Kirjoittaja Aihe: Erillissodan myytti  (Luettu 1511 kertaa)

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3718
Erillissodan myytti
« : Joulukuu 06, 2009, 08:53:41 ip »
Erillissodan myytti


(Kuva VD yksityiskokoelma)

17.10.1950
Erillissodan myytti

  "Eräiden natsiveljeyden kauden johtavien saksalaisten yhdysmiesten – Saksan Helsingin – lähettilään v. Blűcherin ja Mannerheimin päämajassa olleen Saksan edustajan kenraali Erfurtin – muistelmateosten ilmestyminen on antanut Helsingin Sanomille aiheen puolustella ”erillissodan teoriaa jäljestäpäin”. Teoriointinsa lopputuloksena lehti kirjoittaa:

  ”Suomi oli v:n 1935 jälkeen omaksunut määrätietoisen pohjoismaisen puolueettomuuden ja lujasti päättänyt pysytellä erillään suurvaltojen välisistä ryhmityksistä. Tavisodan se oli taistellut yksin, todellisena erillissotana, eikä ollut käyttänyt hyväkseen sen lopussa tarjoutuvaa tilaisuutta kytkeä se suursotaan. Myös vv. 1941— 44 sodassa Suoman kansalla on rehellinen tunne sotansa erillisluonteesta.”

  ”Erillissodan teoriaa jäljestäpäin” puolustellessaan Helsingin Sanomat olisi voinut mennä vielä kauemmas menneisyyteen: talven 1918 ”vapaussotaan”, joka tietysti sekin oli ” valkoisen Suomen” ”erillissotaa” ” punaista Suomea” vastaan siitä huolimatta, että sen lopputuloksen ratkaisi Saksan Itämeren- divisioonan interventio, ja keväällä 1919 Neuvosto- Karjalaa vastaan aloitettuihin interventiohyökkäyksiin, jotka nekin tietysti olivat ”erillissotaa” siitä huolimatta, että ne aloitettiin yhteistyössä länsivaltain tukeman valkokenraali Judenitshin Pietarin – hyökkäyksen kanssa. Näyttää olevan niin, että milloin tahansa Suomen taantumukselliset vallanpitäjät ovat imperialistivaltoihin nojautuneella ” etuvartio” – politiikallaan johtaneet maan sotaiseen konfliktiin, aina on ollut kysymys ”erillissodasta”. Suomi on kertakaikkiaan haluttu aina leimata ”erikoistapaukseksi”: se näyttää muodostaneen ainoan propagandallisen ”punaisen langan” maamme vallanpitäjien seikkailumaisessa ulkopolitiikassa.

  Nojauduttuaan 1918 Saksaan. 1919 ja 20 – luvulla länsivaltoihin ja 30 – luvun alkupuoliskoilla Saksaan Suomen vallanpitäjät omaksuivat 30 – luvun puolivälissä ” pohjoismaisen suuntauksen”. Kun Helsingin Sanomat puhuu ” pohjoismaisesta puolueettomuudesta” , se on tahallista harhauttamista. Eräs Blűcherin muistelmien positiivisia arvoja on, että ne osoittavat tämän ” pohjoismaisen puolueettomuuden” todellisen luonteen: muuttuneessa sisä- ja ulkopoliittisessa tilanteessa Suomen vallanpitäjät etsivät Neuvostoliiton vastaiselle politiikalleen jälleen tukea länsivalloista, mutta ohjasivat taktillisista syistä uuden suuntauksensa Tukholman kautta. Aluksi – Holstin ulkoministerikaudella -- tällä suuntauksella oli samalla tietty Saksanvastainen luonne, mutta Erkon astuttua Saksan kukistaman Holstin tilalle suuntaus vähitellen sai tunnetun muotonsa: Skandinavian kautta sekä Englantiin että Saksaan. Saksalla ei ollut mitään Suomen ” pohjoismaista suuntausta” vastaan, yhtä vähän kuin se talvisodan sitten alettua vastusti Ruotsin mahdollista yhtymistä sotaan Suomen puolella. Neuvostoliiton tietotoimistoon II maailmansodan jälkeen julkaisemassa historiallisessa asiakirjassa ” Historian väärentäjät” osoitetaan, miten sekä Saksan että länsivaltain intressinä oli Suomen saaminen sotaan Neuvostoliittoa vastaan, ja miten Suomessa tähän sodanvalmisteluun yhtyivät sekä englantilais- että saksalaismieliset piirit.

  Talvisota saattoi olla ” erillissota” vain muodollisesti, ei tosiasiallisesti: Suomi taisteli siinä länsivaltain ase, finanssi ja propaganda- avun tukemana. Suomen avulla yrittivät länsivallat saada Neuvostoliiton ennenaikojaan sotketuksi mailansotaan. Vielä vähemmän – edes muodollisesti – oli ”erillissotaa” v.1941 alkanut ”jatkosota”, jota Suomi kävi Natsi-Saksan sotaliitossa. ”Erillissota” muodostui silloin todellakin – HS:n sanoja käyttääksemme -- pelkäksi ” mentaaliseksi reservaatioksi” , ”hyödylliseksi varaukseksi”, johon Suomen vallanpitäjät turvautuivat länsivaltojen hämäämiseksi ja – sodan loppuvaiheessa, itärintaman alkaessa vyöryä länteen päin – Saksasta irrottautumiseksi. Kun HS selittää, että ” Saksan kanssa ei ollut tehty minkäänlaista liitto – tai muuta kirjoitettua sopimusta”, on muistettava, että ajatus revanssisodasta Saksan avulla hahmottui Suomen hallituksessa ja Moskovan rauhaan valmistauduttaessa, että – vrt. Blűcher – käänne Saksan puoleen tapahtui jo kesäkuussa 1940. että Suomi syyskuussa tehdyllä kauttakulkusopimuksella tosiasiassa jo kytkettiin Saksan hyökkäysvalmisteluihin ja että hyökkäyssuunnitelma toukokuun 1941 sotilasneuvotteluilla lyötiin lopullisesti kiinni.

