Kirjoittaja Aihe: Sotasyyllisoikeudenkäynnin asiakirjoja (syitä sodan syntyyn)  (Luettu 11015 kertaa)

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3717
Sotasyyllisoikeudenkäynnin asiakirjoja


Oikeudenkäynti alkaa.

Sotasyyllisoikeus kokoontui ensimmäiseen istuntoonsa torstaina 15.11.1945. Saapuvilla olivat kaikki sotasyyllisoikeuden varsinaiset jäsenet: puheenjohtaja, korkeimman oikeuden presidentti Hj. Neovius sekä jäsenet, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti U.J Casten, lakit.kand. Lauri af Heurlin, varatuomari Arno Tuurna, kunnallispormestari H.A. Kannisto, toimittaja Kalle Hakala, lakit.kand. Eino Pekkala ja rehtori Tor Therman. Oikeuden puheenjohtajan vasemmalla puolella järjestys oli vastaavasti seuraava: kunnallisneuvos J.Erl.Pilppula, prof. Kaarlo Kaira, kunnallisneuvos Anselmi Alestalo, varatuomari Lauri Riikonen, luennoitsija Otto Toivonen, kirvesmies Aaro Uusitalo ja toimittaja Hertta Kuusinen. Syyttäjänä oli oikeuskansleri Toivo Tarjanne ja sotasyyllisyysoikeuden sihteerinä oikeussihteeri Tauno Hämäläinen ja varatuomari Thorvald Ekholm. Saapuvilla olivat kaikki syytetyt: tasavallan entinen presidentti Risto Ryti, oikeudenkäyntiavustajinaan ministeri Hialmar ProcopÄ-- ja varatuomari Martti Olsson: entinen pääministeri, molempien oikeuksien kandidaatti Johan Vilhelm Rangell, avustajanaan varatuomari Ensio Kytömää; entinen pääministeri, professori Edwin Johannes Hildegard Linkomies, avustajanaan varatuomari Heikki Borenius; entinen ulkoministeri, filosofian tohtori, erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Karl Henrik Volter Ramsay, avustajinaan varatuomari Julius Lagus; entinen valtionvarainministeri, toimitusjohtaja Väinö Alfred Tanner, avustajanaan lakit.kand Mikko Erich; entinen ministeri, pankinjohtaja Tyko Henrik Reinikka avustajanaan varatuomari Akseli Pellinen; sekä entinen ministeri, pastori, maanviljelijä Antti Kukkonen, avustajanaan varatuomari Eemeli Niemelä.

OIKEUSKANSLERIN SYYTEKIRJELMÄ

Sotaan syyllisten rankaisemisesta annetun lain mukaan tuomitaan rangaistukseen virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi se, joka ratkaisevalla tavalla on vaikuttanut Suomen joutumisen sotaan vuonna 1941 Sosialististen Neuvostotasavaltain Liittoa taikka Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhtynyttä Kuningaskuntaa vastaan tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamista.

Lainsäädännöllisesti on jo asetettu sille kannalle, että Suomen johtavat poliitikot ovat osaltaan toimineet tavalla, joka on vaikuttanut maamme joutumisen sotaan Neuvostoliittoa ja myöhemmin Iso-Britanniaa vastaan, ja katsottu, että tuo toiminta, joka oli johtanut Suomen läheiseen sotilaalliseen yhteistyöhön maailmanrauhan rikkoneen kansallissosialistisen Saksan kanssa, on valtakunnalle vahingollisena rangaistava. Erityisesti silloin, kuin on kysymys tasavallan presidentistä ja hallituksen jäsenistä, joiden velvollisuutena on kaikin tavoin ja aloittein edistää kansan ja maan menestystä, on myös selvää, että puheenalainen rangaistavaksi säädetty toiminta ei ole rajoittanut varsinaisiin tekoihin, vaan on käsittänyt myöskin sellaisten toimenpiteiden laiminlyömisen, joita tilanne kulloinkin olisi edellyttänyt ja joihin asianomaisten olisi johtavan asemansa vuoksi pitänyt ryhtyä.

