuin äsken Poliisi-sillalla. Mutta täällä esiintyivät kasakat kansan suojelijoina poliisin ylivaltaa vastaan ja eräs laajojen arojen pojista otti harmin kiihdyttämänä pistimensä ja haavoitti sillä erästä poliisia, kun tämä aikoi hyökätä hakkaamaan kansaa.

Kun työläiset illan tullen palasivat koteihinsa laitakaupungille, paneutuivat he levolle toivorikkain mielin. He olivat saaneet nyt varmuuden siitä, että ainakin osa sotilaista, vieläpä kasakoista ¯nuo tsaarihallituksen uskollisista uskollisimmat ¯oli alkanut tuntea yhteenkuuluvaisuutta kansan kanssa. Ja sotilaatkin puolestaan olivat saaneet jotain ajattelemisen aihetta. He huomasivat, että heidän oli asetuttava ratkaisevasti joko puolesta tai vastaan. Kansan viha oli herännyt, sen toiveet olivat myös heränneet, eikä niitä voitu tukahduttaa, ennekuin oli saavutettu voitto tai ---kärsitty tappio. Sotilaista riippui, kenen puolelle voitto oli kääntyä. Seuraavana päivänä, lauantaina maaliskuun 10:nä  oli kaikki työ pysähdyksissä Nevan kaupungin Grottemyllyissä. Korkeista, hoikista savupiipuista ei tuprunnut yhtään savua. Sillä työläiset kulkivat katuja pitkin tummina legioonina, tahdissa ja uhkaavina kohti kaupungin keskustaa.

Vasili-Ostrovilla tapahtui ensimmäinen yhteentörmäys. Muuan työläinen aikoi puhua toverilleen, kehottaa heitä rohkeuteen ja kestävyyteen taistelussa, mutta hän ei ollut sanonut montaakaan sanaa, ennen kuin laukaus erään luutnantin revolverista kaatoi hänet maahan. Enimmäkseen suhtautui sotaväki nytkin ystävällisesti kansaan. Viipurin kaupunginosan puolella, jonne suunnattomat kansanjoukot olivat virranneet pitkin Sampsonjevin prospektia Suomen aseman luo, syntyi kuitenkin yhteentörmäys. Sillä kun työläiset olivat menossa Nevan yli keskikaupunkia kohti, oli heitä vastassa kaikilla silloilla sotaväenosastoja ja poliisi. Mutta--- nyt olivat työläiset päättäneet olla väistymättä. Heidän täytyi päästä eteenpäin, ja kun sillat oli suljettu menivät he alas joelle päästäkseen jäätä pitkin toiselle rannalle. Toisella rannalla seisoi muuan sotilaskomennuskunta ja poliisiosasto poliisimestari Schalfejevin johdolla. Tämä näki työläisten tulevan, ja raivoten vaati hän sotilaita avaamaan tulen. Muuan upseeri oli valmis noudattamaan kehotusta, mutta eräs hänen tovereistaan asettui vastustamaan. He seisoivat siinä kiistelemässä, ja sillä aikaa lähestyivät työväen taajat laumat uhkaavina yhä lähemmäksi rantaa. Mitä oli tehtävä? Shalfejev luopui yrityksestä saada sotaväki itseään tottelemaan, omalla uhallaan määräsi hän käskyläisensä marssimaan eteenpäin sapelit ja revolverit käsissä työläisiä vastaan, kun nämä nousivat rantavallille. Työläiset näkivät sen, ja hekin joutuivat raivon valtaan. Silmänräpäyksessä olivat he temmanneet jääkappaleita, halkoja ja mitä muuta käsiin sattui ja ryntäsivät eteenpäin. Ensi rynnäkössä kaatui Schalfejev maahan, pahoin haavoitettuna päähän, ja hänen joukkonsa hajotettiin kuin akanat tuuleen. Työläiset marssivat voitoniloisina eteenpäin. He kulkivat pitkin Liteiniä ja tultuaan Newskin kulmaan kääntyivät he oikealle suunnaten matkansa kohti Kasanin tuomiokirkkoa. Mutta kaupunginduuman talon luona väijyi heitä vihollinen. Rauhallisia kulkivat he katua eteenpäin punaisten lippujen liehuessa ja vallankumouksellisten laulujen soidessa, kun yhtäkkiä lyijykuuro ryöpsähti heitä vastaan. Siellä oli erään nuoren luutnantin komentama rakuunajoukko vahdissa, ja tämä näytti haluavan helposti kunnostautua ampumalla suojattomia kansalaisia-- voitto, joka aikaisemmin oli sivuadjutantille ollut avoimena tienä arvoon ja kunniaan. Tämän tihutyön uhrina kaatui, kuolleena tai haavoitettuna parikymmentä henkeä. Toiset hajaantuivat ja Ā¯rauha ja järjestysĀ¯ oli jälleen palautettu. Mutta idempänä, Snamemskajan torilla, oli rauha kaukana, Volhynian henkivartiosto oli komennettu sinne jo aamupäivällä pitämään vahtia Aleksanteri III:nen patsaan ympärillä ¯tuon merkillisen patsaan, joka esittää majesteettia istumassa kömpelösti ja raskaasti läpiuupuneen hevosen selässä, oivallisena symbolina siitä, mitä Aleksanteri III:nen hallitus ja tsarismi ylipäätään on Venäjälle merkinnyt. Eri tahoilta virtasi kansaa Snamenskajan torille. Yhä lähemmäksi tulivat laumat, ja epätoivoisina odottivat sotilaat sitä hetkeä, jolloin komennettaisiin Ā¯laukaiskaa !Ā¯ ---mutta rivien välissä kulki vääpeli Timofie Kirpitshnikov ¯mies, jonka nimi muistetaan kauan Venäjällä ¯ja kuiskasi sotilaille: Ā¯ajatelkaa toverit, ajatelkaa !Ā¯  ----Ā¯aiotteko todella ampua noita, meidän omiamme, kuinka?Ā¯ .

Ja työläisten riveistä kuultiin liikuttavia huudahduksia: Ā¯Ettehän toki aijo ampua meitä, toverit? Ette suinkaanĀ¯. Oli jo hämärä, eikä kukaan nähnyt niitä kyyneliä, jotka pusertuivat esiin sotilaiden silmänurkista. Heidän sydäntään kouristi ajatus, että heidät pakotettaisiin ampumaan noita rauhallisia kansalaisia, jotka seisoivat kuin musta muuri muutaman askeleen päässä heistä. Ja helpotuksen huokaus kohosi heidän rinnoistaan, kun heitä käskettiin vihdoin vetäytymään takaisin kasarmeihin.  

