Kirjoittaja Aihe: Eräitä näkökohtia Suomen kansalaissodasta.  (Luettu 3030 kertaa)

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejń: 3745
Eräitä näkökohtia Suomen kansalaissodasta.
« : Helmikuu 14, 2009, 01:39:56 ip »


Eräitä näkökohtia Suomen kansalaissodasta.

1928.....T. Paajanen

Nykyajan kuumeisessa hyörinässä unohtaa ihminen varsin helposti elettyjen suurtenkin tapahtumien yksityiskohdat ja pahimmatkin haavat arpeutuvat osittain vuosien varrella. Taistelu leivästä pakoittaa työläisen kiinnittämään kaiken huomionsa nykyisyyteen ja kieltäytymään menneisyyden kovien kokemusten antamiin opetuksiin syventymästä. Niinpä harvat työläisetkään, varsinkaan nuoremmasta polvesta, tuskin enää riittävän selvästi esim. ne todelliset syyt, jotka pakottivat Hämeen, Karjalan, Savon  oe lyhyesti koko Etelä-Suomen ja osittain koko maan maataloustyöväestönkin yhdessä teollisuusproletariaatin kanssa tarttumaan aseihin talvella 1918 ja yhteisrintamassa käymään sodan veriseen leikkiin, valmiina antamaan kaikkensa sen puolesta mitä oikeana pitivät.

Kuluneet kymmenen vuotta ovat yhdessä porvarien yhä toistuvien ┬Łselityksien┬Ł kanssa muka patteritöiden rappeuttavasta vaikutuksesta, edesvastuuttomien kiihottajien kylvöstä ja venäläisten kanssa veljeilystä riittäneet osittain painamaan unohduksiin sen erittäin tukalan olotilan, jossa maatyöväestö silloin eli, vaikka se, kesällä 1917 ja seuraavana talvena olikin kauhistuttavan ilmeisenä kaikkien maatyöväen oloja ja elämää pintapuolisestikin tuntevien nähtävänä. Siksi lieneekin paikallaan nyt, kun työväestö valmistautuu viettämään sille niin onnettomasti päättyneen kansalaissodan kymmenvuotismuistoja, palauttaa mieliin ne olosuhteet, jotka paikoittivat maatyöväenkin vaihtamaan kuokan kivääriin. Suomen maataloustyöväestön historiassa muodostaa torppariväestön historia erikoisen lukunsa. Ryhtymättä kuitenkaan tässä yksityiskohtaisempaan kysymyksen selvittelyyn, huomaamme vain, että mikäli tässä maassa on raivattu maata viljelyksille luvun puolivälistä kansalaissodan puhkeamiseen, on se etupäässä tapahtunut torpparien työn tuloksena.

Torppari oli paikoitettu raivaamaan tiluksensa säännöllisesti aina rintamaiden taakse, asumattomaan korpeen tai hallaisille nevoille. Rintamaat piti tilanomistaja itse hallussaan ja paikoitti torpparit veropäivien muodossa pitämään ne hyvässä viljelyskunnossa. Ja lisäksi: sikäli kun torppari sai raivatuksi maata töllinsä ympärille viljelyskuntoon, sikäli hänen verotaakkansa lisääntyi. Eikä ainoastaan verotaakka lisääntynyt. Torppari, joka oli saanut ankarin ponnistuksin raivatuksi peltonsa hyvään kuntoon, joutui samalla myöskin yhä suuremman häätöuhan alaiseksi. Ja kauhistuttavan useissa tapauksissa tuo uhka myöskin todellistui. Osoitukseksi torpparihäätöjen hirvittävästä laajuudesta viittaamme vai seuraavaan tilastolliseen tosiasiaan: vuodesta 1862 vuoteen 1912, siis viidenkymmenen vuoden aikana, perustettiin Suomessa kaikkiaan 32,000 uutta torppaa ja samaan aikaan hävitettiin noin 39,000 torppaa; tämän mukaan tapahtui siis keskimäärin 1,000 torpparihäätöä vuodessa!