Edellä lausutusta johtuu myös, että alkavassa oikeudenkäynnissä on rajoituttava määrättyihin konkreettisiin tosiasioihin, joiden nojalla asianomaisten syyllisyys on selvitettävissä.

Sotatila jäi voimaan Moskovan rauhan jälkeen.

Moskovan rauhan tultua solmituksi 12.03-1940 ja rauhantilan siten vallitessa massa ei puolustusvoimien ylintä päällikkyyttä, jonka tasavallan presidentti käydyn sodan alkaessa oli luovuttanut toiselle, palautettu presidentille, vaan se jäi edelleen presidentin toimivallasta erilleen, joskin asiasta oli käyty keskusteluja. Myöskin sotatila, johon valtakunta oli niinikään sodan alussa julistettu, jäi voimaan, vaikka senkin lakkauttamista oli ollut puhetta. On kysymyksenalaista, voidaanko presidentin toimivaltaan rauhanomaisissa oloissa kuuluvan puolustusvoimain ylimmän päällikkyyden jättämistä rauhanteon jälkeenkin sodanaikaiselle kannalle pitää hallitusmuodon 30.§:n mukaisena, ja tulkinnanvaraista on niinikään, oliko lainmukaista varsinaisen rauhanteon jälkeenkin ylläpitää maassa sotatilaa, joka on julistettavissa sodan tai kapinan aikana tai niiden uhatessa, milloin sotavoimat taikka osa niistä on määrätty pantavaksi liikekannalle. Joka tapauksessa on katsottava, että kosketellulla tilanteella samoin kuin sillä, että armeijaa ei rauhanteon jälkeen saatettu rauhanaikaiselle kanalle, vaan että sen miesvahvuus pidettiin verrattain suurena, oli vaikutusta myös ulkopoliittisiin suhteisiimme. Erityisesti näissä oloissa muodostui saksalaisten joukkojen kauttakuljetus ja maahan sijoittuminen Suomelle kohtalokkaaksi. Tämän kuljetuksen alkuvaiheista ja kehityksestä mainittakoon seuraavaa:

NEUVOTTELUT SAKSALISTEN JOUKKOJEN KAUTTAKULUSTA.

Euroopassa 1940 Saksan ilmavoimien päällikön lähetti oli Saksan taholta esitetyn pyynnön johdosta saanut puolustusvoimain johdon välityksin silloiselta pääministeriltä Rytiltä Suomen periaatteellisen suostumuksen lomautettujen ja sairaiden saksalaisten sotilaiden kauttakuljetukseen Pohjois-Suomen ja Pohjois-Norjan välillä. Tästä tärkeästä valmistavasta kosketuksesta ei kuitenkaan ole tavattu asiakirjoja, eikä asiaa liene virallisesti käsitelty hallituksessa; neuvottelut ovat olleet suullisia.

Välittömästi tämän jälkeen ryhdyttiin Suomen sotilasviranomaisten taholta toimenpiteisiin  sopimuksen aikaansaamiseksi saksalaisten sotajoukkojen ja tarvikkeiden kuljetuksen järjestämiseksi. Saman elokuun lopulla oli nimittäin puolustusministeri lähettänyt kaksi upseeria Saksaan asian johdosta. Suomalaisilla lähteillä ei ollut ainakaan kirjallisia valtuuksia, koska asia oli hoidettava salaisena. Berliinissä olivat suomalaiset lähetit saaneet saksalaisilta neuvottelijoilta kuulla, että saksalaisten sotilasviranomaisten tarkoituksena oli kuljettaa Pohjois-Suomen kautta Pohjois-Norjaan ilmavoimiin kuuluvia joukkoja ja kalustoa sekä käyttää samaa reittiä lomautettujen sotilaiden edestakaiseen kauttakuljetukseen. Sittemmin oli neuvotteluja jatkettu Helsingissä, jossa Saksan ja Suomen yleisesikuntain kesken 12.09-1940 tehtiin salaisena sotilasasiana sopimus Saksan ilmavoimien miehistön ja tarvikkeiden kuljetuksesta Vaasasta, Oulusta ja Rovaniemeltä Kirkkoniemeen.