Mitä teki hallitus sillä aikaa, kun hyöky nousi korkealle Pietarissa ja kaupungin miljoonat asukkaat kulkivat pitkin katuja vaatien vapautta ja leipää? Hallitus julisti duuman hajotetuksi. Se oli ainoa, mitä sillä oli annettavana. Duuma, vaikkakin suurporvarien ja tilanomistajain kokoomuksena ollen vanhoillinen, oli sittenkin se elin, jonka kautta kansan ääni, joskin vääristeltynä ja vajavaisena, saattoi päästä kuuluviin. Ja koko sillä lyhytnäköisyydellä, jonka tavallisesti huomaa olevan ominaista kansanviholliselle, kuolemaan tuomitulle hallitukselle, luuli hallitus olevansa aseman herra, kun se esti tyytymättömyyden puhkeamista ilmoille. Tukahduttaa sitä se ei voinut. Ja lopuksi merkitsi nyt vähän, jos duuman ääni vaiennettiinkin. Kaudun parlamentti oli ottanut puheenvuoron ja siellä puhuttiinkin terävämpää kieltä. Sen käytettävinä olivat ne ainoat asiakirjat, jotka nyt jotakin merkitsevät. Mutta niin voimakas oli vallankumouksellinen mieliala kansan keskuudessa, ettei edes vanhuuttaan heikko duuma voinut vastustaa sen vaikutusta. Ja kun tuli duumaan hajotuskäsky, kokoontui sen vanhintenneuvosto ja teki päätöksen, lyhyen ja lujan:

Ā¯Valtakunnanduuma ei hajoa. Kaikki edustajat pysykööt paikoillaanĀ¯

Vähän aikaisemmin oli duuman Ā¯progressiivinen ryhmäĀ¯ tehnyt mäin kuuluvan päätöksen:

Ā¯Hallitus, joka on tahrannut kätensä kansan verellä, ei uskalla enää näyttäytyä duumassa. Tämän hallituksen kanssa rikkoo duuma ainaiseksi välinsäĀ¯.

Taisteluhansikas oli heitetty. Nyt oli kuljettava eteenpäin alettua tietä. Kaupunginduuma piti illalla kokouksen yhdessä valtakunnanduuman jäsenten kanssa ja päätti hallituksesta riippumattomana ryhtyä jakamaan leipää ja yleensä koettamaan järjestää elintarvikekysymystä. Samaan aikaan pidettiin sotatarvekeskuskomitean huoneistossa työväenedustajien kokous, jossa käsiteltiin niitä kysymyksiä, jotka liikkuivat kaikkien mielissä. Mutta kokous keskeytyi äkkiä, kun poliisiosasto tunkeutui sisään ja vangitsi osanottajat. Ollen itse kykenemätön järjestämään elintarvikekysymystä, ei hallitus kuitenkaan voinut sallia toisten sitä tekevän. Ja niin oli tullut maaliskuun muistorikkaan 10 päivän ilta. Tuloksena sen taisteluista oli kypsynyt vakuus siitä, että hyvällä oli mahdoton aikaansaada mitään sopimusta tämän hallituksen kanssa, joka oli antanut lyijyä, kun kansa pyysi leipää.

Nyt oli edessä taistelu, ja se taistelu oli oleva ratkaiseva. Jokainen tunsi myrskytuulen puhaltavan. Sen tunsi poliisi, ja se ryhtyi sen mukaan toimimaan. Se oli ainoa ryhmä, joka täysin ehjänä tuki tsaarivaltaa, sillä se tiesi itse seisovansa tai kaatuvansa tsaarivallan kanssa. Hyviä päiviä oli sillä ollut sillä aikaa, kun kansa yleensä kärsi nälkää, sillä tsaarihallitus ymmärsi pitää arvossa uskollista liittolaistaan ja antaa tälle vapaat kädet. Kauan jo olivat kaikki rehelliset kansalaiset tunteneet sietämättömänä poliisimielivallan. Sillä eivät ainoastaan valtiollisesti epäillyt henkilöt joutuneet poliisin kanssa rettelöimään: kaikki, jotka jollain lailla olivat poliisista riippuvia, joutuivat sen taholta kärsimään, ja siksi vihattiinkin poliisia niin yleisesti ja niin pohjattomasti. Se tiesi sen ja sen itsesäilytysvietti vaati sitä käyttämään hyväkseen jokaista varovaisuuskeinoa. Sisäasiainministeri Protopopovin johdolla---liittolaisen, joka oli poliisin veroinen---laati se puolustussuunnitelmansa. Yön pimeydessä kuljetettiin kuularuiskuja pitkin katuja ja asetettiin ullakoille, katoille, palotorneihin, kirkontorneihin ¯kaikkialle, missä niitä saatettaisiin tarvita ja missä niitä sopivammin voitaisiin käyttää. Pietari nukkui tietämättä mitään niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty sen Ā¯rauhoittamiseksiĀ¯. Mutta tuossa suuressa kaupungissa oli yksi talo, jossa uni kaikkosi asukkaiden väsyneistä silmäluomista. Se oli Volhynian kaartin kasarmi. Pelottavan pitkiä olivat olleet ne tunnit, joina volhynialaiset olivat Snamenskajan torilla seisoneet silmä silmää vasten kansan kanssa, joka oli lähtenyt vaatimaan leipää. Yhä uudelleen tunkeutui heidän mieliinsä tuo suuri, ankara kysymys: ampuisivatko he noita ihmisiä, jos niin käskettäisiin? Miehet ummistivat silmänsä ja koettivat nukkua. Mutta silloin ilmestyi heidän eteensä toinen kuva: koti tuolla kaukana Volhynian tasangolla, matala maja turvekattoineen, siellä isä vanha ja äiti ja siskoksetĀ¦Ā¦Ehkä hekin kärsivät nälkää, ehkä hekin olivat lähteneet vaatimaan leipää, ehkä lähetettäisiin toisia sotilaita heitä vastaan, isää ja äitiä vastaanĀ¦Ā¦

Yli koko suuren, onnettoman Venäjän ojensi hätä kylmän luisevan kätensä. Kaikissa pimeissä majoissa nähtiin nälkää, mutta kaikkialla toivottiin yhä vielä. Ja kaikista noista köyhistä majoista nousi huuto, tuhatääninen, vihlova, ja se tunkeutui yön hiljaisuudessa kansan poikien korviin, kun he vääntelehtivät kasarmin kovilla lavitsoilla, ja kysyi heiltä: ammutteko te isiämme, äitejänne ja veljiänne? Kuului tuskanhuokauksia useilta lavitsoilta volhynialaisten kasarmissa. Mutta Timofej Kirpitshnikovin lavitsan ympärille kokoontui muutamia tovereita. Kuiskaten puhuivat he, puhuivat kuluneesta päivästä, mutta vielä enemmän seuraavasta. Niin kuului tunti tunnin jälkeen, ja kun päivä hämärsi, ei suureen kysymykseen oltu saatu vielä mitään vastausta.