Torpparien asema oli kerrassaan maaorjuuteen, jopa eräissä suhteissa vielä pahempaankin olotilaan verrattavissa. ┬ŁAina pitää tulla kuin käsketään ja tehdä määrätty tinki joka lajia, ja jolsei tule, niin pois töllistä┬Ł  oe kuului rusthollarien kirjoittamaton laki. Ja vaikka tulikin, niin siitäkin huolimatta joutui torppari erittäin useissa tapauksissa pois konnuiltaan! Varsinaiset torpparikontrahdit (torpparisopimukset) olivat nimittäin erittäin harvinaisia. Ja mikäli kirjallisia kontrahteja olikin, sisälsivät ne pääasiassa vain kieltoja, mihin torpparilla ei ollut oikeutta. ┬ŁNämä kiellot  oe lausuu Suomen torppariolojen ehkä parhain tuntija, A WarÖ┬ęn  oe muistuttivat jo liian läheisesti tilaa, jonka on erityisellä itsetyytyväisyydellä väitetty aina olevan vieras meidän maassamme┬Ž.maaorjuutta! Torppari ei ole ainoastaan henkisesti ja taloudellisesti, vaan myös oikeudellisesti turpeeseen sidottu!┬Ł

Mutta sellaiset torpparit, jolla ei ollut kirjallista kontrahtia (sopimusta) turvanaan  oe ja ne muodostivat torpparien suuren enemmistön  oe sellaiset torpparit olivat mikäli mahdollista vieläkin täydellisemmässä orjan asemassa. WarrÖ┬ęnin suorittamien perinpohjaisten tutkimusten mukaan eivät tilanomistajat tehneet kirjallista kontrahtia (sopimusta) sen vuoksi, ┬Łettä torpparit ovat arempia ja nöyrempiä, kun tietävät olevansa kaikissa suhteissa isäntäväestään riippuvaisia┬Ł. Tilanne oli kerrassaan sellainen, että eräässäkin herraskartanossa Hämeessä Ö,┬şÖ,┬şÖ,┬şÖ,┬ş oe vain yhden esimerkin mainitaksemme  oe oli ┬Łvaatimuksena, että torpparin piti aina kulkea hattu kourassa pytingin rappusten ohi, siihen katsomatta, istuiko siellä herrasväkeä vai ei┬Ł. (WarÖ┬ęn)

Mutta torppariväestö ei edes vielä ollut maaseudun työtätekevistä muita kurjemmassa asemassa. Varsinaisen tilattoman väestön asema oli vieläkin kurjempi. Yrjö-Koskinen valaisee sitä seuraavalla kuvalla:

┬ŁKatselkaamme vähäistä likemmin tilattoman väestön nykyistä alaa┬Ł. Jos palkollinen menee naimisiin, niin suoranainen palveluksessaolo ei silloin enää tavallisesti saata tulla kysymykseen. Hänellä on silloin vain kaksi vaihtoehtoa valittavinaan: joko ┬Łruveta muonatorppariksi, joka on viheliäisintä viheliäisempi tila, taikka säästetyillä rahoillaan ostaa jonkun töllin paikan, missä hän tavallisesti uhraa paraan voimansa vieraan maanviljelykseen tietämättä minä hetkenä hän taikka hänen leskensä ja lapsensa ajetaan pois työnsä hedelmistä. Juuri sentähden, ettei muita ehtoja ole, ja että edellinen ehto on niin ylen kehno ja viheliäinen, näemme joka päivä, kuinka ihmiset oikein ohkumalla hakevat töllin sijoja, ja tilanhaltijat tästä syystä voivat asettaa hakijoille mitä ehtoja itse tahtovat. Tavallisempia ehtoja, ainakin muutamissa paikoin on se, että töllin asuja eli torppari saapi pysyä viljelemässään töllissä niin kauan kuin hän on tilanomistajalle kuuliainen ja varsin mieleen, josta seuraa että tämä isäntä milloin ikinä mielensä tekee, voipi ajaa torpparinsa maantielle ja korjata puoleensa kaiken sen työn, minkä työmies on vuosikausien kuluessa käyttänyt tähän viljelykseen. Että tämmöistä alinomaa tapahtuu, tietää jokainen, joka maan tapoja on edes pintapuolisesti katsonut, ja että tämän surkean olon oikea nimi on orjuus, luulen jokaisen myöntävän┬Ł.