Sopimuksen mukaiset merikuljetukset Saksasta alkoivat saman kuun 10. päivänä, ja Vaasaan saapui 21. päivänä ensimmäinen laiva, jossa oli pari tuhatta miestä etappimiehistöä varusteineen. Niitä varten perustettiin mm. Vaasaan, Ouluun ja Rovaniemelle saksalaiset huoltokeskukset. Viime päivinä ennen kauttakuljetuksen alkua ryhdyttiin Suomen taholta toimenpiteisiin sopimuksen aikaansaamiseksi kuljetuksista Saksan ulkoasian johdon kanssa. Suomen Berliinissä oleva lähettiläs ministeri Kivimäki oli ilmoittanut hallitukselleen saksalaisten kauttakuljetussuunnitelmasta ja tiedustellut toimintaohjeita. Ulkoasianministeriöstä oli lähetetty ministeri Kivimäelle syyskuun 16.päivänä sähke, joka sisälsi seuraavaa:

1. Hangon kauttakulkusopimus määräyksineen, että vain aseistamattomia kuljetetaan ja että vain harvalukuisella vartioilla ja upseereilla on henkilökohtaiset aseensa, osoittaa, mihin saatoimme suostua pitkäaikaisessa transitosopimuksessa:

2. Tilapäisissä transitoissa voimme harkita lievempää suhtautumista. Ja seuraavana päivänä lähetettiin ministeri Kivimäelle ulkoministeriöstä sähke, joka sisälsi mm. seuraavaa: Meille ehdotusta kauttakulusta sopikaa Ausw. Amtin kanssa:

1.satamat, laivojen luku, lähtö ja tulo päivä, etapit Suomessa meille ilmoitus viimeistään päivää ennen lähtöä

2. Kun Hangon sopimus edellyttää muut aseistamatta pitsi harvalukuinen vartiosto ja upseerit ja aseet eri junissa huomautamme suotavaa mutatis mutandio mahdollisuuden mukaan samoja periaatteita sovelletaan. 

Ministeri Kivimäki, joka sen jälkeen oli ollut neuvotteluissa Auswärtiges Amtin kanssa, sähkötti 21.09-1940, ettei Saksan ulkoasianministeriö ollut halukas tekemään muodollista sopimusta, koska asia oli Hangon sopimukseen verrattuna vähäpätöinen. Ministeri Kivimäen vaadittua uudestaan sopimuksen tekemistä Saksan ulkoasianministeriön valtiosihteeri oli 22. päivänä syyskuuta esittänyt Kivimäen allekirjoitettavaksi nootin ja oli samalla antanut hänelle Saksan hallituksen puolesta allekirjoittamansa nootin. Sopimus, joka tällä tavoin syntyi, oli suomennettuna seuraavansisältöinen:

SAKSAN KANSSA SOLMITTU SOPIMUS.

Suomen hallitus sallii Saksan valtakunnan hallituksen pyynnöstä sotatarvikkeiden ja niitä seuraavan miehistön kauttakuljetuksen Itämeren pohjoisesta satamista Rovaniemen kautta pohjoisen Jäämeren tietä pitkin Kirkkoniemeen Pohjois-Norjaan.

2. Saksan valtakunnanhallitus ilmoittaa aikanaan Suomen hallitukselle kysymykseen tulevista purkaussatamista, kuljetuslaivain lukumäärästä, niiden saapumis- ja lähtöpäivistä sekä lasketuista päivittäisistä kuljetusmatkoista Pohjois-Suomeen.

3. Saksan valtakunnanhallitus antaa viimeistään päivää ennen kuljetuslaivan saapumista Suomen hallitukselle kaikki asiaan kuuluvat tiedot.

4. Aseet kuljetetaan erikoisvaunuissa erillään miehistöstä. Asevaunujen vartiopäällystöstä ja miehistöstä tehdään erikoinen sopimus.

