Kirjoittaja Aihe: LAHJOITUSMAAT  (Luettu 3341 kertaa)

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3745
LAHJOITUSMAAT
« : Helmikuu 18, 2009, 12:20:59 ip »
LAHJOITUSMAAT


"Sosialidemokraattisen hallituksen teko, jolla se antoi eräille suurkapitalisteille ja kapitalistiyhtymille perintökirjat näiden keinottelulla haltuunsa saamiin Suojärven lahjoitusmaalampuotitiloihin, on herättänyt laajaa huomiota ei ainoastaan meillä Suomessa vaan ulkomaillakin. Teko oli sitäkin huomatumpi kun porvarillinen hallitus oli aikaisemmin kieltäytynyt tuosta perintökirjojen luovutuksesta ja kun sosden hallitus teki hallituskautensa alussa eduskunnalle esityksen, jossa se ehdotti, että p.o. perintökirjojen luovutus lailla estettäisiin.

Lahjoitusmaatalonpoikien kohtalo on ollut kautta vuosisatojen erittäin ankara. Surullisempaa, kauhistuttavampaa lähteä kuin se mikä kertoo lahjoitusmaalampuotien kohtalosta, ei Suomen talonpoikaisväestön historiassa ole.

Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja myöhemmin Turun rauhassa 1743 joutui melkoinen osa Suomea, n.s. Vanha Suomi, Venäjän alusmaaksi. 1812 nämä maat yhdistettiin jälleen muun Suomen yhteyteen. oikeastaan olivat Itä- eli Vanhan Suomen talonpojat joutuneet poikkeuksellisen huonoon asemaan jo varhaisempina aikoina. Oli täysin Ruotsin hallituksen politiikan mukaista, että nämä rajaseudut pysyivät mahdollisimman huonossa taloudellisessa asemassa. Vihollisen päällekarkauksen kun katsottiin sen kautta vaikeutuvan. Ja mitä itse lahjoitusmaihin tulee, on niiden edelläkävijänä pidettävä Ruotsin läänityslaitosta. E.G.PalmÖĀ©nin mukaan 1600-luvun lopulla lahjoitettiin Ā¯valtakunnan mahtavimmilleĀ¦perinnöllisellä oikeudellaĀ¯ kokonaisia Karjalan pitäjiä, joiden talonpojat siten joutuivat rikastuttamaan ja kunnioittamaan Ā¯varsinaisina herroinaanĀ¦muukalaisiaĀ¯. Läänityksen omistajille tuli vuotuisten verotusten runsaus Ā¯tärkeimmäksi näkökohdaksi; kaikenlaisten käskyläisten huoleksi heitettiin sekä oikeudenhoito että veronkantoĀ¯. Viskaali Cröel huomauttikin: Ā¯ Kaikesta rehellisyydestä on tehty loppu.Ā¯  oe Tällä kannalla olivat asiat Vanhassa Suomessa jo Ruotsin vallan aikana.

Uudenkaupungin rauhassa jäi Venäjälle luovutetun Suomen osaan suuri joukko maatiloja sekä Suomenlahden ulkosaaret. Turun rauhassa tilojen luku vielä lisääntyi. Jo sotien aikana oli näitä tiloja lahjoitettu erinäisille Venäjän hovin suosiossa olleille ylimyksille. He jäivät niitä hallitsemaan rauhan jälkeenkin. He saivat kantaa talonpojilta ja käyttää hyväkseen valtiolle tulevat verotulot. 1728:n revisionissa tehtiin erityinen maakirja, jossa määriteltiin verojen määrä ja niiden kantotapa sellaiseksi kuin ne olivat olleet Ruotsin vallan aikana. Lahjoitusmaat oli luovutettu isännille Ā¯asukkaineen, talonpoikineenĀ¯ eli Ā¯sieluineenĀ¯.

Esittämämme perusteella voisi päätellä, etteivät talonpoikien olot alamaisuuden vaihtuessa sanottavaistikkaan muuttuneet. Katselkaamme, miten asianlaita oikeastaan on.