Yrjö-Koskikinen kohdistaa tuossa lausunnossaan, jonka hän esitti jo viime vuosisadalla, päähuomion torppariväestön tilaan. Mutta lausunnosta selviää välillisesti myöskin se, minkälainen oli varsinaisen tilattoman väestön asema. Tilattoman väestön lukua ja sen lisääntymistä osoittavat lähemmin seuraavat numerot:

Vuosi

1880. 514,891 henkeä, koko maaseutuväestöstä 27,6 %

1890. 693,385 henkeä, koko maaseutuväestöstä 32,6 %

1900. 857,695 henkeä, koko maaseutuväestöstä 36,4 %

1908. 892,263 henkeä, koko maaseutuväestöstä 35,6 %

Vuoden 1908:n 892,263;sta tilattomasta ┬Łvain 421,345 hengellä oli oma asunto, mutta että 470,918 hengellä, siis 52,8% tästä väestöstä oli omaa asuntoakin vailla┬Ł. Varsinkin maan itä- ja sisäosissa oli asianlaita näin. ┬ŁNiinpä oli oman asunnon puutteessa (mainittuna vuonna) Kuopion läänissä 61,7%, Mikkelin läänissä 77,2%, Viipurin läänissä 61,7%, Hämeenkin läänissä 56,4% koko vakinaiseen työhön sitomattomasta väestöstä┬Ł (Gylling). Kuvaavana esimerkkinä mainittakoon vielä, että vuodesta 1901 vuoteen 1912 väheni varsinaisten torppain luku 7.572:lla, mutta mäkitupain luku eneni 9,924:llä. Mäkituvat sijaitsivat etupäässä Turun, Vaasan, Hämeen ja Viipurin lääneissä, joiden mäkituvat muodostivat yhteensä 72,7% kaikista mäkituvista.

Torpparien ja osaksi varsinaisen tilattoman väestönkin asia joutui vihdoin säätyvaltiopäivien käsiteltäväksi. Mutta kovin laihoin tuloksin. Vuosisadan vaihteessa työskenteli myöskin ns. tilattoman väestön alakomitea, joka tutkimuksellaan paljasti, miten kurjassa asemassa tilaton väestö tosiaankin oli pakotettu elämään. Mutta säädyt pysyivät yhä vain uppiniskaisina. Vuonna 1904 astui tosin voimaan uusi säätyjen laatima maanvuokrauslaki, mutta se oli ensinnäkin tilattoman väestön kannalta katsoen huonompi kuin hallituksenkin asiasta tekemä esitys ja sen merkitys tilattoman väestön aseman parantamiseksi jäi sitä paitsi jotensakin merkityksettömäksi.

Työväestön, nimenomaan myöskin maatalousväestön itsetunnon  oe joka marraskuun suurlakosta sai uutta tuulta siipiensä alle  oe ja yleisen äänioikeuden toteuttaminen aiheuttavatkin sitten sen, ettei mainituilla vuokralailla ollut kuin tilapäinen merkitys. Torpparit ja tilattomat ryhtyivät itse asioistaan huolehtimaan. He pitivät Tampereella 1906 ensimmäisen edustajakokouksen ja laativat vaatimansa mukaisen ohjelman. Myöskin muut väestöpiirit havahtuivat. Ajateltiin yleisesti älytä, että pikainen torppari  oe ja muun tilattoman väestön olojen uudistaminen oli ehdottoman välttämätön. Asia joutuikin sitten yksikamarisen eduskunnaan käsiteltäväksi. Eduskunnassa käyty keskustelu asiasta on monessa suhteessa erittäin valaiseva. Tuloksena oli asetus ┬Łtorpan. lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokraamisesta┬Ł. Lopullisen vahvistuksensa sai asetus maaliskuun 12 p:nä 1909. Tuo asetus merkitsee  oe se myönnettäköön  oe melkoista lainsäädännöllistä edistystä tilattoman väestön olojen korjaamiseksi. Sen edustama tärkein uusi periaate oli pyrkimys työpäiväveron poistamiseen. Se näet antoi kummallekin asianomaiselle oikeuden vaatia vuokran suorittamisen rahassa. Edelleen se tähtäsi vuokran kiinteään määrittelyyn, järjesti vuokrakuukausien rajat ja sääsi kirjalliset, täsmälliset kontrahdit (sopimukset) pakolliseksi. Niinikään se pyrki vakauttamaan vuokramiehen, s.o.tilattoman oikeudellista asemaa, teki heidän viljelysoikeutensa vapaammaksi ja laajensi heidän oikeuttaan korvauksen saamisessa torpassa tekimistään parannuksista. Vihdoin se teki vuokralautakuntien asettamiset pakollisiksi ja sisälsi eräitä muitakin uudistuksia.