Koitti sunnuntai, maaliskuun 11:s

Kun Pietarin asukkaat lähtivät aamukävelylleen, huomasivat he talojen seinissä Pietarin sotilaspiirin joukkojen päällikön kenraali Habalovin julistuksen, jossa ilmoitettiin ryhdyttävän mitä ankarampiin keinoihin kansankokousten hajottamiseksi. Siis--- enemmän lyijyä, enemmän verenvuodatusta, jos kansa uskaltaisi pitää kiinni oikeuksistaan. Kummastellen katsoivat ihmiset toisiinsa. Oliko tämä siis vallanpitäjien ainoa vastaus, kun kansa vaati leipää? Päivän ensimmäiset tunnit menivät rauhallisesti. Newskillä oli sama kirjava vilinä kuin tavallisesti. Upseerit astuskelivat rakastettujensa kanssa, äidit kävelivät lapsineen, invalidit laahustivat eteenpäin hengittäen raitista ilmaa. Ei mielenosoituksia, ei lippuja, eikä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, ainoastaan ehkä jonkun verran enemmän kansaa liikkeellä kuin arkipäivänä. Ei niin ollen viranomaisilla mitään otollista syytä ryhtyä toimimaan. Ö,,kkiä, klo 3 ajoissa iltapäivällä, syöksyi Newskiä pitkin kuularuiskuilla varustettuja autoja, ja samassa alkoivat kuulat suhista kaduilla. Syntyi sekasorto; jokainen koetti pelastautua, ja mistä kuulat tulivat, sitä ei ehditty ottamaan selville. Muutamissa minuuteissa oli Newski tyhjä, ja ihmiset olivat paenneet osaksi rappukäytäviin ja porttiholveihin, osaksi sivukaduille. Mutta silloin alkoivat kuulat vinkua myös sielläĀ¦Niitä ampui muuan Pavlovskin rykmentin komennuskunta, joka Sadovajakadulta eteni pitkin Newskiä. Komennuskunnan nuoret sotilaat eivät olleet liioin taisteluhaluisia, mutta estääkseen heitä ampumasta ilmaan, pakotettiin heidät laskeutumaan pitkäkseen maahan, ikään kuin olisivat puolustaneet juoksuhautaa vihollista vastaan. Lyhyt talvipäivä oli päättymäisillään, mutta yhä jatkui tuo tolkuton ampuminen. Ja vähitellen huomattiin, etteivät yksin pavlovilaiset ottaneet siihen osaa. Ylhäältäkin tuli kuulia, taajaan, taajaanĀ¦Ā¦.Silloin alettiin käsittää vallanpitäjien taistelutavan koko pirullisuus. Nyt huomattiin vähitellen, että kuolemaa toivottavia kuularuiskuja oli piilotettu paikkoihin, jossa niitä vähiten odotettiin olevan,  ja jokaisen kuularuiskun takana istui Ā¯faraoĀ¯, poliisi. Alhaalla kadulla pitivät provokaattorit peliään, ja siviilipukuiset poliisit, vieläpä naisetkin, auttoivat tehokkaasti. Kokonainen poliisiosasto oli puettu Volhynian kaartin sotilaspukuun; ilmeisesti oli tarkoitus kiihottaa väkijoukko väkivaltaisuuksiin tätä rykmenttiä kohtaan, jonka Ā¯epäluotettavuusĀ¯ alkoi jo olla tunnettu kansan keskuudessa. Sillä aikaa kuin verisauna teki kadulla tuhojaan, lähetti duumapresidentti Rodsjanko tsaarille ensimmäisen sähkösanomansa:

Ā¯Tilanne on vakavaĀ¯, ilmoitti hän. Ā¯Anarkia on vallalla pääkaupungissa. Hallitus on voimaton. Elintarpeiden ja polttoaineiden kuljetuksessa vallitsee täydellinen sekasorto. Yleinen tyytymättömyys puhjennut ilmi. Kaduille sekasortoista ampumista. Sotajoukot ampuivat osaksi toinen toisiaan.--- Uuden hallituksen muodostaminen on viipymättä annettava yhden henkilön käsiin, joka Ā¦.nauttii maan luottamusta.Ā¯ Ja hän lopetti: Ā¯Rukoilen jumalaa, ettei edesvastuu tällä hetkellä lankeisi kruunun kantajille.Ā¯

Hänen rukoustaan ei kuultu ja hänen sähkösanomansa ei tullut perille. Sillä tsaarin lähimmät miehet, jotka viimeiseen saakka luulivat, että nytkin olisi kysymyksessä järjestämätön, helposti tukahdutettu katumellakka, estivät tsaarin saamasta tietoa siitä, mitä oli tapahtunut. Se olikin muuten yhdentekevää. Sillä nyt oli kansan katkeruus kohonnut äärimmilleen, sitä ei voinut nyt enää tyynnyttää henkilövaihdos hallitusohjissa. Yhä laajemmalle levisi tyytymättömyys sotilaittenkin keskuudessa. Preibrashenskin kaarti, joka v.1906 oli ollut kapinaa kukistamassa, pysyi nyt toimettomana. Tiedettiin kertoa, että sen päällikkö, esikuntakapteeni Elliot, oli kyynelsilmin kertonut sotilailleen, että hänen oma sisarensakin oli lähtenyt kansan mukana vaatimaan leipää.

Kaukana Snamenskajan torilla oli taasen tänään Volhynian rykmentti. Sitä oli käsketty ampumaan säälimättä sekä tarpeen tullen käyttämään sekä pyssynperiä että pistimiä. Päivällisaikaan tapahtui se, jota volhynialaiset olivat viimeiseen saakka toivoneet tapahtumattomaksi; yhä taajempia väkijoukkoja alkoi virrata huutaen  Ā¯ leipää ! Ā¯ ja laulaen Marseljeesiä. Ne tulivat lähemmäksi, lähemmäksi, ja volhynialaisia komennettiin eteenpäinĀ¦..Kuuluin pelottava käsky: Ā¯Laukaiskaa ! Ā¯
Volhynialaiset ampuivat --- muita ylöspäin. Raivoten hyökkäsi päällikkö esiin, sadatuksia tulvi tulvimalla hänen suustaan ja hän tempaisi sotilailta kiväärejä näyttääkseen heille miten oli ammuttava ; suoraan eteenpäin, kohti kansaa. Ja volhynialaiset ampuivatĀ¦Kauhun valtaamina koettivat ihmiset paeta. Mutta kinokset estivät heitä, he kompastuivat ja kaatuivat, useat enää nousematta. Toiset koettivat paeta porttien ja ovien kautta, mutta ne oli suljettu. Valkea lumi värjäytyi punaiseksi verestä. Epätoivoisena väänteli Kirpitshnikov käsiään. Mutta tuskin oli annettu käsky lopettaa ampuminen, kun hän oli jo miettinyt uuden suunnitelman pelastaakseen jäljellä olevan väkijoukonĀ¦Oli kylmä. Upseeritkin polkivat maata ja hakkasivat käsiään pysyäkseen lämpimänä. Mutta aivan lähellä oli hotelli, jossa oli lämmin ja hyvä.

Ā¯Eivätkö herrat upseerit halua mennä hotelliin lämmittelemään ?Ā¯ kysyi Kirpitshnikov. Upseerit hyväksyivät ehdotuksen. Mutta tuskin olivat he sulkeneet hotellin oven takanaan, kun K. neuvoi mielenosoittajille pakotien. He poistuivat ja ennen pitkää olivat volhynialaiset yksin torilla, häpeissään, epätoivoisina ja synkästi katsellen eteensä. Annettiin lähtökäsky, ja väsyneiden askelin marssivat volhynialaiset takaisin kasarmiin. Toverien syyttävät katseet kohdistuivat heihinĀ¦ Kuinka oli mahdollista, että volhynialaiset ovat voineet ampua kansaa?

Miehistö käskettiin paneutumaan levolle  oe seuraavan päivän verisaunaa varten. Mutta nyt oli mitta kukkuroillaan. Ja kun rykmentin aliupseerit uudelleen yöllä kokoontuivat neuvottelemaan Kirpitshnikovin maakuulavitsan luo, päätettiin yksimielisesti ja jyrkästi : se ei saa uudistua. Ei koskaan, ei koskaan enää tahraa volhynialainen käsiään veljiensä verellä. Saapui maaliskuun 12:s päivä, tuo ihmeellinen päivä, joka oli tuova Venäjälle vapauden.
Kello 7 aamulla, tunti ennen määrättyä aikaa, seisoivat volhynialaiset valmiina täysissä sotavarustuksissa. Päällikkö saapui, kulki pitkin rivejä, tervehti. Mutta vastaukseksi hänelle huudettiin : Ā¯Me emme ammu enää.Ā¯

Päällikkö kalpeni : Vapisevin käsin otti hän taskustaan sähkösanoman, jota alkoi lukea. Se oli tsaarilta ja siinä käskettiin tukahduttamaan rauhattomuudet millä keinolla hyvänsä. Se oli liikaa. Ā¯Korjaa luusi!Ā¯ kaikui vastaukseksi sadoista kurkuista. Ā¯Korjaa luusi, emme tahdo sinua enää nähdä!Ā¯ Ja päällikkö riensi poisĀ¦ Hänen nähtiin vaipuvan lumeen, pää kuulan satuttamana. Ja ulos ryntäsivät myöskin volhynialaiset ilmoittamaan kaupungin asukkaille, että he olivat vapauttaneet itsensä ja aikovat vapauttaa Venäjän. Aivan lähellä oli Preobrahenskin kaartin kasarmi, ja nouseva talviaurinko valaisi kalpeilla säteillään sen punaisia tiilimuureja. Pihamaalla harjoiteltiin.
 
