Panttipataljoona. Juhani Suomi.

(kuva ei liity juttuun)

"Afganistanissa toimii tällä hetkellä runsaat kaksisataa suomalaista sotilasta kriisinhallintajoukoissa, jotka muodostavat osan NATO:n johtamaa ISAF-operaatiota. Suomi vahvisti kesällä panostaan Yhdysvaltain pyynnöstä niin, että sillä on nyt Afganistanissa enemmän miehiä kuin missään muussa kriisinhallintaoperaatiossa Kosovoa lukuun ottamatta.

  Jo pitkään on tiedetty, että Afganistanissa voi tulla hukka vastaan. Käyhän Yhdysvallat liittolaisineen siellä sotaa nk. talebaneja vastaan. Kulunut heinäkuu on ollut operaation synkin kuukausi. Tätä kirjoitettaessa jo runsaat 70 ISAF-sotilasta on menettänyt henkensä, ja taistelut vain kiihtyvät. Kuolonuhrien määrän kasvu on lisännyt Yhdysvaltain liittolaisten skeptisyyttä sotaa kohtaan.

  Viikko 30 osoitti vihdoin myös suomalaisille, mitä on odotettavissa. Se huipentui 24.7. vastaisen yön välikohtaukseen. Ensimmäisen kerran suomalais-ruotsalaiset joukot joutuivat taisteluun, ”jossa kapinallisia kohtaan on käytetty tulta kuolettavasti”, kuten suomalaisjoukkojen komentaja asian määritteli. Kolme talebania surmattiin, ja muutama haavoittui.

  Suomalais-ruotsalaisten joukkojen naapurina Pohjois-Afganistanissa toimivat saksalaiset ovat jo aiemmin ampuneet kovilla ja ovat myös osallistuneet suurhyökkäykseen talebaneja vastaan, mikä on synnyttänyt Saksassa keskustelua siitä, ovatko maan joukot sodassa ensimmäisen kerran sitten 2. maailmansodan. Tässä asetelmassa on vaikea kuvitella, että afgaanit osaisivat tehdä eron suomalaisten ja muiden ISAF-joukkojen välillä. On turha tolkuttaa, että suomalaiset ovat tulleet vain auttamaan. Etenkin kun suomalaiskomentaja vielä vahvisti tulitaistelun jälkeen julkisesti, että ”joukot toimivat harjoitellulla tavalla”. Johtopäätös on, että suomalaiset ovat samoja miehittäjiä - josko eroa on aiemminkaan tehty.

  Suomessa olemme tähän asti välttyneet valtiottomien väkivaltaryhmien hyökkäyksiltä. Nähtäväksi jää, miten hyvin se onnistuu vastaisuudessa maan kytkeydyttyä nyt niin kiistattomasti imperialistiseksi voimaryhmäksi koettujen joukkojen rinnalle.

  Suomessa kissan nosti pöydälle tutkija Charly Salonius-Pasternak. Hän totesi, että myös Suomi on sotaa käyvä maa. Kantansa hän perusteli niin vakuuttavasti, että siihen on pakko yhtyä: ”Kaikilla mahdollisilla mittareilla Afganistanissa on sisällissota. ISAF-joukot tukevat yhtä osapuolta tässä sodassa. Suomi on osa ISAF-joukkoja, joten Suomi on sodan osapuoli.”

  Todisteluun vastattiin parahduksella. Ministerit Jyri Häkämies ja Alexander Stubb, jotka ovat ajaneet Suomen läsnäolon kasvattamista Afganistanissa kuin käärmettä pyssyyn, reagoivat omintakeisilla vasta-argumenteilla. Häkämies puolusteli mukanaoloa sillä, että kysymys on YK-operaatiosta. Stubb puolestaan leimasi puheet Afganistanin kriisinhallintaoperaatiosta sotana suorastaan ”vastuuttomiksi”.