Liian myöhään! Torpparilaitos sellaisenaan oli jo menettänyt elinvoimansa; se oli liian feodalinen sopeutuakseen nykyaikaisiin olosuhteisiin. Koneet olivat alkaneet yhä ratkaisevammin vaikuttaa maataloudenkin työoloihin, metsät käydä entistäänkin arvokkaimmiksi. Maanomistajat alkoivat entistä enemmän yhdistää torpparien maita talon viljelmiin ja häätää torppareita osaksi tästä syystä osaksi metsiensä säästämiseksi ja lisäksi vielä muistankin syistä. Kun näet v:n 1909 asetuksessa säädettiin vuokra-aika 50 vuodeksi ja pakolliseksi, kun samalla velvoitettiin asettamaan vuokralautakuntia, joiden tuli valvoa, ettei kontrahteihin (sopimuksiin) otettu torppareille ilmeisesti epäedullisia ehtoja, niin seurauksena oli, että yhä useampi tilanomistaja kieltäytyi kontrahdin (sopimuksen) tekemisestä.  

Jo maailmansodan (WW I) ensimmäisinä vuosina oli tilanne erittäin kriittinen. Tuomari Ritavuori kuvaa sitä eräässä 1915 julkaisemassaan kirjoituksessa seuraavasti: ┬ŁToisaalta yleiset olosuhteet ovat kehittyneet siihen, että maanomistajat ovat käyneet useissa tapauksissa haluttomaksi uusien vuokrasopimuksien tekemiseen ja että toisaalta 1909 vuoden vuokra-asetus on kärjistänyt vuokrasuhteiden lopettamisen määrättyyn ajankohtaan, jolloin niinollen suurempi määrä torpparien häätöjä on odotettavissa.┬Ł Tohtori Z. CastrÖ┬ęn lausuu samasta asiasta samoihin aikoihin: ┬ŁTehtyjen laskelmien mukaan tekee niiden vuokrasopimusten lukumäärä, jotka v.1916 päätyivät, noin 61,000 vuosina 1916-22 päättyy vuokrasopimuksia yhteensä noin 76,000 ja sen jälkeen niitä päättyy 1,500 Ł1,600 vuodessa.┬Ł

Venäjän hallituksen toimenpiteet ehkäisivät kuitenkin häätöjen toimeenpanon maailmansodan kestäessä. Mutta tsarismin kukistuttua ja Suomen saadessa sisäisen itsenäisyyden oli torpparien asema sitäkin uhkaavampi. Ja vihdoin, Suomen tultua itsenäiseksi, seisoi puolitoistasataatuhatta maanvuokraajaa etupäässä torppareja, kylmän tosiasian edessä: kapitalistien ┬Łluja järjestysvalta┬Ł saattoi milloin tahansa häätää heidät kodeistaan ja konnuiltaan. Yli- puolimiljoonaa ihmistä seisoi hirvittävän nälkäkuoleman partaalla. Varsinaisen tilattoman väestön asema ei suinkaan ollut missään suhteessa torppariväestön kauhistuttavaa asemaa parempi. Pikemminkin päinvastoin. Todellisuus ammotti heidän edessään kylmänä helvettinä.  

Lisäksi tulivat sitten vallitöiden loppumiset ja koko kapitalistisen talouselämän herpaantuminen hirvittävineen työttömyysilmiöineen. Suomenitsenäisyyden aamun koitossa seisoi siis suurin osa maan väestöstä lievemmin sanoen mitä suurimassa määrin uhkaavassa asemassa.