1744 yhdistettiin Vanhan Suomen alueet yhdeksi kuvernementiksi. Kuvernementin oikeudelliset olot olivat tavattoman sekavat. Jo se seikka, että 1721 luovutetulla alueella käytettiin Kristofferin lakikirjaa kun taas 1743 luovutetulla vuoden 1734 lakia, oli omiaan synnyttämään hämmennystä ja sekasortoa. Sekaannusta lisäsi aivan oivallisesti se, että virkamiehet olivat etupäässä venäläisiä, jolle ruotsalaisen oikeuden käyttö oli melkoisen vierasta. Näissä sekavissa oikeudellisissa oloissa koettivat lahjoitusmaiden isännät mahdollisimman paljon hyötyä. Ja siitä huolimatta, vaikka talonpoikien verorasitukset olivat 1728 verrattain selvästi määritellyt, tarjosivat olot heille riittävästi tilaisuuksia säädösten kiertämiseksi. Vuosien kuluessa syntyi talonpoikien ja isäntien kesken lukuisia oikeusjuttuja. Useat niistä päättyivät siten, että eräät lahjoitusmaat julistettiin n.s. allodialirälsseisksi ja niiden omistajille tunnustettiin oikeus verottaa alustalaisiansa niin kuin katsoivat edulleen soveliaimmaksi.

1700-luvun puolivälissä alkavat lahjoitusmaiden isännät painostaa, että 1728:n veromääräykset olivat jo kovin vanhentuneita. 1765 hallitus määräsikin, että uusi maanmittaus ja verotus oli pantava toimeen. Mutta työ ei ollut kädenkäänteessä suoritettu; sitä kesti useita vuosikymmeniä. Ja sinä aikana talonpoikien ja isäntien väliset ristiriitaisuudet yhä vain kärjistyivät.

Lahjoitusmailla sattuneista mellakoista on n.s. Taubilan juttu huomattavin ja ajan oloja kuvaava. Pyhäjärvellä sijaitsevan Taubilan lahjoitusmaan omisti parooni Andreas Freedericks. Niin kuin muutkin lahjoitusmaiden isännät, vaati hänkin, 1728:n määräyksestä huolimatta, talonpojilta korotettuja veroja. Mutta nämä panivat lujasti vastaan. Vastustamisestaan he joutuivat oikeuteen. Oikeus määräsi heidät joko suostumaan isännän sanelemiin ehtoihin tai muuttamaan tiloiltaan pois. Talonpojat eivät kuitenkaan alistuneet.

1785:stä alkaen alkoi juttu herättää entistä laajempaa huomiota. Se muodostui, kuten Danielson-Kalmari sanoo, ikään kuin pääväyläksi, jota myöten koko lahjoitusmaakysymys kulkee ratkaisuaan kohti. Joulukuun 13 p:nä 1788 joutui juttu Viipurin kuvernementtihallituksen ja paikallisten tribunaalien yhteisistunnon ratkaistavaksi. Yksityiskohtaisen tarkastelun jälkeen tuli istunto siihen tulokseen, ettei se seikka, että tilat ovat lahjoitetut talonpoikineen ja kaikkine etuineen, anna isännille oikeutta pitää talonpoikaistiloja sellaisena omaisuutenaan, että heillä olisi valta mielensä mukaan karkottaa niiltä asukkaat. Päinvastoin oli katsottava, että talonpojilla oli omistusoikeus tiloihinsa ja että lahjoitusmaiden isännillä ei ole oikeutta vaatia talonpojilta muuta veroa, kuin mikä oikeastaan kuuluisi valtiolle. Tämän vuoksi Freedricksinkin oli tyydyttävä siihen veroon, jonka valtio 1728:n verollepanossa oli asettanut tai tulisi vastaisuudessa asettamaan. Päätös herätti suurta huomiota. Lahjoitusmaiden isännät katsoivat sen laillisten etujensa vastaiseksi. Ā¯Olihan valtakunnan korkein tuomioistuin, senaatti, äskettäin sinne vedotuissa riitakysymyksissä tunnustanut isännille oikeuden veronkorottamiseen.Ā¯ Talonpojille päätös taas tuotti iloa; saivathan he nyt havaita, ettei heidän puolellaan ollut ainoastaan luonnollinen oikeus vaan kirjoitettu lakikin.

