Kirjoittaja Aihe: Turun palo v.1827 (paljon vanhassa tiedossa olevia yksityiskohtia)  (Luettu 5810 kertaa)

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3745
Turun palo v.1827

Tulikirjaimin sanan täydellä painolla on vuosi 1827 merkitty Turun kaupungin aikakirjoihin, sillä sinä vuonna hävitti suuri, tuhoisa tulipalo suurimman osan tätä kaupunkia kokonaan raunioksi, ja tämän tuhon kautta lakkasi se pitkiksi ajoiksi ja muutamissa suhteissa ratkaisevasti olemasta siinä, ei vain Varsinais-Suomen, vaan koko Suomen Turkuna, minä se kautta vuosisatain aina koko Suomen niin henkisen kuin aineellisenkin viljelyksen ensi hetkistä kaukaa kansamme historiain huomenkoitosta asti on ollut.

Tämän kaamean tapahtumain muisto palautuu nyt tänä vuonna (1927) vuosisataisena mieliimme, ja siksi lienee muutama sana tästä tuhosta, sen laajuudesta ja merkityksestä paikallaan tässäkin julkaisussa.

Oli tiistaipäivän, syyskuun 4:nnen päivän, ilta v.1827. Lauhana ja leppoisana hyväili hiljainen lounaistuuli Auran rantojen puita ja pensaikkoja. Kuu valoi hopeitaan täydeltä terältä yli kaupungin, missä päivän liike ja häly, niin etäämmissä, Uudenkaupungin, Pohjois- ja Eteläkortteleissa, entisessä Aninkaisten korttelissa joen länsipuolella kuin vähitellen myös sen varsinaisessa keskuksessa, Luostari-, Mätäjärven ja Tuomiokirkkokorttelissa joen itäisellä puolella, vaimeni.

Kello Pyhän Henrikin tornissa löi yhdeksän, ja asumusten ikkunoista heikosti tuikkivat tulet, toinen täällä, toinen tuolla alkoivat sammua. Turun hiljaiset porvarit painautuivat vuoteisiinsa hyvän suorittamansa päivätyön jälkeen. Mutta tuskin ehti unta saada vielä kukaan, kun kaikki havahtuivat tuomiokirkon ja raatihuoneen tornin kellojen kumeisiin >>läppäyksiin>>: tuli on irti>>! Hyvin ymmärtäen, mitä tämä merkitsi sellaisessa kapeakatuisessa, suurelta osalta vielä turve- ja tuohikattoisessa, ahdasrakenteisessa kaupungissa, kuin Turku sinä hetkenä oli, työntyivät ihmiset asunnoistaan kauhuissaan kadulle saadakseen selville, missä kaupunginosassa tuli raivosi. Ja kuultuaan, että se oli päässyt irti onneksi kaukana laitakaupungilla, joen toisella puolella Aninkaisten korttelin uloimmalla äärellä, huokaisi monikin: >>Jumalan kiitos!>> ja palasi takaisin kotoisen-lämpöisiin suojiinsa, varmasti vakuuttuneena siitä, ettei mikään suurempi vaara ollut uhkaamassa. Tuli oli päässyt irti teurastaja Kaarle Kustaa Hellmanin talon navettarakennuksen ullakolla. Talo käsitti silloin pohjoiskorttelin osuudet n:ro 125, 126 ja 127 ja vastannee likipitäen nykyisen( 1927) Maariankadun talon n:o 4 seutuja, miltä kohdin silloinen Aninkaisten katu johti suoraan mäen rinnettä alas kaupungin ainoalle sillalle, nykyisen(1927) kirjastotalon kohdalta yli joen ruotsalaisen klassillisen lyseon talon kohdalle joen itäpuolella.  