Porvaristo oli jo ajoissa ryhtynyt varusteluihin luokka Łasemansa turvaamiseksi. Heidän ┬Łvapaussotahistorioissakin┬Ł tunnustetaan avoimesti, että he jo varhain keväällä 1917 ryhtyivät perustelemaan suojeluskuntia eri puolille maata. Esim.  toukokuun 19 p:stä 1917 ne tunnustivat suojeluskuntaliikkeen pohjanmaalla levinneen ┬Łpalokuntaniemen varjossa┬Ł (Suomen vapaussota┬Ł I., siv.287). Myöskin jo niin varhain kuin elokuun 1 p:nä 1917 tekivät porvarit Saksassa ┬Łsopimuksen aseiden kokoamisesta Danzigiin 100,000 miestä varten┬Ł sieltä edelleen Suomeen lähetettäväksi┬Ł ja se sopimus täytettiinkin┬Ł
(m.t. siv. 285-6).

Oikeammin alkoi porvariston aseistuminen jo aikaisemmin. ┬Ł Jo jääkäripestauksen vilkkaimpana aikana syksyllä v.1915 ja vuoden 1916 kuluessa kuljetettiin pieniä eriä räjähdysaineita, käsikranaatteja ja pistooleja salaisesti.. maahan┬Ł (m.t.siv.288). Ja syksyllä 1917 oli porvariston järjestämä aseidenkuljetus jo kerrassaan sotamaista. Niinpä lokakuun 31 p:nä saapui Vaasan saaristoon eräs alus, ┬Ł johon oli lastattu 4,500 kivääriä, 30 kuularuiskua, 2,800,000 patruunaa ja 1,500 käsipommia sekä revolvereita, räjähdysaineita, moottoripyöriä y.m.┬Ł, jotka kaikki jaoteltiin suojeluskuntalaisten kesken (m.t.siv.289). Olivatpa porvarit vähällä onnistua saada kenraalikuvernööri Nekrasov ┬Łtaivutetuksi luovuttamaan tykkejä. 12 kuularuiskua ja useita tuhansia kiväärejä sotilasvarastosta suojeluskunnille kumousyrityksiä vastaan┬Ł (m.t.siv.296) ;-- mikä kaunopuheinen todistus siitä, mitä porvarien suojeluskuntien perustamistunnus: ┬Łirti Venäjästä┬Ł, todellisuudessa tarkoitti.

Valkokaarti pysähtynyt tauolle (paikka tuntematon)

(kuva varastoduunarit.com yksityiskokoelma, kuvaaja tuntematon)

Rinnan kuumeisen aseidenhankinnan kanssa järjesti porvaristo joukkojaan sotakuntoon jo kesällä 1917. Ylin sotilaallinen johto oli ns. sotilaskomitealla, joka jakoi maan sotilaspiireihin, jolla kullakin oli oma esikuntansa, joka kiinteästi työskenteli sotilaskomitean johdon alaisena. Kuhunkin piiriin oli jo ajoissa lähetetty pätevä upseeri joukkojen sotakuntoon saattamista johtamaan. Samaten oli kullekin piirille valmistettu mobilisoimissuunnitelma joukkojen liikekannalle panemista varten. Jo joulukuun alussa 1917 valitsi sotilaskomitea kaikkien suojeluskuntien ylipäälliköksi kenraaliluutnantti Claes Charpentierin, joka hoiti tointa seuraavan vuoden tammikuuhun, luovuttaen sitten paikkansa, sotilaskomitean katsottua hänet henkilökohtaiselta ominaisuuksiltaan vähemmän toimeen soveltuvaksi, ratsuväenkenraali Mannerheimille, joka astui virkaan asiallisesti 11 p:nä tammikuuta 1918. Hänen ensimmäisiä tehtäviään oli pääesikunnan muodostaminen tulevaa sotaa varten ja sen sijoittaminen Vaasaan, koska hän katsoi Pohjanmaan edullisimmaksi tukikohdaksi sodan alkaessa. Alipäällystön puutteen poistamiseksi perustettiin useita sotakouluja, josta huomattavimmat olivat Vimpelin, Vöyrin, Vastingin, Saksanniemen ja Kuopion. Porvariston johdonmukaisen ja päättäväisen toiminnan tuloksena olikin sitten, että sodan syttyessä sen kaarti oli hampaisiin asti aseistettu, helposti liikekannalle asetettava ja nykyaikaiseen sodankäyntiin harjaantuneen päällystön johtama, josta tuhansiin nouseva alipäällystökin oli saanut melkoisen pätevän sotilaallisen koulutuksen.