Isännät valittivat senaattiin. Senaatti antoi päätöksensä vasta 1792. Kuvarnementtihallitus sai nuhteet yhteisistunnon päätöksen väliaikaisesta toimeenpanemisesta. Samalla senaatti kielsi, ettei isäntiä saa pakottaa 1728:n revisionia noudattamaan. Niinikään se määräsi, että kuvernementtihallituksen on tribunalien kanssa kokoonnuttava uuteen yhteisistuntoon tekemään ehdotusta uudeksi veroasetukseksi. Sitten kun yhteisistunto oli kokoontunut kieltäytyi se ehdotusta laatimasta ja viittasi sen sijaan 1765 alettuun uuteen maanmittaukseen ja verojärjestelyyn. Kului jälleen vuosia. Rettelöt jatkuivat. Kumpikin riitapuoli teki valituksia senaattiin.

1798 teki senaatti lopullisen päätöksen asiassa. Päätös sai myöskin keisarillisen vahvistuksen.

Päätöksessään senaatti asettui sellaiselle kannalle, että kun tilat oli lahjoitettu väkineen talonpoikineen ja koska ruotsalaisesta virastosta  oe Kyminkartanon läänin maaherranvirastosta  oe annetussa selostuksessa sanotaan, että asukaso.kautta koskevissa riidoissa pannaan, ruotsalaisen oikeuden mukaan, aina lahjoituskirja tuomion pääperusteeksi sekä erinäiset muut seikat huomioon ottaen, on sekä talonpoikien että isäntien vieläpä valtionkin kannalta suotavaa, että isänniltä kielletään karkoittamis- ja talonpojilta muutto-oikeus. Tämän lisäksi senaatti katsoi, että olot 1728:sta olivat jo niin paljon muuttuneet, ettei silloin määrättyjä veroja enää voitu katsoa riittäviksi. Sen vuoksi senaatti piti kohtuullisena, että siksi kun 1765 alettu maanmittaus ja revisioni oli loppuun saatettu, saisivat isännät ja alustalaiset keskenään sopia veroista, ja missä ei voitu päästä yksimielisyyteen, oli tavallisten oikeuksien määrättävä veron suuruus.

Kuten huomaamme, virallistutti senaatin päätös talonpoikien aseman samanlaiseksi, kuin muinaisen Rooman kuuluisien koloniain: he sidottiin turpeeseen ja pakotettiin maksamaan sellaisia veroja kuin isännät  oe valtion tukemina  oe suvaitsivat määrätä.

Ja mitä tapahtui Taubilassa asioiden saadessa tällaisen käänteen! Herra parooni Freedericks jätti vilja  oe ja rahaveron pääasiassa entiselleen, mutta vaati, Danielson-Kalmarin sanoja käyttääksemme; Ā¯alustalaisiltaan noin viisitoistakertaa enemmän päivätöitä, kuin mitä he siihen asti olivat suorittaneetĀ¯. Oikeudet eivät toki noin raskaita verotuksia hyväksyneet, mutta yli 5-kertaisen korotuksen nekin määräsivät. Sen sijaan että ennen oli vaadittu 60 työpäivää, korotti kihlakunnanoikeus sen 326:een. Samalle kannalle asettui myöskin senaatti.

Parooni Andreas Freedericks hykersi käsiään. Hän oli voittanut. Mutta hänen voitollaan oli tuhoisat seuraukset talonpoikiin. Lisäksi alkoivat muutkin lahjoitusmaiden isännät vaatia sellaisia etuoikeuksia, joita Ā¯Taubilan kontrahdissaĀ¯ taattiin.