Yksā,,¢ kaksā,,¢ olivat muutamat volhynialaiset kiivenneet ylös matalalle lankkulaudalle joka ympäröi pihaa. He viittoivat pyssyillään ja huusivat : Ā¯Lopettakaa siellä, Preobrashenskilaiset, ja tulkaa luoksemme tänne.Ā¯ Ja preobrashenskilaiset käsittivät, mitä asia koski. Yhtenä joukkona painoivat volhynialaiset ja preobrashenskilaiset eteenpäin länteen, pitkin Kirotshnaha-katua. Siellä tapaisivat he joukon liettualaisia, upseeri etunenässä. Volhyanilaiset heiluttivat hattujaan ja hurrasivat. Siinä samassa olivat liettualaiset liittyneet heihin. Silloin muistivat muutamat, että Preobrashenskin asehuone oli läheisyydessä, ja ennen pitkää oli se tyhjennetty. Sieltä saatiin 30.000 patruunaa. 1,000 pyssyä ja 4 kuularuiskua, ja niillä aseistettuna marssi vallankumouksellinen joukko eteenpäin.

Kello oli nyt 9 aamulla, varhainen aika venäläisissä oloissa. Katu oli melkein typötyhjä, ainoastaan siellä täällä tavattiin joku taloudenhoitajatar tai työläisvaimo, joka toripussi käsivarrellaan meni toimittamaan päiväostoksiaan. Ihmettelevien katsein seurattiin sotilaitten kulkua.

Ā¯Kultaseni, minne teillä on niin kiire näin varhain aamulla?Ā¯

Ā¯Kansan luo, mummo pieni. Kansan luo, puolustamaan sitä sortajia vastaan.Ā¯

Ā¯Jumala kanssanne, rakkaani.Ā¯

Ja kun sotilaat kulkivat eteenpäin. He saapuivat sapööriväen harmaalle kasarmille. Näytti siltä kuin ei siellä ymmärrettäisi mistä oli kysymys, tai eikö lie ollut rohkeutta käsittää vapauden asiaa. Siispä, kun vallankumousjoukko tuli sapööriväen kasarmin luo, otettiin se vastaan laukauksilla. Tulijat vastasivat samoin, ja ampumista kesti hetkinen. Volhynialaiset olivat jo asettaneet kuularuiskunsa pihaan, kun tilanne selvisi äkkiä sapööreille. Myös he kiiruhtivat kadulle liittyen tovereihinsa. Mukava seurasi heidän soittokuntansa soittaen uljasta marssia. Ja niin ryntäsi joukko eteenpäin saaden alituisesti lisää uusia sotaväenosastoja.

Eteenpäin, eteenpäin vyöryi se kuin laava, jota ei voida pysäyttää. Soiton tahdikkaat säveleet vaikuttivat niin kumman elähdyttävästi kuin ei ennen milloinkaan, päivänpaiste läikkyi pistimissä, ja riemuitseva Ā¯hurraaĀ¯ raikui voitollisena sotilaitten kurkuista. Näky, jonka kaikki olivat nähneet uskaliaimmissa unelmissaan, oli vihdoin ilmielävänä todellistuetettu.

Kirotshnaja-kadun päässä kääntyi joukko oikealla ja kulki pitkin Liteinin prospektia pohjoista kohti. Siellä oli arsenaali ja se oli vallattava. Ikkunain läpi ammuttiin, kaikella kiireellä kyhättiin muutamia barrikadeja, ja pian olivat työläisetkin liikkeellä yhtyäkseen sotilaihin. Väkijoukko, joka oli liittynyt sotilaihin, kiiruhti sisälle aseistautuakseen kivääreillä ja patrooneilla. Kadun toisella puolella oli piirituomioistuin, jossa niin moni jalo vapaudensankari oli kohdannut mahtavien koston. Katkeruuden raivostuttamana ryntäsi joukko valtoinaan ovia vastaan, jotka särjettiin ja pian tuprusi paksuja savipilviä vanhan rakennuksen monista ikkunoista.

Etäällä pohjempana, Nevan toisella rannalla, sijaitsivat moskovalaiset kasarmit ja sinne myös oli vietävä vapauden sanoma. Mutta Liteinin siltaa vartioi vahva poliisivartiosto, ja oli päivänselvää, ettei siltaa otettaisi taistelutta. Hetkisen viivähtivät vallankumoukselliset soturit sillan eteläpäässä. Sen pohjoispäässä olivat käynnissä kuularuiskut tehden aukkoja taistelijoiden riveihin. Silta oli vallattava. Aseistettu auto kiisi paikalle, ja sen perässä karautti esiin mustalla ratsulla nuori vänrikki, melkein lapsi vielä. Jäljessä seurasi koko aaltoileva meri pistimiä, ja tuossa tuokiossa oli sillan pää valloitettu. Nevan pohjoisella rannalla oli Krestyn vankila, sekin muuan tsarismin linnoja. Siellä istui vanha vallankumoussoturi vuodelta 1905. Hrustaljov Nosar, siellä olivat työväen edustajat sotateollisuus-keskuskomiteasta, muutama kuukausi sitten vangitut. Silmänräpäyksen viipyi kansanaallon hurja hyöky vihattujen muurien edustalla, sitten särkyivät ovet pyssynperien iskuista ja valtaisella riemuhuudoilla tervehtivät vangitut vapaustaistelijat pääsyä jälleen vapauteen ja elämään. Mutta työtä oli jatkettava. Pohjoisessa oli vielä moskovalainen kasarmi, jossa ei ehkä tiedetty mitään siitä mitä oli tapahtunut. Taaseen hypähti nuori vänrikki mustan ratsunsa selkään ja riensi joukkojen etunenässä eteenpäin. Ö,,kkiä nähtiin hänen horjahtavan satulassa ja koettavan kädellä rintaansa ; seuraavassa silmänräpäyksessä satula oli tyhjäĀ¦ Hänen nimeään ei tiedetä. Hän oli vain yksi niistä monista, jotka tuona päivänä kaatuivat vapauden puolesta. Mutta joukko painoi eteenpäin ja oli pian saapunut Moskovan kasarmin luo. Siellä otettiin se vastaan tulella. Muuan rekryyttiosasto oli käsketystä teljetty sisään ja pakotettu ampumaan ikkunoista. Syntyi hetken kestävä laukaustenvaihto, ja yhtenä uhrina katui: Pjotr Korjakov bolshevikien puoluehallinnon monivuotinen jäsen. Mutta sitten onnistui sisäänteljettyjen päästä ulos muuatta takatietä, ja näin oli myös moskovalaisen kasarmi valloitettu. Täten oli itse asiassa voitto saavutettu. Sillä samaan aikaan kun edellä kerrotut asiat tapahtuivat kaupungin itäosassa, olivat ismailovilaiset, semjonovilaiset, jääkärit, kuularuiskurykmentti ja muutamat Preobrashenskin tulleet Talvipalatsin edustalla olevalla torille, jonne asetettiin vartoomaan, mit oli tapahtuva. Ja kun kasarmissa niin silloin  oe mutta ei ennen  oe päättivät upseerit upseeriklubissa pitämässään kokouksessa ryhtyä tukemaan vallankumousta. Ne, jotka päättivät, olivat ylempiä upseereja ; muissa herätti päätös valtavaa riemua. Mutta palatkaamme mosk. kasarmin luo jääneisiin vallankumouksellisiin. Kun he olivat tehneet tehtävänsä ja koonneet kuolleet ja haavoitetut, kääntyivät he jälleen Liteiniä pitkin etelään. Siellä nuoleskelivat liekit yhä vanhan piirituomioistuintaloa seiniä, ja sen sisäosa oli kokonaan tuhottu. Kun kansa ei voinut tietää, olisiko taistelu ratkaiseva, oli joita vain lie ollut olemassa poliittisia Ā¯rikollisiaĀ¯ vastaan, ja siinä sivussa tuhonnut yhdessä ja toisessa paikassa arvokkaita opintoaineistoja. Sillä aikaa kun vallankumouksellisten iloinen armeija vyöryi pitkin Liteiniä, kuultiin äkkiä kuularuiskujen tuttu rätinä, ja taas kaatui ihmisiä kuolleina ja haavoitettuina. Kuulat tulivat poliisihallituksesta. Osa sotilaista haki turvaa erään raitiovaunun takana ja avasi sieltä hirveän tulen poliisihallitusta vastaan. Ja niin valtava oli sotilaitten voitontunne, että kun joku äkkiä kajautti hurraahuudon, ryntäsivät he kaikki valtoinaan taloa kohti, ja pian oli ovet rikottu ja talo valloitettu. Vallankumousarmeija oli täyttänyt tehtävänsä siltä päivältä. Ratkaiseva voitto oli saatu.