Mitä teki työväestö, tuo nälkiintymisen partaalla asteleva työväestö porvarien valmistautuessa alistamaan heidät entistä perinpohjaisempaan orjan asemaan? Se paloi taistelun halua. Se vaistosi, että nyt olisi jotain tehtävä ennen kuin on liian myöhäistä. Näin oli asianlaita etenkin senjälkeen kun Venäjän proletariaatti oli lokakuun kumouksessa karistanut lopullisesti hartioiltaan kapitalismin ikeen. ┬ŁMeilläkin silloin  oe sanoo tov. Kuusinen itsekritiikissään  oe kulki kumouksen hengetär yli maan, Mutta me emme nousseet sen siiville, vaan kumarsimme päätämme ja annoimme sen lentää yli┬Ł. Suomen työväestö pyrki marraskuussa 1917 kukistamaan kauheita suunnitelmia hautovan sortajansa. Mutta työväen johto pystyi sen silloin ehkäisemään. Se koetti välttää aseellista yhteentörmäystä niin paljon kuin mahdollista.

┬ŁSaimmeko aseellisen yhteentörmäyksen vältetyksi┬Ł, kysyy Kuusinen mainitussa kritiikissään. Ja hän vastaa: ┬ŁEi. Se tuli ainoastaan lykätyksi  oe aikaan, jolloin porvarit olivat jo paljon paremmin varustautuneita kuin marraskuussa┬Ł.

Työväen johto oli olevinaan marxilainen, mutta olikin sosialidemokraattinen. Sen mietelauseena oli:
┬Ł Vallankumous syntyy, sitä ei tehdä┬Ł. Se ei osannut tietoisella tavalla sovelluttaa työväenliikettä historian avuksi. Se ei ymmärtänyt, ettei historia voi tyhjillä rukkasilla työtään tehdä, vaan tarvitsee taistelevia kouria avukseen.

Kun työväen johto ei voinut enää tammikuussa 1918 päivälläkään siirtää vallankumouksen puhkeamista ja kun työväki oli sitten tosiasiallisesti ottanut vallan käsiinsä koko maan eteläisessä osassa ja kaikissa tärkeimmissä keskuksissa, ryhtyi johto suunnittelemaan  oe kansanvallan toteuttamista. Porvarillinen kansanvalta oli sen korkein ihanne. Yrjö Sirola huomauttaa eräässä tutkielmassaan, että vallankumouksen aikainen valtiosääntöehdotus oli porvarillisen demokratian läpitunkema ja osoitus ┬Ł kansanvaltuuskunnan periaatteellista katsontakannasta┬Ł. Mutta näin onnettomastikin varustautuneena piti työväestö urhoollisesti puoliaan. Vasta saksalaisten joukkojen suojeluskuntien avuksi saapumisen jälkeen onnistui porvaristo murtamaan työväestön vallankumouksellisen rintaman.

Noin yhdeksänkymmentätuhatta vallankumouksellista työläistä joutui vangiksi. Porvariston kosto vietti riemujuhliaan. Eräässä oikeusasiakirjassa sanotaan: ┬ŁYhteensä nousee täten murhattujen ja teloitettujen työläisten luku näiden puutteellisten ja vaillinaisten tietojen mukaan jo 15,817┬Ł. Edelleen todetaan mainitussa asiakirjassa, että vankileireistä muodostui ┬Łtäydellisiä kuoleman esikartanoita. Kaikkiaan voi niissä laskea sortuneen ennenaikaiseen kuolemaan vähintään 15,000 vankia┬Ł.

Vanhoillinen englantilainen lehti, Times, kirjoittikin helmikuun 9 p:nä 1919: ┬Ł Valkoisten voittoa seurasivat tietenkin pakkotoimenpiteet, ns. valkoinen terrori. Kapinalliset tuhottiin julmuudella, joka pakostakin panee ajattelemaan, että Suomi kuuluu enemmän itään kuin länteen, jopa suuremmassa määrässä kuin entisen tsaarivaltakunnan useat muut osat┬Ł.

Vallankumoukselliset asetettiin erikoistuomioistuimien tuomittavaksi, ns. valtiorikosoikeuksien, siis sellaisten tuomioistuimien, jotka silloin voimassaollut  hallitusmuodon 16 pykälä sääsi ┬Łyksi  oe ja hirmuvallan edistyskeinona hävitettäväksi┬Ł.