Miltei historialliseksi totuudeksi vakiintunut käsitys tulen irtipääsyn syystä, palvelijattaren huolimattomuus talinsulatteluhommissa on oikeudenkäyntipöytäkirjoihin pohjautuvan tieteellisen tutkimuksen valossa osoittautunut kestämättömäksi. Tulen todellisesta irtipääsyn syystä ei ole koskaan selville päästy, arveluna on lausuttava, että mahdollisesti joku varomaton kapakkavieras, teurastaja Helmannin talossa oli kapakkakin, on väsyneenä ryöminyt navetan ullakon heiniin lepäämään ja siellä taitamattomasti tulta pidellen aiheuttanut sen irtipääsyn sekä sitä sitten seuraavan kauhean tuhon.

Tulipalo sai heti alusta pitäen rajun vauhdin, niin että tuskin tunnin kuluessa koko Aninkaisten rinne oli yhtenä roihuavana tulimerenä. Selvisi pian, ettei se enää ollut rajoitettavissa tällä taholla, ja siksi alkoivat asukkaat, mikäli yhä lisääntyvän kauhun valtaamina pysyivät, kiireesti siirtelemään omaisuuttaan, mitkä Raunistulan kylän pelloille, mitkä taas pyrkien joen yli itäiselle puolelle, koska arveltiin ainakin joen asettavan ylipääsemättömän suojarajan yhä hurjempana esiinvyöryvää vihollista vastaan. Mutta tämäkin toivo oli pettävä, sillä jo kello kymmenen ajoissa yltyi illan hiljainen tuuli aivan yhtäkkiä hurjaksi myrskyksi, joka kohta kiidätteli säkeniä, kipunoita, kekäleitäkin kauas varsinaiselta paloalueelta. Ja ennen kuin tuli vielä oli ennättänyt edes Aninkaisten kaupunginosan joen äyräillä oleviin taloihin, syttyi jo joen vastakkaisella, tuomiokirkon, puolella oleva akatemian rehtori, pro. Hellströmin, kaksikerroksinen talo tuleen. Tuokion kuluttua roihusi se jo valtavana roviona sirotellen muita ympärillä olevia rakennuksia korkeampana tulta ja hävitystä laajalti ympärilleen.

Syttyy talo, -- syttyy toinen, -- syttyy kolmas, yhä useampia. Tuli kiihtyy, -- tuli yltyy, myrsky soi, ja myrskyn mylvinnässä vonkuu tuomiokirkon palokello tuimana kuin tuomion kello. Mutta senkin hetki on lyönyt. Kohta ovat kiitävät kipunat keksineet itse ylhäisen tuomiokirkon vasta tervatun paanukaton, mille parhaillaan on oltu kuparipeitettä panemassa. Tämähän on kuin tulta tappuroihin, ja niinpä roihahtaa koko tuomiokirkon katto tervaisentulisena miltei samana silmänräpäyksenä suurena kaamean-mahtavana tulimerenä ilmiliekkeihin. Miten hyväilivätkään liekkien kekäleet kuin hornan hurjat henget tuota monet tuimat jos tuuletkin nähnyttä vuossatain vanhusta, mittailivat tornin korkeutta, salpaavat kellojen kaiun, jopa tapailevat itse tulimeren hohteessa, ylhäällä huipussa salamoivaa pyhää ristiä, tai leijuvat alas, pujottelehtivat korkeiden goottilaisikkunoiden puhki itse pyhäkköön ahnaina nielläkseen kaiken, mitä on Suomen kansa koonnut tänne parahimpaan pyhäkköönsä kalliintaan, kauniintaan, pyhintään. Nämä raivottaret eivät tunne mitään kunnioitusta, eivät mitään arvonantoa, eivät mitään sääliä, kaikki niin pyhät kuin pahatkin ovat tuhottavat tänä turmion hetkenä.

Tuomiokirkosta kiitää tuli ulvahtavana säkene- ja lieskamyrskynä vastapäätä olevaa akatemian kirjastoa kohti, mikä korvaamattomine aarteineen on nyt joutuva sen saaliksi. Ei ehdi se edes sen ikkunapuitteita korventaa, puhki ikkunoiden se heti hurjana työntyy, ikkunalasit sulavat kuumuudesta, ja sitten ahnaasti kirjastosalista toiseen. Kirjahylly toisensa jälkeen katoaa tuleen ja sakeaan savuun, romahtelevat siellä täällä, kirjat syttyvät, palavat, mustuvat, hiiltyvät.