Muuan valkjärveläinen talonpoika kertoo, miten esim. Veikkolan tilan omistaja, kauppaneuvos Blandow, vaati (1805) talonpoikia noudattamaan ulosteoissaan Taubilan kontrahtia. Kun nämä eivät suostuneet herra kauppaneuvoksen vaatimuksiin, Ā¯ toimitti hän kuvernementtihallituksen myötävaikutuksella Viipurista sotaväkeä antamaan vaatimukselleen tukea. Sotamiehet kulkivat paikasta paikkaan ryöstellen kuhilaita pellolla, ja sen ohella heillä oli lupa tappaa lampaita ja sikoja ja ottaa haltuunsa lehmät, missä vain niitä pitäjässä löytäisivät. Alustalaiset kutsuttiin sitten kartanoon, ei kuitenkaan yhtä haavaa koko alueelta, vaan kahdesta tahi kolmesta kylästä kerrallaan. Oli valmistettu joukko piiskoja. Konttorin permantoon oli neljään paikkaan lyöty rautarenkaita. Ensin kehoitettiin kaikin tavoin jokaista piirtämään puumerkkinsä. Ken ei piirtänyt, otettiin kiinni, jalat ja kädet sidottiin renkaisiin ja miestä piestiin. Sen tehtäessä kysyttiin aina väliin: panetko puumerkkisi! ¯ja kun kaikki läpeensä oli sitten ruoskittu, saivat he lähteä tiehensä. Sen jälkeen kutsuttiin muita kyläkuntia, ja niiden miesten kävi samoin. Kun ei tämäkään kohtelu auttanut, kuljetettiin niskoittelevia Viipuriin linnaan ja asia siirtyi tuomioistuinten tutkittavaksiĀ¯ (Danielson-Kalmari).

Ennenkuin kerrottu asia oli saatu lopullisesti selvitetyksi, syntyi Blandowin tiluksilla, 1890, uusi talonpoikaislevottomuuksia. Blandow pyysi Viipurin siviilikuvernööriltä lisäapua, koska alustalaiset olivat saattaneet hänen henkensä suureen vaaraan ja piesseet hänen avukseen lähetettyjä sotamiehiä. Ā¯ Tämän johdosta  oe Danielson- Kalmari kertoo  oe kuvernööri Buharin 11 p:nä elok.1809 Valkjärven Hoviin mukanansa sotaväkeä ja Viipurin pormestari, jonka tuli pitää asiasta välikäräjät. Seuraavana päivänä kokoontui kutsusta puolitoista sataa talonpoikaa hoviin. Kuvernoori kehoitti heitä hyvällä heittämään oikeuden käteen kapinoitsijat ja kaikki, jotka Blandow väitti syyllisiksi, uhalla että he muuten voisivat itse kärsiä kapinoitsijan rangaistuksen. Sitä paitsi pitäisi heidän kirjallisesti sitoutua tottelemaan Blandowia ja suorittamaan 1728 vuoden revisionimaksujen lisäksi vastedes ehkä määrättävä korotus. Nytkin talonpojat lujasti kieltäytyivät. Silloin Buharin panetti kiinni Ā¯uppiniskaisuuden aloittajatĀ¯ ja vaati oikeutta rankaisemaan koolle tulleita talonpoikia muka kapinan teosta. Eikä oikeus siinä vitkastellutkaan. Päätöksellä 17:ltä elok. se tuomitsi Blandowin syytöksestä 5 hengelle raippoja ja sakkoja, ja siviilikuvernöörin syyttämästä 143 talonpojasta ainoastaan 6 vapautettiin, 11:lle tuomittiin 40 paria raippoja ja vankeutta Siperiaan elinajaksi, muut kaikki piti niinikään rangaistaman raippavitsoilla ja joka kymmenes heistä arvalla määrättämän Siperiaan. Mutta tätä päätöstään kihlakunnan oikeus ei toki Ā¯katsonut sopivaksiĀ¯ kokonaisuudessaan julkaista ja siirsi sen sitä paitsi ylempien oikeuksien tarkastettavaksi.