Mutta porvaristo meni vielä pidemmälle. Se yritti ryhtyä harjoittamaan julkista orjakauppaa. Heinäkuun 16 p:nä 1918 annettiin nimittäin tynkäeduskunnan säätämä laki, jonka 3 pykälässä sanottiin: ┬Ł Vähintään kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön määrätty vanki saatakoon Senaatin päätöksellä siirtää pakkotyötään suorittamaan Suomen rajojen ulkopuolella┬Ł.

Sosialidemokratian oikeistolaisin johtaja-aines aloitti nyt lakeijatehtävänsä. Se ryhtyi syyttämään yhdessä varsinaisen porvariston kanssa työläisiä. Sosdem Karl H. Viik julkaisi kirjan oman nahkansa pelastamiseksi, jossa työläisiä syytetään mitä rumemmalla tavalla. Hän väittää, että työläisille kasvoi jo maaliskuun vallankumouksessa ┬Łväärä kunniantunto┬Ł ; työläinen ei tahtonut käyttää kapitalisteille suorittamaansa työhön enemmän voimaa kuin mitä välttämätöntä oli┬Ł. Miten kauheata! Sekä edelleen: ┬ŁOn ollut Suomen sosialidemokraateille onnettomuudeksi, että se työväestö, joka lähinnä ympäröi liikkeen johdon, usein johtaen sitä, joskus terroriseeraten sitä, on pääkaupungin┬Ł. Lisäksi herra Viik mairittelee, että kun työväen taholta ┬Ł tulkittiin suojeluskuntien tarkoitukset väärin, vahvistui niissä, ymmärrettävää kyllä, vihamielisyys työväkeä kohtaan┬Ł. Herra Viikin mielestä olisi siis rauhan palmu ollut kai parhain ase miekkaa vastaan! Etenkin kun hänen mielestään tammikuussa 1918 ┬Ł oli turhaa puhella uhkaavasta taantumuksesta, joka ainoastaan kumouksella oli torjuttava┬Ł.

Herra Hannes Ryömä esiintyy puhdistus- ja katumuskirjassaan Viikkiäkin avomielisemmin. Hän sanoo mm. ┬Ł Sosialidemokraattinen puolue ei siis ole valtiokaappauksesta vastuussa, vaan yksinomaan sellaiset puolueen johtoon kiivenneet seikkailijat kuin Manner, Haapalainen, Taimi, Elo, Tokoi, Sirola, Turkia, y.m. Suuriksi kanssasyyllisiksi asetetaan samalla sosialidemokraattisten lehtien toimittajat.┬Ł Etenkin Edvard Valppaalle ┬Ł vieritän minä asiassa mitä suurimman edesvastuun samalla kun pidän erikoisena onnettomuutena sitä, että ┬ŁTyömiehen┬Ł päätoimittajan paikalla tällaisena tärkeänä hetkenä oli hänen luontoisensa henkilö┬Ł.  

Herrat sosialidemokraatit olivat nyt paavillisempia kuin paavi itse. He viettivät koko vallankumouksen muutamien johtajien aikaansaamaksi, vaikka itse FASCISTINEN ILTALEHTI oli kesäkuun 25 p:nä 1924 julkaisemassaan kirjoituksessa pakotettu tunnustamaan: ┬Ł Sanoja ankarasti punniten on tietysti jokainen lyhytaikaisinkin historiallinen ilmiö luonnollisen kehityksen tulos, s.o. olemassaolleiden tekijöiden välttämätön resultantti┬Ł.      
Kirj. T. Paajanen.1928

*************
"Totuushan kannattaa aina muistaa, että Suomen kansasta jokin kansanosa maksaa herrojen metkut aina ja ikuisesti "yllätys ei varmasti ole että köyhimmät, kuten ennenkin"."

 "Kansalaissodan käänteetkin tiedetään hyvin tarkkaan tutkija piireissä, muttei niistä kirjoiteta kuin sieltä täältä."
 ┬Łettei mene työpaikka alta┬Ł. TJ
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 04, 2009, 07:53:46 ap kirjoittanut VD.com »