Yhä laajemmalle levittää valtavana yli kaiken kohoavana roihuna loimuava, palava tuomiokirkko hurjanhävittävää valtaansa. Syttyvät akatemiatalo, hovioikeuden talo, raatihuone, presidentin ja maaherran residenssit, pakka- ja tullihuone, ja ainoa joen yli johtava siltakin, kun taas toisaalla Mätäjärven ja alisen Luostarikorttelin talot kohta ovat myöskin täydessä tulessa. Tulen helle käy niin sietämättömäksi, että Aura-joen vesikin kuumenee, ja lähimmältä paloalueelta ainakin 125 metsin etäisyydellä olevan tähtitornin ikkunat alkavat kuumuudesta sulaa, niin että observaattorin, professori Fr.W.Argelanderin täytyy keskeyttää tieteellinen työnsä käydäkseen apulaisineen kastelemalla observatorionsa kattoa estämään senkin syttymistä ja tuhoutumista.

Myrsky oli nyt yltynyt niin hurjaksi, että eräs näissä hirmun öissä itse mukana ollut, lääketieteendosentti Immanuel Ilmoni, kertoo pari päivää palon jälkeen A.I.Arvidssonille Ruotsiin lähettämässä kirjeessään mitenkä esim. tuomiokirkon kohdalla oli miltei mahdotonta enää pysyä pystyssä, samalla kuin koko ilma oli sakeana kiitäviä kipunoita, kekäleitä, tulta ja savua.

Tässä tällaisessa hornan liekissä ihmiset tuskin tiesivät, mitä tehdä, minne mennä. Ilmoni antaa mitä eloisimman kuvan näistä kauhun hetkistä. Puuttuu vetojuhtia, puuttuu rattaita. Itse hän kertoo laittaneensa kalliimmat kirjansa ja vähäiset aarteensa, vaatteensa, pöytäliinaan, siirtääkseen kantamuksensa palavasta kodistaan turvaan toiseen taloon. Mutta julma vainolainen seuraa jäljessä. Taas toiseen taloon, ja vielä uudelleen edelleen, kunnes päättyy Hämeen tullin ulkopuolella oleville pelloille, minne monet kymmenet, ehkä sadat perheet ovat päässeet pakoon niine vähine rippeineen, mitä ovat onnistuneet kodeistaan pelastaa. Toiset sadat ja taas sadat leiriytyvät Uudenmaan tullin ulkopuolella oleville Moriabergin, Harmaanlinnan ja Kupittaan aukeille. Vanhemmat etsivät lapsiaan, lapset vanhempiaan, itkua, parkua ja voivotusta kaikkialla. Täällä työntää pari armeliasta ihmistä muutamaa hengenheiton sairasta vanhaa hoidokkia, mitkä he ovat pelastaneet palavasta köyhäintalosta, tuolla tiedetään miten eräs toraileva kapakoitsija-aviopari on viinan uuvuttamina jäänyt liekkien uhriksi. Kaikkiaan 17-18:n ihmisen kerrotaan saaneen surmansa liekeissä. Tuolla Turun ainoa silloinen (1827) taidemaalari G.W.Finnberg pyrkii tauluineen tulta pakoon. Hän siirtelee niitä paikasta toiseen, kunnes jäljellä on enää vain muutama värillinen siekale ja joukko rikkoutuneita kehyksiä. Hän itse onnettomuuden murtamana muuttaa heti palon jälkeen Tukholmaan, menehtyäkseen lopulta suruun ja toimettomuuteen jossain Tukholman Södernin turvekattoisessa majassa.