  Tietyistä taktillisista syistä Suomen vallanpitäjät tosin välttelivät sodan aikana antamasta liittosuhteelle muodollista ilmausta. Blűcherin muistelmat osoittavat kuitenkin, millaisena huijauksena hän ”erillissota” -  teoriaa piti, mutta samalla, miten tyytyväinen hän saattoi olla tähänkin järjestelyyn: Suomen ulkoministerit – Witting ja aluksi myös Ramsay – olivat kokonaan hänen käsissään, maan hallituksessa, eduskunnassa tai päämajassa ei tapahtunut mitään, mitä Saksan lähettiläs ei kohta olisi tiennyt. Lisäksi: Antikomintern- sopimukseen liityttiin jo marraskuussa 1941, eduskunnan avajaispuheessa helmikuussa 1942 puhemies Hakkila vakuutti yhteistä taistelua ”voittoisaan loppuun saakka”, ja senkin jälkeen, kun Saksan tappioiden johdosta ”erillisrauha” alkoi ”erillissodan johtopäätöksenä nousta päiväjärjestykseen, Suomen johtomiehet kerran toisensa jälkeen antoivat painostaa itsensä Saksan vaatimiin sitoumuksiin. Niinpä Ramsay paljasti Saksalle USA:n kevättalvella 1943 tekemän välitystarjouksen, ja vaikka kotimainen oppositio esti hallitusta menemästä Saksan sen johdosta vaatimaan kiinteään lojaalisuussopimukseen, korvattiin tämä kuitenkin pääministeri Rangellin radiopuheessaan esittämällä ja Saksan hallitukselle tiedoitetulla ”viimeiseen saakka” – vakuutuksella. Vielä tunnetumpi on presidentti Rytin perustujain vastaisesti kesäkuussa 1944 tekemä Ribbentrop- sopimus; Saksan jatkuvaa holhoojan –asemaa kuvastaa Ribbentropin tässä yhteydessä Blűcherille antama määräys tarkistaa pääministeri Linkomiehen sopimusta koskevan puheen sanamuoto.

  On aivan ilmeistä, että ”erillissodasta” jouduttiin ”erillisrauhaan” vain kääntyneen sotaonnen vaikutuksesta. Mikäli Saksan voittokulku olisi jatkunut, olisi ”erillissodan” teoria kyllä suomalaisilta vallanpitäjiltä unohtunut ja Suomi kytketty Saksaan joko Rytin ”demokratialla” – johon Blűcher oli niin tyytyväinen, että katsoi, ettei autoratiivinen Suomi voisi parempaa johtoa saada – tai Quislingsysteemillä. jota Ribbentrop ”tuhannen miehen” kaappauksella vaati sekä kesä –että elokuussa 1944.

  Mutta jos Suomen ”erillisasema” ja ”erillissota” onkin aina länteen ja etelään päin ollut pelkkää bluffia, niin sitä enemmän tosissaan on oltu, milloin näitä käsitteitä on viljelty itään päin. Suomen ”koskemattomuudesta” ja ”puolueettomuudesta” lörpötellen torjuttiin Neuvostoliiton 1939 – 39 tekemät edulliset takuutarjoukset, joihin suostuminen olisi voinut säilyttää Suomen koko II mailansodan ulkopuolella. Samanlaisiin verukkeisiin vedoten pitkitettiin Suomen vahingoksi rauhantekoa 1940 ja 1944. Samat verukkeet esitettiin avunantosopimusneuvotteluissa 1948. Eikä ole sattuma, että Helsingin Sanomain ”erillissota” –artikkeli päättyy vakuutteluun, että myös tässä sopimuksessa on Suomen ”erillisasema” nykyisessä suurvaltavastakohdassa tullut tunnetuksi. Aivan kuin tuo sopimus ei sodanuhkan ilmetessä maailmankulmallamme asettaisi Suomella aivan täsmällisiä liittolaisvelvollisuuksia!"

Vapaa Sana 17.10.1950
Signeeraamaton pääkirjoitus.         
       




Kirjasta: Raoul Palmgren TEKSTEJÄ Vapaan Sanan vuosikymmeniltä

Kirjaimien lihavointia ei alkuperäisessä kirjoituksessa ole. 

*** 

Lisäys:

  Sota on aina julmaa, ja sen tietää kaikki. Niinpä sota ei ole kiinnostanut tavallista kansaa siinä määrin kuin annetaan ymmärtää. Suomen sodissa monilla paikkakunnilla tavallinen elämä jatkui ennallaan kuin mitään sotaa ei olisikaan.

Noin näppituntumalta voin sanoa, että tavallista kansaa kiinnosti sota todella vähän aivan kuin nyt Afganistan.

"Yleisesti sota kiinnostaa tavallista kansaa yhtä paljon kuin kuva antaa ymmärtää"


Kuva VD yksityiskokoelma, Juhannus 1943. Tuntematon kuvaaja.

Noin kaksikymmentätuhatta vanhaa valokuvaa kahlanneena, voi sanoa että suomalaiset ovat ajanjaksosta riippumatta olleet lähes samanlaisia.

Ja muistettava on

Ettei

Suomen kansaa ole vihannut toinen kansa koskaan.

Ja..

-suomen rahavalta on kautta historian ollut tavallisten kansalaisten kimpussa ja on nytkin

VD

 
       


« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 05, 2014, 02:58:21 ip kirjoittanut VD.com »