  Suosittelen, että Stubb hengittää syvään ja pysähtyy miettimään. NATO-johtoisia joukkoja on Afganistanissa tällä hetkellä lähes 65 000. Yhdysvalloilla on maassa 59 000:n suuruinen armeija. Kolmannes siitä jahtaa ”terroristeja” ISAF-joukkojen ulkopuolella. Taisteluja käydään päivittäin raskailla aseilla ja ruumiita syntyy. Täytyy olla melkoinen humoristi luonnehtiakseen sitä kriisinhallinnaksi. Jos generalissimus J.V. Stalin olisi hallinnut tämän supliikin yhtä hyvin kuin nämä nuorukaiset, viettäisimme pian Neuvostoliiton Suomessa toimeenpaneman talvisen rauhanturvaamisoperaation 70-vuotispäivää.

  Tosiasia on, että Afganistanissa käydään tyypillistä ennaltaehkäisevää sotaa, joka tällä kerralla on aikaisempien siirtomaasotien johdannainen. Sitä on toistaiseksi perusteltu lähinnä sillä, että sota on ”oikeutettu” ja että Yhdysvaltain turvallisuus on uhattuna. Kukaan ei ole määritellyt, mistä tuo oikeutus syntyy eikä liioin kertonut, miten vuorille kätkeytyvät kiväärein aseistetut tuskin lukutaitoiset ryysyläiset ovat aikoneet tuon turvallisuuden Suuren veden takaa vaarantaa.

  Stubbin ei kannata takertua lillukanvarsiin saati semanttisiin hienouksiin. Afganistanin taisteluihin jos mihin pätee vanha sanonta: niin on, jos siltä näyttää.

  Ministeri Häkämies puolestaan piiloutuu turhaan YK:n helmoihin. Kansainvälinen oikeus hyväksyy yhä vain sellaisen voimatoimien käyttämisen, missä YK on mukana, ja vain YK:n turvallisuusneuvostolla on laillinen oikeus valtuuttaa taloudellisiin tai sotilaallisiin voimatoimiin ”kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden” palauttamiseksi. Toimien tulee kuitenkin täyttää viisi ennakkoehtoa, joista ISAF ei täytä ainoatakaan. Rauhanturvaamisoperaatioiden ehdoista tärkein on se, että kriisin kaikki osapuolet pyytävät YK:lta rauhanturva-apua. Suuri osa afganistanilaisista, terroristeiksi leimatut, eivät ole sellaista olleet pyytämässä. Näin ollen kysymys ei Suomen osalta ole puolueettomasta palveluksien tarjoamisesta.

  Suomalaispäättäjät ovat jo pitkään olleet mukana hämärtämässä rajaa perinteisen rauhanturvatoiminnan (peacekeeping) ja nk. rauhanturvatoiminnan välillä, jota kutsutaan kriisinhallinnaksi tai peräti rauhaan pakottamiseksi, joka jo on selvää sotaa. Kannattaa myös muistaa, että jo Kyproksen ja Libanonin pitkäksi venähtäneiden operaatioiden jälkeen Suomessa tehtiin periaatepäätös, että rauhanturvatehtävään suostumisen ehtona tulee vastedes pitää sitä, että operaatiolla on ainakin jonkinlaiset onnistumisen mahdollisuudet ja myös näköpiirissä oleva takaraja. Kumpikaan näistä edellytyksistä ei täyty Afganistanissa.

  Miksi Suomi sitten lähti soitellen Afganistaniin? Tähän mennessä poliittinen johto ei ole esittänyt ainuttakaan uskottavaa selitystä sille, saati kertonut, mitkä ovat Suomen tavoitteet Afganistanissa, ja ovatko ne ylipäätään saavutettavissa.

  Salonius-Pasternakin ja Jarno Limnellin talvella Maanpuolustuskorkeakoulussa julkistama tutkimus päättäjien motiiveista selitti tätä vaikenemista. Tutkijoiden mukaan Suomi lähti Afganistaniin ennen muuta korostaakseen tiivistä yhteistyötään ja yhteenkuuluvaisuuttaan NATO:n kanssa sekä hankkiakseen ansioita Yhdysvaltain silmissä. Kysymys on siis tavallaan suomalaisen SS-pataljoonan analogiasta. Vuonna 1941 pyrittiin kaikin tavoin miellyttämään Hitleriä. Nyt on vuorossa Yhdysvallat. Perimmäinen taka-ajatus joukkojen luovuttamisella on yhteinen: on varmistettava suurvallan tuki Venäjää vastaan.