Tulipalo jatkuu taukoamatta kaksi päivää ja kolme yötä, jälkisammutusta kestää kuukaudenpäivät aina lokakuun puoliväliin asti. Kertojamme, dosentti Ilmoni, kuvaa, miten >>kaamea ja sydäntä särkevä näky kohtasi häntä hänen keskiviikkoillan hämyssä vaeltaessaan palavan akatemiatalon ja tuomiokirkon vaiheilla. Akatemiatalossa olivat ulkokatto ja enimmät välikatot jo romahtaneet alas. Tulenliekit jatkoivat kuitenkin vielä hurjaa leikkiään sen korkeiden savuttuneiden muurien keskellä ja katon kuparipellit riippuivat muureilta pitkinä siekaleina. Niiden kauhea räminä, peltisiekaleiden aaveiden tapaan huojuessa tuulessa edestakaisin, säesti raukeavien muurien ja seinämien romahduksia. Kirkosta, missä oli vähemmän tulen turmeltavaa ainesta, tuikki heikompi tulenhohde. Siellä lattialta ja holvikomeroita luikertelivat liekit tekivät viimeistä tihutyötään, tunkeutuivat alas hautakammioihinkin tavoitellakseen vielä itse niiden suojissa lepääviä vainajiakin.

Ja torstaiyö oli ehkä itse palonalkajaisyötä, keskiviikkoyötä, vielä kaameampi. Ollessani palovartijana Observatoriorakennuksen katolla, jatkaa kertojamme, aukeutuivat silmieni eteen mille taholle katsoikaan pitkänpitkät rauniokadut ja kujanteet, joissa kaikkialla vielä väkevät liekit loimusivat. Aavemaisina törröttivät paljaat savupiiput taajana kuin mustunut metsä. Tuolla täällä raukeavat muurit ja savupiiput romahtelivat, toisinaan taas joku voimakkaampi jyrähdys, -- tuli on tavoittanut jonkun ruutivaraston, mikä lentää ilmaan ja kaikkialla leimuavien tulten rätinässä soivat kaupunkia ryöstelevien niin venäläisten kuin suomalaistenkin heittiöjoukkojen hurjat huudot.

Me kysymme ehkä, mitenkä tällainen perinpohjainen hävitys oli mahdollinen, eikö mitään voitu tehdä ja eikö mitään tehty tuhon estämiseksi tai edes rajoittamiseksi, eikö tuomiokirkkoa, eikö akatemiaa, eikö kaikkia kallisarvoisia laitoksia olisi voitu pelastaa tuhon omaksi joutumasta, kun kuitenkin tuhansia ihmisiä oli käytettävissä. Olipa syyt sitten Turun silloisen maaheraa E.Walleniuksen tai venäläisen komendantin, -- jälkeenpäin he syyttelivät toisiaan, -- varmaa vain on, ettei mikään sotilasjoukko konsanaan ole ollut kurittomampi eikä mikään milloinkaan väkivaltaisemmin käyttäytynyt sellaisena yleisen hädän hetkenä kuin juuri Turun kaupungin silloinen venäläinen varusväki. Lisäksi olivat enimmät toimintakykyiset miehet juhtineen kiirehtineet joen yli Aninkaisten puolelle sammutustöihin, jolloin heitä juuri samana hetkenä olisi tarvittu itse kaupungin sydämmessä, tuomiokirkkokorttelissa, pelastamassa, mitä kaupungilla oli kalliintaan. Eikä liioin voitu aavistaa, että kirkon seutu niin monin paikoin ja niin yhtäkkiä syttyisi kuin mikä sitten todella tapahtui. Edelleen olivat monet neuvokkaat ja tarmokkaat miehet, joista varmaan olisi monessa suhteessa ollut apua, pois kaupungista. Tästä kaikesta ja monesta muusta seikasta oli seurauksena, -- se näyttää olleen kaikkien tämän kauhean tapahtumain todistajina olleiden yksimielinen vakaumus, -- että ylläesitettyjen olosuhteiden vallitessa, tulen heittäytyessä yli joen toiselle puolelle, eivät mitkään ihmisvoimat olisi voineet pelastaa tuomiokirkkoa, yhtä vähän kuin akatemiaakaan, yhtävähän kuin koko näiden takaista kaupunkiakaan. Kun liekit kerran saivat sellaisen vallan, että kaikki järjestys ka kuuliaisuus joukosta hävisi, silloin ei enää ole ajateltavissakaan mitään sammutusta, mitään pelastusta.