Talonpojat valittivat päätöksestä keisari Aleksanteri I:lle. Keväällä 1811 antoi keisari päätöksensä määräten siinä: Ā¯1) Valkjärven talonpojat ovat maksuihinsa, ulostekoihinsa ja talojensa maitten ja vesien käyttämiseen nähden asettavat siihen tilaan, jossa he olivat ennenkuin oikeudenkäynti alkoi. 2)Asiata paikkakunnalla tutkittaessa on Blandowille määrättävä aika, jolloin hänen on tultava saapuville uhalla että tutkimusta jatketaan vaikka hän ei olisikaan läsnä, eikä häneltä saa ottaa vastaan mitään juonittelevia pyyntöjä ja vastaväitteitä, jotka eivät muuta tarkoita kuin asian viivyttämistä. 3)Koska tässä jutussa on asianhaaroja, jotka näyttävät suomalaisen kuvernementtihallituksen menetelleen puolueellisesti, on se syrjäytettävä kaikesta vaikutuksesta asiaan.4)Tutkimuksessa tulee itse paikalla määrätä talonpoikien vastaisetkin ulosteot, jota varten ensin on ratkaistava, mitä kantaa Valkjärven tila on, ja onko Blandow tunnustettava todelliseksi venäläiseksi aatelismieheksi vai kuuluvatko hänelle ainoastaan kauppamiehen oikeudet.Ā¯

Juttu näytti siis saavan talonpojille onnellisen käänteen. Oleellista hyötyä ei päätös kuitenkaan liene heille tuottanut. Aika, jolloin Ā¯Taubilan kontrahdistaĀ¯ taisteltiin, oli Vanhassa Suomessa suurta levottomuuden aikaa. Danielson-Kalmari kertoo:Ā¯ Kokonaista 28 talonpoikaismeteliä mainitaan noina vuosina tapahtuneen. Niiden kukistamiseksi täytyi turvautua sotamiestenkin apuun, ja monella tilalla näkyy olleen sääntönä, että ainoastaan aseellinen pakotus sai talonpojat päivätöitten suorittamiseenĀ¯. Ja Ā¯kun talonpojat nostivat sortajiansa vastaan kanteen, painuu sorto monastikkin kahta pahemmaksiĀ¯. Kreivi Armfelt lausuu eräässä 1818 Viipurin läänin maaherralle lähettämässään kirjeessä: Ā¯Ylipäänsä ovat aatelismiehet kohdelleet talonpoikia pahasti ja julmasti, tuomarit viekkaasti ja omaa voittoa tavoitellen; porvaristoĀ¦ei ole rahtuakaan parempi; papit, heillä on kappa ja kaulus tekopyhyyden ja epäsiveyden peitteenä; talonpoika on kuin elukka, sorrettu, epätoivosta röyhkeä, kurjuutensa tähden välinpitämätön koko olostaan, epäluuloinen, helposti petetty ja erittäin laiska ka haluton.Ā¯

1812 yhdistettiin Vanha Suomi muun Suomen yhteyteen. Toimenpide ei sanottavastikaan vaikuttanut, varsinkaan alussa, lahjoitusmaakysymykseen. Asia pysyi vielä pitkät ajat ratkaisematta. Verotusoikeuden ohessa riideltiin siitä, minkä luontoisina lahjoitusmaat oikeastaan oli pidettävä; maan luonnosta riippui näet aivan oleellisesti varotusoikeuskin. 1817 annettiin kysymyksestä erityinen asetus, joka selitti asian siten, että se. kuten E.G.Palmn selostaa, jatkoi Ā¯lahjoitusmaatilat pääasiallisesti kahteen ryhmään. Rälssitiloiksi oli tunnustettava ne, joihin isännillä oli täysi oikeus, ja niissä viljelijä jäisi vuokramiehen asemaan. Mutta lahjoitustilat tulisivat toiseen asemaan: niissä vero muka kuului isännällä, maa talonpojille; suunnilleen ne siis olisivat vastanneet vanhan ruotsinalkuisen oikeuden verorälssiäĀ¯. Suoritettu yksityiskohtainen tutkimus osotti, että rälssejä oli vain 145 tilaa eli 1/17 koko tilojen luvusta. Noin 2,400 tilaa oli laskettava lahjoitustiloiksi.