Mutta lepoa ei vielä kukaan ajatellut. Vanha oli tosin voitettu, mutta nyt oli luotava uusi. Missä tapahtuisi se, jollei valtakunnanduumassa? Olihan se kuitenkin, kokoonpanossa epäonnistuneisuudesta huolimatta suonut kansan tahdon ilmoille pääsyn. Sen puhujavalta oli muuan Kerenski, muuan Tsheidse ja muuan Miljukov pitäneet tulisia puheitaan ja naulanneet vanhan hallituksen häpeäpaaluun. Duuma oli nyt tuleva uuden Venäjän keskipisteeksi, kunnes parempi oli keksitty. Niin ajatteli ainakin moni. Jo klo 1 päivällä saapui duuman palatsiin lähetystö, edustaen 25,000 vallankumouksellista sotilasta, vaatien saada kuulla, miten duuma suhtautuisi siihen, mitä oli tapahtunut. Sille vastattiin, että duuman vanhintenneuvoston erään päätöksen mukaan oli vanha hallitusmahti kukistettava, mutta että tämän työn onnistuminen vaatisi ennen kaikkea tyyneyttä ja järjestystä. Klo 2 ajoissa, kun vallankumouksellinen armeija oli ehtinyt palata voittorikkaalta retkeltään, alkoi yhä suurempia sotilasjoukkoja kokoontua duuman edustalle. Eikä ainoastaan sotilaita: miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria --- kaikki kokoontuivat duuman edustalle, haltioituneina ja uteliaina, saadakseen kuulla suuria uutisia. Iloisia toiveita saattoi lukea kaikkien kasvoilla, ja lausuttiin toivomuksia saada nähdä eräitä uuman jäseniä, että heidän suustaan kuultaisiin todeksi iloiset huhut. Esiin astuivat Tsheidse, Karenski ja Skobelev. Nämä miehet, jotka tsarismin kauhuja vastaan käymänsä pitkän, sitkeän taistelun kautta olivat saavuttaneet kansan rakkauden, saattoivat nyt ensimmäisen kerran puhua kansalle vapaasti tsaarin sensuurin kahlehtimatta. He puhuivat ja joukot vastasivat heille jyrisevällä riemulla. Oli juhlahetki, jollaisia vain harvoin sattuu kansan elämässä, hetki sellainen, jolloin historia kääntyy saranoillaan. Klo 3 kokoontui joukko duuman jäseniä ja valitsi duuman Ā¯toimeenpanevan komiteanĀ¯, kaksitoistahenkisen valtuuskunnan, jonka puheenjohtajaksi tuli duuman presidentti Rodsjanko. Tämän ryhmän oli nyt asetuttava johtamaan vallankumousta.

Mutta vallankumouksellinen kansa tunsi nyt, ettei se enää voinut jättää vallankumouksen johtoa suurporvarillisen ryhmän käsiin. Samaan aikaan kun duuman herrat valitsivat toimeenpantavan komiteansa, kokoontui muutamien työväenjärjestöjen edustajia sekä Krestystä äsken vapautettu työläisryhmä sotateollisuus---keskus---komiteassa---  myös sosialidemokraattiset duuman jäsenet olivat mukana ¯ja päättivät kehottaa muodostamaan Ā¯työläisten edustajain neuvostonĀ¯ vallankumouksellisen demokratian eduskunnaksi. Vielä samana päivänä vallitsivatkin useitten tehtaitten työläiset neuvostoon edustajia, nim. yhden aina tuhatta työläistä kohti. Koska myöskin sotilaat valitsivat edustajia, nimittäen yhden jokaista ruotua kohti, tuli työväen neuvostosta Ā¯työväen ja sotilaitten edustajan neuvostoĀ¯, johon täytevaalin mukaan tuli kuulumaan muutamia tuhansia henkilöitä. Ensi työkseen antoi tämä neuvosto julistuksen, missä se selosti tehtävänsä olevan : järjestää kansan voimat taisteluun, että lopullisesti tulisi turvatuksi valtiollinen vapaus ja kansallinen hallitusmuoto. Sillä aikaa kun uusi Venäjä kokosi näin voimiansa, osoittivat kaatuneen hallituksen miehet mitä surkuttelevinta kömpelyyttä. Hallituksen ensimmäinen mies, ruhtinas Gölitzyn, ilmoitti klo 1 ajoissa Rodsjankolle eronsa. Ministereitä ei ylipäätään voitu tavata, sillä he pysyttelivät jossain piilossa. Sotajoukkojen ylin käskynhaltija, kenraali Habalov, oli sulkeutunut amiraliteettiin harvojen uskollistensa kanssa. Niitä olivat ratsupoliisit, kasakat ja ismailovit. Kaupungilla olevat poliisit, jotka Protopoov oli määrännyt kuularuiskuineen katoille ja kirkontorneihin, saivat taistella omin päin, ja he taistelivat henkensä puolesta. He tiesivät, ettei heillä ollut odotettavissa mitään armoa kansan taholta jos joutuisivat tappiolle, ja siksi jatkoivat he ampumista voimattomassa vihassaan tuota ylpeää, mahtavaa vallankumousaaltoa vastaan, joka oli vyörymässä heidän ja koko vanhan hallituksen yli. Mutta yöllä maaliskuun 13 p:vää vasten, jolloin vallankumous oli jo saanut ratkaisevan voiton, tekivät valtakunnan neuvoston (Venäjän Ā¯ensimmäinen kamariĀ¯) herrat viimeisen yrityksen koettaen pistää vallankumouksen riemuvaunujen Ā¯pyörien väliin keppejäĀ¯. Nämä vanhoillisen, joskaan ei ehdottomasti taantumusmielisten tilanomistajaluokan ja suurporvariston edustajat pitivät kokouksen, jossa oli läsnä 22 jäsentä---Grimm, Gutschkov, Meller  oe Sakomelskij, Stahovitsh, kreivi Tolstoi v.m --- ja lähettivät tsaarille sähkösanoman, jossa lausuttiin arvelu, että vallassa oleva hallitus voi viedä hallitsijahuoneen perikatoon ja sotilasasiat hunningolle ja siksi ehdotettiin hallitsijavaihdosta. Sähkösanoma oli ---onneksi--- yhtä tulokseton kuin kaikki toisetkin, jotka näinä päivinä oli lähetetty tsaarille. Jumalat olivat ilmeisesti päättäneet vanhan hallituksen häviön, koska olivat lyöneet sen miehet sokeudella. Mutta uusi Venäjä kulki levähtämättä eteenpäin katsomatta enää taakseen. Mutta ennen kaikkea kaivattiin järjestäytymistä. Sitä teroittivat mieliin alituisesti ne miehet, jotka nyt astuivat vallankumouksen etunenään. Niille, jotka olivat olleet lähellä työväenluokkaa, oli tuo totuus selvä ja ilmeinen, mutta sen käytännössä toteuttaminen kohtasi sittenkin vaikeuksia. Järkevästi järjestämään yhteiskunnallisia oloja oli vanha hallitus kaikkien vähimmin pystynyt. Se olikin luonnollista, sillä se yhteiskunta, joka oli versonut esiin julkisen Venäjän rinnalla, oli olemukseltaan kokonaan toinen kuin tuo yksinvaltia - feodaalinen. Mutta valtiomahti ei kuitenkaan kyennyt antamaan tämän yhteiskunnan järjestäytyä itse omien synnynnäisten tarkoitusperiensä mukaan.