Ministeri Kivimäki oli 25.09- 1940 päivätyssä raportissaan ulkoasianministeriöön ilmoittanut, että kysymys oli ollut kertakaikkisesta kuljetuksesta, joka käsittäisi enintään 5.000 miestä. Sopimus ei kuitenkaan sisältänyt mitään rajoituksia aikaan tai kuljetettavien sotatarvikkeiden ja miehistön määrään nähden, eikä se myöskään tullut käsittämään lomautettujen kuljetusta, mistä alun perin oli ollut puhe.

Edellä mainitut tapahtumat sattuivat niin nopeasti ja salaisesti, että hallituksen jäsenten enemmistö sai niistä tiedon vasta sitten, kun ensimmäinen saksalainen laiva oli saapunut Vaasan satamaan. Kauttakuljetuskysymystä sopimuksineen ei saatettu eduskunnan ratkaistavaksi eikä asiaa ainakaan virallisesti käsitelty valtioneuvostossakaan. Heti sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen pääministeri oli yksityisessä neuvottelussa ilmoittanut siitä hallituksen jäsenille, jollin kaksi ministeriä oli ilmaissut paheksumisensa sen johdosta, että asia oli pidetty salassa hallitukselta.

Syyskuun 22. päivänä 1940 tehtyä sopimusta täydennettiin lisäsopimuksella asian alkuvaiheessa puheena olleesta lomautettujen sotilaiden kauttakuljetuksesta. Se tapahtui saman vuoden marraskuun 21. päivänä ja niinikään noottien vaihdolla.

SAKSALAISTEN JOUKKOJEN MAAHANTULO.

Saksalaiset sijoittuivat jo alusta alkaen etappimiehistöä useille paikkakunnille Turun ja Ivalon välille, ja vaikka ensimmäinen sopimus ministeri Kivimäen ilmoituksen mukaan oli tarkoittanut vain enintään 5.000 sotilaan kertakaikkista kauttakuljetusta, jatkettiin kauttakuljetusta sekä v.1940 että v.1941. Talven aikana saksalaisia joukkoja oli sijoitettuna rautateitten solmukohtiin Pohjois-Suomessa, minne myös oli järjestetty varikkoja. Rovaniemi oli etappijärjestelmän keskuspaikka. Helmikuussa 1941 oli kenraali Seidel, Saksan ilma-aseen päämajoitusmestari, käynyt tarkastamassa lentokenttiä ja niiden rakentamiseen soveltuvia paikkoja pitkin Suomen itärajaa. Huhti-toukokuun vaiheessa saapui maahamme saksalainen pataljoona ja kesäkuun 7. ja 21. päivien välisenä aikana saapui Suomeen eri satamiin 74 saksalaista kuljetuslaivaa, jotka toivat mukanaan divisionan miehistöä ja suuret määrät varusteita. Samoihin aikoihin siirrettiin Norjasta toinen divisiona Suomeen. Viralliselta taholta ilmoitettiin, että etelästä saapuneen joukko-osaston olisi pitänyt tulla toisen sijaan ja korvata se, kohtaamispaikkanaan Rovaniemi. Mitään joukkojen vaihdosta ei kuitenkaan tapahtunut, vaan molemmat divisioonat jäivät Pohjois-Suomeen. Kesäkuun 21. päivänä 1941 oli ilmatorjuntatykistöllä varustetuilla saksalaisilla joukoilla hallussaan Petsamon lentokenttä ja saksalainen lentoase patrulloi Petsamon seutua. Heti sodan sytyttyä 22. päivänä kesäkuuta Saksan ja Neuvostoliiton välillä, Suomeen siirrettiin vielä huomattavia saksalaisia voimia. Kuljetusten tarkkailu ei Suomen puolelta ollut tehokasta. Pyynnöistä huolimatta saksalaiset eivät myöskään ilmoittaneet edes saksalaisten kauttakulkuliikenteen järjestelytoimistolle, joka toimi yleisesikunnan alaisena, useiden laivojen lasteista, joiden täsmällisiä lukuja ei voida saada saksalaisliikenteestä v.v. 1940-1941. Saksalaisilla näyttää kuitenkin olleen täysi vapaus kuljettaa maitse, mitä halusivat , sekä joukkoja että tarvikkeita. Kauttakuljetussopimukset avasivat Saksalle verraten laajan toimintavapauden maassamme ja ratkaisevalla tavalla loivat edellytykset vähitellen kehittyneelle sotilaalliselle  yhteistyölle Suomen ja Saksan välillä, minkä kautta Suomi menetti puolueettomuutensa.