Asian Ā¯erityisen tärkeydenĀ¯ tähden ei hallitus kuitenkaan katsonut voivansa sovelluttaa päätöstä täytäntöön. Sen sijaan se asetti komitean asiaa edelleen tutkimaan. Komitea suoritti työnsä syksyllä 1825. Tuloksena oli, että täydellinen rälssioikeus pidettiin selvänä ei ainoastaan lahjoitusmaihin yleensä vaan myöskin Venäjän valtiolle lunastettuihin maihin, ja kaupanpäällisiksi tunnustettiin isännille vielä säterioikeuskin. Vuotta myöhemmin kuului keisarin lopullinen ratkaisu: Ā¯kaikki lahjoitusmaat, minkäänlaista poikkeusta tekemättä, on tunnustettava rälssimaan luontoiseksi.Ā¯

Tämä ratkaisu riisti talonpojilta omistusoikeuden omistamaansa maahan; heistä tehtiin oman maansa vuokraviljelijöitä. Vuokran suuruus jätettiin edelleen isäntien mielivallasta riippuvaksi. Mutta päätöstä ei pantu heti täytäntöön. Vasta kymmenen vuoden kuluttua, 1837, oli talonpoikien omistusoikeus maihinsa lopullisesti riistetty. Alkoi kauhea sorron aika. Talonpoikia häädettiin kodeistaan ja konnuiltaan mitä räikeimmällä tavalla.

Maaliskuun 7 p:nä 1838 annettu asetus sääsi, että Ā¯raipparangaistuksen uhallaĀ¯, kuten E.G.Palmn sanoo, Ā¯oli isäntien määräämät uudet verot suoritettava, muuten talonpoika oli häädettävä laillista muuttoaikaa nauttimatta; ken uskalsi luvatta ottaa tilan haltuunsa, oli tuomittava sotapalvelukseen ja linnatyöhön  oe kaikki lain ja järjestyksen nimessäĀ¯! Ā¯Lähes satatuhatta ihmistä oli tällä tavoin ikäänkuin ulkopuolella lain suojaa.Ā¯

Ja mikä oli tulos tästä kaikesta! Maataloudellinen ja yhteiskunnallinen taantumus, talonpoikaisväestön ääretön kurjuus sekä niiden seurauksena verisiä mellakoita. Kun asiain kehitys tuntui vähitellen muodostuvan valtiollekin vaaralliseksi ja eikä kysymykselle näyttänyt löytyvän luonnollista ratkaisua, tarttuivat Suomen senaatti ja valtiosäädyt vihdoin asiaan. 1867:n valtiopäivillä säädyt tekivät päätöksen lahjoitusmaiden lunastamisesta. Samalla säädyt päättivät luovuttaa lunastetut maat kohtuullista kuoletusmaksua vastaan asianomaisille talonpojille itsenäisiksi perintötiloiksi. 1891 oli lunastus melkoiseksi osaksi suoritettu 77,000 talonpoikaa oli vapautunut maaorjuudesta, ja valtio oli suorittanut lahjoitusmaiden isännille 17,000,000 mk. Vielä tämän jälkeenkin on lunastusta jatkettu, jopa osittain kaikkien viimeisimpiin vuosiin asti. Ja viimeisin huomattava tapaus lahjoitusmaiden historiassa näyteltiin syyskuun 1 p:nä 1927, jolloin sosdem hallitus päätti luovuttaa, kuten jo alussa huomautimme, suurkapitalisteille perintökirjat näiden keinottelulla haltuunsa hankkimiin Suojärven lahjoitusmaalampuotitiloihin."
Kirj .E .T ¯mi. v.1928

    

 
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 30, 2011, 09:18:41 ip kirjoittanut VD.com »