Olihan Venäjän viime vuosien historia ollut historiaa tuimasta taistelusta yhteiskunnallisten voimien järjestäytymis pyrkimysten ja valtiomahdin niitä tukahduttavien, hätääntyneitten yritysten välillä. Siitä oli ollut seurauksena se, ettei Venäjän kansalainen ollut milloinkaan saanut tottua pohtimaan ja järjestämään yleisiä oloja ; talonpoika kuten porvarikin katsoi hallitukseen ikään kuin se olisi kyennyt kaiken tekemään, eikä työläisenkään kokemus ulottunut sen pitemmälle  oe parhaassa tapauksessa asioihin, jotka koskivat ammattiyhdistystä, sairaskassaa ja maanalaista puoluejärjestöä. Niin ollen joutuivat ohjaksen tottumattomiin käsiin. Mutta puuttuvan tottumuksen korvasi palava toimintahalu. Oli rakennettava uusi Venäjä, ja jokainen tahtoi olla mukana perustusta laskettaessa. Pietarissa, kuten yleensä suurkaupungeissa, on runsaasti sellaista kansanainesta, joka on varsinaisten yhteiskuntaluokkien ulkopuolella. Mutta on omituista, että nämä ainekset juuri vallankumouksellisia murrosaikoina ovat yhteiskunnalle vähimmin vaaralliset. Se hyvä mikä on jäljellä heidän sisimmässään, herää eloon ; he tuntevat, että tuo suuri taistelu on taistelua heidänkin hyväkseen, ja heidätkin sytyttää yleinen innostus. Ainakin varovat he, etteivät häiritse taistelua, ja osoittavat kiitollisuutta, jos heidänkin suodaan ottaa siihen osaa. Niin oli laita Helsingissä suurlakon päivinä v 1905 ja samoin kävi Pietarissa maaliskuussa 1917.

Järjestystä ylläpitivät ensiksi sotilaspatrullit ja kuularuiskulla varustetut autot. Mutta viipymättä ryhdyttiin muodostamaan kaupunginmiliisiä, johon otettiin ylioppilaita, työläisiä, kauppapalvelijoita jne. Pian nähtiin näitä miliisejä kaikkialla side käsivarressa. Heidän tehtäviinsä kuului lähinnä ryöstöjen estäminen, siinä tapauksessa, että rahvas ryhtyisi sellaisia toimeenpanemaan, juopuneitten pidättäminen ja aiheettoman ammunnan estäminen. Viipymättä ryhtyivät uudet vallanpitäjät saattamaan puhelimen, sähkölaitoksen, raitiotiet ja muut yleiset laitokset jälleen toimimaan. Kaikille kansalaisille annettiin julistus, jossa jokaista kehoitettiin ryhtymään jälleen työhönsä. Elintarvetoimikunta, jonka muodostivat valtakunnan duuman, työväenneuvoston ja kaupunginduuman valtuuttamat jäsenet, asetettiin aputoimikuntien kera huolehtimaan elintarpeitten jakelusta eri kaupunginosissa. Erittäin tärkeänä pidettiin saada rautatiet toimimaan säännöllisesti; se onnistuikin pian, ja rautatiekom. Bublikoff huolehti siitä, että elintarpeiden kuljetus oli turvattu. Niinmuodoin voidaan uuden hallituksen sanoa jo maaliskuun 13 p:stä lähtien istuneen lujasti satulassa. Ja joka tunti , joka hetki saapui Taurian palatsiin uuria sotilasjoukkoja, jotka tahtoivat vaikuttaa liittyneensä vallankumoukseen. Useimpien tunnettujen duumanmiesten aika meni suurimmaksi osaksi puheitten pitämiseen ja hurraahuutojen esittämiseen. Harvinaisuutena mainittakoon, että santarmistokin katsoi viisaimmaksi marssi duumanpalatsin luo punaisin lipuin ja Marseljeesin raikuessa. Kaatuneen hallituksen palvelijoitten joukossa oli kuitenkin muuan ryhmä: joka tiesi, ettei millään voisi saada armoa: se oli poliisi. Kuolemantuskassa jatkoivat katoille ja ullakoille asettuneet poliisit kuularuiskujensa rätkyttämistä. Kadulla kulkevat ihmiset kuulivat sen, he näkivät, että yksi ja toinen kadulla kaatui tai haavottui, mutta he eivät tienneet mistä petolliset kuulat tulivat. Silloin saattoi käydä niin, että joukko raivostui ja lahti etsimään --- kunnes löysi Ā¯faraonĀ¯ istumassa ullakonaukon tai lumisuojan takana kuularuisku kumpaisessakin kädessä. Silloin selvitettiin juttu tavallisesti hyvin nopeaan. Yksi ja toinen poliisi yritti paeta valepuvussa, mutta onnistui siinä harvoin. Vihattu faaraonaama tunnettiin helposti huolimatta siitä, että ruumis saattoi olla verhottu papin kaapuun, vuokra-ajurin kauhtanaab tai muotinaisen takkiin.