  Tätä ei tietenkään tohdita ”tyhmälle kansalle” paljastaa. Muistaa kuitenkin sopii, että esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin johtaja kannatti jo keväällä Afganistan-panostuksen vahvistamista vedoten siihen, että se lisää USA:n Suomi-sympatioita.

  Uskottavuutta ei tutkijoiden päättelyltä puutu. Onhan Yhdysvalloissa vastikään julkaistu selvitys siitä, miten eri liittolaiset ovat Afganistanissa osoittaneet uhrivalmiuttaan. Muistaakseni Viro oli päässyt mallioppilaiden listalla peräti toiseksi, koska se on vuodattanut Afganistanissa verta oikean asian puolesta väkilukuunsa suhteutettuna jopa enemmän kuin Yhdysvallat.

  Kuinkahan monta sinkkiarkullista Suomelta vaaditaan uskollisuuden sinetiksi?

  Hämmästyttävimpiä ovat olleet ne julkisuudessa tarjotut selitykset Suomen motiiveista, joilla ei ole mitään yhteyttä perinteiseen rauhanturvatoimintaan. On korostettu, että operaatio on tarjonnut Suomen puolustusvoimille mahdollisuuden hankkia hyödyllisiä kokemuksia sotilaallisesta yhteistyöstä muiden kanssa. Hämmästyttävää! Vuonna 1978 jo ehdotus yhteisistä sotaharjoituksista Neuvostoliiton kanssa toi päättäjille miltei pehmeät housuihin.

  On myös esitetty, että operaatio ja vastaavan kaltaiset suovat suomalaisupseereille mahdollisuuden tutustua syvälti yhteistoimintaan NATO:n piirissä, siis ikään kuin valmistautua tulevaan. Tämä taitaakin olla motiiveista olennaisin. Eri asia on, missä määrin se vastaa Suomen kansan enemmistön preferenssejä.

  Operaatiota on perusteltu silläkin, että sen sotilaallinen hyöty on verrattavissa laajamittaiseen kertausharjoitukseen. Tältä osin en voi olla muistelematta, mitä puolustusvoimain aiempi komentaja, kenraali Jaakko Valtanen totesi viime syksynä: solidaarisuus on hyvästä, mutta meidän tulee aina muistaa, mikä on Suomen puolustusvoimien perimmäinen tehtävä ja tarkoitus. Se on oman maan koskemattomuuden turvaaminen ja varjeleminen.

  Mitä enemmän panostetaan seikkailuretkiin Aasiassa ja Afrikassa - tälläkin hetkellä yhdeksässä kohteessa - sitä varmemmin omasta maasta lakkautetaan varuskuntia. Ne kun loppujen lopuksi kilpailevat kuitenkin samoista rahoista. Se kannattaisi myös niiden muistaa, jotka ovat onnistuneet ajamaan läpi typerän ajatuksen osallistumisesta jättimäisen joukkojenkuljetuskoneen hankintaan.

  Yhdelläkään näistä motiiveista ei ole mitään tekemistä niiden periaatteiden kanssa, jotka aikanaan olivat Suomen mainetta saaneen rauhanturvatoiminnan johtotähtenä. Se ei näytä kokoomusvaikuttajia eikä oikeistomediaa heilauttavan. Afganistanissa pysytään, on viime päivinä uhottu. Mikäli amerikkalaisia on tarkoitus peesata, kannattaa vanikkaa pakata matkaan riittävästi. Koreassakin amerikkalaisjoukot ovat viipyneet jo runsaat 50 vuotta.

  Aseet puhuvat ja vastustajia, ”terroristeja”, kaatuu. Mutta sodassa ei olla. Ollaankohan tässä nyt ”myötäsotijoita”, kuten ennen vanhaan? Muutaman kymmenen vuoden kuluttua historioitsijat jo varmaan todistelevat kieli poskessa, että Suomi kävi Afganistanissa omaa erillissotaansa."

  - Juhani Suomi, helsinkiläinen professori.
  
  Verkkoapila

Lue myös:

Supi suomalaista työväen / suomenkansan historiaa http://www.varastoduunarit.com/forum/index.php/topic,1268.0.html

Psta:VD