Ken näki hurjana räiskyvän tulivirran vyöryvän alas Aninkaisten rinnettä kohti alempana olevaa kaupunkia ja edelleen yli joen toiselle puolelle eikä tänä vaaran hetkenä tällä taholla voinut saada kokoon edes kymmentä miestä pelastustoimiin, se ei enää yritäkään puhua mistään pelastamisesta.

Näin oli Turku tuhoutunut perustuksiaan myöten, kaikkiaan ainakin pari tuhatta kivi- ja puurakennusta, päälle 800 taloa; tuskin yksi kahdeksasosa kaupungista oli säästynyt. Entä palon seuraukset ja sen merkitys sekä Turun kaupungille että koko maalle? Tiedämme kaikki, miten palon suoranaisena seurauksena oli yliopiston siirtäminen Turusta Helsinkiin. Mitä tämä merkitsi, lienee lyhimmin sanottavissa siten, että Turun suurpalon tuottama tuho saavutti huippunsa, kun siltä riistettiin sen akatemia. Oltuaan maamme niin kirjallisen kuin yleensä tieteellisen kulttuurin kehtona, Suomen kaikkien henkisten harrastusten keskiönä, sen niin koko menneisyyden vaalijana kuin tulevaisuudenkin tulkkina, riistettiin kaupungilta yhdellä iskulla tämä henkinen erikoisasema ja se vaipui verrattain vähäpätöiseksi yhteiskunnaksi, joskin, jälleen tuhkasta kohovana, arkkitehti Engelin käden luomana, uudempana ehompana kauppa  oeja liikennekaupunkina edelleenkin maamme huomattavimpana. Ja nyt sata vuotta myöhemmin (1927)!

Miten ovatkaan Turun kauppa ja liikemiehet, jos aatteenkin miehet, hyvin täyttäneet sen tehtävän, joka Turusta Helsinkiin, Suomen uuteen pääkaupunkiin, yliopistoineen siirtyivät hengen ja aatteen miehet siirtyessään ovat heille jättäneet! Nyt, sata vuotta myöhemmin (1827->1927), on Turulla jälleen akatemiansa, mutta on enemmänkin, on Suomen ensimmäinen, suomalainen yliopistonsa, joka juuri Turun tuhoutumisen vuosisataisvuonna käy ensimmäisiin laakerijuhlin perustamistaan riemuitsemaan, on suuret tieteelliset kirjastonsa, on niin historialliset kuin taidemuseonsa, on niin monet, niin henkisiä kuin aineellisiakin harrastuksia virittelevät laitoksensa ja yhdistyksensä ja näiden kaikkien ylläpitämiseksi monen monet suurlahjoituksensa sellaiset, jommoisia ei yhdelläkään toisella maamme kaupungeista.

Ja näin siis Turun suurpalo v.1827, joskin se päättää vuosisatoja käsittävän pitkän ja tärkeän vaiheen Suomen Turun ja koko Suomen kehityksessä, -- niin henkisessä kuin aineellisessakin suhteessa Ruotsinvaltaisen vaiheen, -- niin se toisaalta on alkuna yhtä tärkeälle ja jo ensimmäiselle vuosisataisrajapyykille saapuvana nähtävästi kirkkaammalle ja saavutuksista lupaavammalle vaiheelle, kuin mitä edellämainittu ajanjakso ehkä milloinkaan on ollut.

Kumma tunne valtaa mielen vielä tänä päivänä (1927) Helsingin yliopiston kirjastossa käsitellessämme keskeltä tätä tulen tuimaa pelastuneita akatemian konsistorin pöytäkirjoja, jotka selkäpuoli savustuneena, osin hiiltyneenäkin, kuitenkin säilyttävät historiankirjoituksellemme kallisarvoiset tietonsa. Jul.Finnberg.1928



« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 30, 2011, 09:13:14 ip kirjoittanut VD.com »