Maaliskuun 13 ja 14 p:vinä vangittiin vähitellen kaatuneet ministerit ja muita eturivin taantumuksellisia, mikäli heitä saatiin käsiin. Heidät asetettiin autoihin aseistettu ylioppilas molemmilla puolilla vartijana ja kuljetettiin kovaa kyytiä pitkin katuja Taurian palatsiin, jossa heidät suljettiin n.k. ministeripaviljonkiin, jonka aikoinaan  oekohtalon ivaa ¯Protopopoff oli rakennuttanut ministerien lepoasemaksi duuman istuntojen välillä. Aivan ensin vietiin sinne Schscheglovitoff, valtakunnanneuvoston puheenjohtaja ja urkkijakunnan (spioonien) korkein johtaja. Sen jälkeen entinen ministeripresidentti StÖĀ¼rmer, joka muutama viikko aikaisemmin oli aikonut vetää Miljukoffin syytteeseen siitä, että tämä oli syyttänyt häntä valtionpetoksesta. Sitten päätaantumuksellinen metropoliitta. Pitirim, joka palatsiin tuotaessa tuskin pysyi jaloillaan kauhusta. Hänet asetettiin nojatuoliin ja olisi kannettu siinä sisään, mutta se ei mahtunut ministeripaviljongin ovesta, minkä vuoksi ukko tuolineen asetettiin oven eteen. Ollen puolitiedoton pelosta oli vanhalla prelaatilla kuitenkin kylliksi mielenmalttia voidakseen ojennetuin, vapisevin käsin lausua kirkon siunauksen ystävilleen, toisille taantumuksellisille, joita toisensa jälkeen tuotiin ja teljettiin paviljonkiin. Näiden joukossa oli entinen ministeripresidentti Goremykin, ikäloppu vanhus, jonka olemus herätti enemmän surkuttelua kuin vihaa. Hän tuli kynä kädessä, siten kuin hänet oli vangittu kirjoituspöytänsä ääressä ¯tyypillinen byrokraatti viimeiseen asti. Oli siellä myöskin entinen sotaministeri, lahjusten ottaja Suhomlinoff, joka sotilaitten edessä pakotettiin ratkomaan olkalaput virkatakistaan. Sitten vielä tohtori Dubrovin, tunnettu mustasotnialainen johtaja, jonka asunnosta löydettiin pinkoittain mielenkiintoisia asiapapereita. Myöhään illalla saapui Protopopoff vapaaehtoisesti. Miehen polvinivelet vapisivat hänen vakuuttaessaan olevansa myös Venäjän ystävä ja saapuneensa sen vuoksi vapaaehtoisesti. Karenski otti hänet huostaansa ja sulki muiden mukana ministeripaviljonkiin. Mutta pian menetti Protopopoff kaiken itsehillintänsä ja katui antautumistaan; hän rukoili polvillaan vahtisotilaita päästämään hänet vapaaksi ja tarjosi siitä rahaa. Rehelliset miehet kohtelivat heittiötä sillä halveksumisella jonka hän ansaitsi. Maaliskuun 13 p:nä klo 12 päivällä, vallattiin vihdoin Amiraliteetti, joka nyt ¯sitten kun Pietari ¯Paavalin linnoitus oli edellisenä päivänä vapaaehtoisesti asettunut kansan puolelle--- oli taantumuksen viimeinen hetki. Mainitsimme, että kenraali Habaloff oli vetäytynyt sinne viimeisten uskottujensa kanssa. Lentäjät, jotka hän oli tilannut Hatsinasta Pietaria pommittamaan, eivät tulleetkaan, ja suurin osa pääkaupunkia oli nyt kansan hallussa hänen voimattaan sitä estää. Mutta hän vastusti Amiraliteetin niin hyvin kuin taisi kanuunoilla ja kuularuiskuilla valmiina ryhtymään ankaraan otteluun. Kauan kestikin taistelu, ja monen vapaudensankarin täytyi vielä antaa henkensä. Vihdoin maaliskuun 13 p:nä, lähettivät uudet vallanpitäjät sotaministeri Grigorowitschille kirjeen, jossa ilmoitettiin, että jollei Amiraliteetti 20 minuutin sisällä antaudu, niin ratkaisevat Pietari ¯Paavalin järeät kanuunat asian. Se auttoi. Sotaministeri ei uskaltanut ottaa edesvastuuta kallisarvoisen valtio ¯omaisuuden tuhoamisesta, joka olisi ollut pommittamisen seuraus. Amiraliteetti aukaisi porttinsa ja sen puolustajat vangittiin.

Kaikki Pietarissa olevat joukot olivat nyt menneet kansan puolelle. Kauppa ¯ja teollisuusmiehet, jotka olivat viisaasti odottaneet ja vaienneet, katsoivat nyt ajan sopivaksi lausuakseen ihailunsa ¯siitä sankariteosta, jonka duuma oli tehnyt. Vieläpä itse papistokin, jonka osuus vallankumouksessa oli rajoittunut siihen, että se salli asettaa kuularuiskuja kirkontorneihin ja vainottujen poliisien piilottautua kirkkoihin, katsoi parhaaksi parhaaksi ottaa vallankumouksen hoimiinsa, Ā¯koska jokainen vitkastelu voisi vetää kansan vihan pappien ylleĀ¯, kuten sanottiin lapsellisen avomielisesti eräässä paimenkirjeessä. Pietari alkoi vähitellen näyttää taasen normaalilta. Kaupat avattiin, raitiovaunut kulkivat kadulla, ja Nevskilla virtasi väkeä kuin ennenkin. Mutta ilmassa oli juhlaisa tuntu, ja punaisia lippuja liehui talojen seinillä. Usein keskeyttivät rupattelun ja pakinan jotkut mahtavat, syyttävät sävelet, ja seuraavassa silmänräpäyksessä nähtiin sotilasosaston marssivan seuraten punaista lippua ja soittaen Marseljeesia. Aina vain Marseljeesia! Tuosta vapaudenhymnistä, kai ainoa jota voi kuunnella loppumattomiin siihen kyllästymättä, oli yht`äkkiä tullut se marssi, jolla Venäjän vallankumoukselliset riemuiten toivat julki voitonilonsa ja toiveensa. Sillä aikaa kun kaikki tämä tapahtui Nevan kaupungissa, näyteltiin pieni murhenäytelmä sen eteläpuolella, eräässä länsivenäläisessä pikkukaupungissa. Valtikka putosi kädestä, joka oli liian voimaton sitä kantamaan--- enää hetkeäkään. Tsaari oli lopultakin saanut tietää, että jotain tavatonta tapahtui hänen pääkaupungissaan, huolimatta siitä, että hänen seuralaisen pidättivät häneltä kaikki suorat ja luotettavat tiedot asiain tilasta. Hän näki, että joku oli lähetettävä Ā¯palauttamaan rauha ja järjestysĀ¯, kuten niin monesti ennen oli tehty Nikolai verisen hallitusaikana. Tähän tehtävään valittiin kenraaliadjutantti N.I.Ivanoff. Hänet nimitettiin Pietarin sotilaspiirin joukkojen ylipäälliköksi, kaikki ministerit velvoitettiin hänen käskynalaisikseen, ja hänen käytettäväkseen asetettiin joukko husaari---,ulaani ¯ja kasakkarykmenttejä, jotka oli koottava yhteen eri tahoilta ja lähetettävä pääkaupunkiin. Näihin toimenpiteisiin ryhdyttiin illalla maaliskuun 12 p:nä jolloin vallankumous oli jo itse asiassa voittanut Pietarissa. Turhaan oli Ivanoff esittänyt keisarille, että pula olisi ehkä ratkaistavissa hallitsijavaihdon kautta. Tsaarilla ei ollut siihen mitään vastattavaa. Kun Ivanoff niin ollen ryhtyi toimeensa, huomasi hän pian, minkä ylivoimaisen tehtävän hän oli saanut suorittaakseen. Maaliskuun 13 p:vän aamuna onnistui hänen Mohilevista päästä puhelinyhteyteen Pietarista olevan kenraali Habaloffin kanssa, mutta ne tiedot, jotka hän sieltä sai, olivat kaikkea muuta kuin mieleisiä. Melkein koko Pietari oli vallankumouksellisten käsissä, ministerit vangitut, ja Habaloff itse oli Amiraliteetissa, suljettuna muusta maailmasta ja voimatonna torjumaan vallankumouksellisia joukkoja. Muutamia tunteja myöhemmin lähti Ivanoff Mohilevista valitun joukon kera---Yrjön ritarien pataljoonan valiojoukko---Pietaria kohti, annettuaan ensin puhelimitse käskyn, että Tsarskoje Selossa oli valmistettava tilaa 13 pataljoonalle, 16 eskadroonalle ja 4 patterille. Nämä sotilasvoimat oli siis päätetty koota Tsarskoje Seloon ja marssittaa sieltä eteenpäin pääkaupunkia kurittamaan. Tuskin oli Ivanoff matkustanut pois, kun hän sai sähkösanoman, jossa ilmoitettiin, että myöskin Amiraliteetti oli antautunut. Mutta tuo urhoollinen kenraali oli nyt kerta kaikkiaan ryhtynyt toimimaan, ja hän lähetti oikealle ja vasemmalle sähkösanomia kutsuen uusia sotilasjoukkoja pohjoiseen. Hänen matkansa saatiin tietää Pietarissa, ja siellä ryhdyttiin sen vuoksi valmistamaan hänelle sopivaa vastaanottoa. Tykkejä kuljetettiin asemille ja vallankumouksellisten valtuutettuja lähettiin Tsarskoje Seloon ja muihin pääkaupungin lähistöllä oleviin paikkoihin voittamaan sikäläisiä linnoitusjoukkoja kansan puolelle. Mutta Ivanoff-parka huomasi etenemisensä varsin vaikeaksi. Rautatieläiset olivat jo suureksi osaksi liittyneet vallankumouksellisiin eivätkä millään muotoa olleet taipuvaisia kuljettamaan tsaarin joukkoja eteenpäin ! Kenraali raivosi, hän vuoroon pyysi, käski ja syyti uhkauksia, vieläpä vangituttikin muutamia rautatien miehiä, aika ajoin onnistui hänen päästä kappaleen matkaa eteenpäin, mutta sitten oli hän taasen aivan avuton. Saapui sitten duuman rautatiekomisariukselta Bublikoffilta sähkösanoma, jossa tämä tuimassa äänilajissa varoitti kenraalia rettelöimästä rautatiepalveluskunnan kanssa ja ilmoitti, että jos hänen joukkonsa saapuisivat Pietariin, olisi niitä vastassa järeä tykistö. Ja kenraali Ivanoff oli kahdenvaiheilla mihin ryhtyä, sitäkin enemmän kun myös tsaari oli sähköteitse kieltänyt häntä toistaiseksi ryhtymästä mihinkään ratkaisevaan. Maaliskuun 14 p:nä oli tsaari matkustanut Mohilevista, koska keisarinna, joka oli Tsarskoje Sellossa saarrettuna, oli kutsunut häntä. Yön hiljaisina hetkinä kiisi juna Länsi-Venäjän tasankojen halki, ja vaunuissaan istui keisari valveilla viiniä juoden. Kaksi arvoisaa juomaveikkoa, amiraali Niloff ja linnankomendantti Vojejkoff olivat hänen seurassaan täällä hänen viimeisellä matkallaan keisarina. Tsaarilla ei ollut vielä mitään tarkkoja tietoja Pietarin tapahtumista. Hänen niistä tiedustellessaan vastattiin, että siellä on kyllä sattunut suuria epäjärjestyksiä, mutta ne tukahdutettaisiin  parissa päivässä. Siitä pitäisivät kyllä huolen Ivanoft ja hänen Yrjönritarinsa. Mutta kenraali Zabel, joka sattumalta oli kuullut keskustelun kiivastui.--- Teidän Majesteettianne petetään virkkoi hän. Nyt juuri olemme saaneet kuulla eräästä sähkösanomasta, joka on lähetetty Pietarista ja jossa rautatien henkilökuntaa käsketään pidättämään keisarillinen juna. Sähkösanoma on luutnantti Grekoffin, Nikolajeffin asemapäällikön allekirjoittama. Tsaari hätkähti.--- Onko luutnantti Grekoff Pietarin komendantti? Mutta silloinhan siellä on ilmi kapina. Vihdoin ilmoitettiin tsaarille totuus:60,000 miestä oli muodostanut Pietarissa uuden hallituksen, ja tsaari ei voisi jatkaa matkaansa, koska rautatiellä käski nyt komisarius Bublikoff. Keisari tarttui otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut pidättää putoavaa kruunuaan. Hänen oli hyvin vaikea käsittää, mitä sanottiin, ja hän änkytti katkonaisia sanoja, sekaisin ihmetystä, neuvottomuutta ja epätoivoa. Jonkun verran rauhoituttuaan päätti hän kuitenkin kiertoteitä koettaa päästä Tsarskoje Seloon. Mutta pian ilmoitettiin, että siellä oli linnoitus mennyt kansan puolelle. Tsaari ehdotti nyt itse, että matka oli suunnattava Moskovaan, sillä hänelle oli aina sanottu, että Moskova kyllä pystyisi tsaarilleen uskollisena. Mutta tuskin oli juna lähtenyt liikkeelle itää kohti, kun saapui uusi sähkösanoma, tuoden tiedon, että Moskovan linnanväki oli mennyt kansan puolelle, viranomaiset pidätetyt sekä ettei tsaarien vanhassa kaupungissa ollut lainkaan hallitusystävällisiä joukkoja. Jälleen oli siis käännyttävä takaisin. Ja niin harhaili keisarillinen juna pitkin yötä hakien poispääsyä kaikesta siitä pelottavasta, joka uhkasi joka puolelta. Vojejkoff  luuli huomanneena yhden tien: matkustaa rintamalle ja avata se saksalaisille. Mutta Niloff, vaikkakin oli juovuksissa, piti ehdotusta hyljättävänä. Sillä jos saksalaiset kerran pääsisivät maahan, ei kävisikään päinsä saada heitä enää pois.

Vojejkoff väitti itsepintaisesti: Eihän keisari Wilhelm taistele Nikolaista vastaan, vaan tahtoo masentaa sen Venäjän, joka vihaa yksinvaltiutta. Tsaari aprikoi. Rasputin oli aikaisemmin sanonut samaa, mutta silloin ei kuunneltu häntä. Nyt oli liian myöhäistä. Ā¯Ja enhän lopuksi voisi kavaltaa venäläisiä kanssani.Ā¯ Muutamia tunteja oli keisari Pskoffissa. Vielä oli hänellä heikko toivo saada myönnytyksillä sokaistuksi kantansa, ja hän lähetti Pietariin sähkösanoman, jossa ilmoitettiin, että vanha hallitus oli erotettu--- sekä että ruhtinas G.E. Ljvoffin toimeksi oli annettu muodostaa uusi. Mutta se oli turhaa. Kohta sen jälkeen saapui Pskoffiin k
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 01, 2009, 10:57:33 ap kirjoittanut VD.com »