On ilmoitettu, että saksalaisten sotavoimien oleskelu maassamme oli syynä sotatoimien aloittamiseen Neuvostoliiton puolelta Suomea vastaan, ja myöskin maamme johtavat hallituksessakin toimineet henkilöt ovat, niin kuin asiakirjoista käy selville, jo sodan aikana katsoneet, että sota määrättiin ennalta syksyllä 1940, jolloin saksalaisten läpikulku sallittiin Suomen kautta pohjoiseen ja että Neuvostoliiton ja Suomen välisen sodan syynä oli ollut saksalaisten sotavoimien olo maassamme.

ENGLANNIN MINISTERIN PROTESTINOOTTI.

Mainittakoon, että Englannin täkäläinen ministeri jätti 26.09-1940 hallituksensa puolesta protestinootin kauttakuljetusten johdosta. Siinä sanottiin, että kauttakuljetukset muodostavat räikeän neutraliteetin rikkomisen. Sopimus Neuvostoliiton rautateiden junien kauttakulusta Hangon niemimaalle ei Englannin hallituksen mielestä ollut verrattavissa Saksalle myönnettyyn lupaan, koska se oli osa rauhansopimusta Suomen ja Neuvostoliiton välillä, joka viimeksi mainittu maa ei ollut sotaakäyvä valta siinä sodassa, jota Englanti kävi. Kyseessä oleva myönnytys Saksalle ei ollut mikään rauhanjärjestelyn osa, eikä Suomen hallitus myöskään voinut osoittaa, että Saksalaiset olisivat hyökänneet Suomeen, jos Suomi olisi antanut Saksalle kielteisen vastauksen, kauttakuljetuksen myöntäminen ei ollut, Englannin hallituksen mielestä, oikeutettu senkään perusteella, että Ruotsi oli aikaisemmin tehnyt itsensä syypääksi epäneutraaliin tekoon. Sitäkin vastaan Englanti oli aikoinaan protestoinut. Sitä paitsi Ruotsin myönnytys salli vain saksalaisten joukkojen uudestijaoittelun, mutta Suomen myönnytys näytti sallivan saksalaisten varuskuntien lisäämisen Norjassa, Suomen teko oli suoranainen avustus Englannin viholliselle. Myöhemmin Iso-Britannia saksalaisten kauttakuljetuksen vuoksi ensin keskeytti ja sitten täydellisesti katkaisi laivaliikenteen Petsamoon sekä 14. päivänä kesäkuuta 1941 antoi varoituksen Suomelle liittymisestä sotaan Saksan puolella.

SUOMALAISTEN JA SAKSALAISTEN UPSEERIEN NEUVOTTELUT.

Tilanteen kehityksessä on ollut merkitystä myös eräillä suomalaisten ja saksalaisten upseerien neuvottelutilaisuuksilla. Toukokuun 20. päivänä 1941 kävi presidentti Rytin luona Saksan hallituksen lähettinä ministeri Schnurre, joka ehdotti hänelle, että Suomen ja Saksan sotilasjohdot ryhtyisivät keskustelemaan Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan puhkeamisen ja Suomen siihen joutumisen varalta yhteistoiminnan suuntaviitoista. Tämä Saksan aloite johti sotilaallisiin neuvotteluihin, jotka tapahtuivat saman toukokuun lopulla Salzburgissa ja Berliinissä suomalaisen upseeridelegation ja Saksan sotilasjohdon edustajien kesken. Käydyssä keskusteluissa saksalaiselta taholta selvitettiin tapahtuvaksi ajatellun sotilaallisten tointen toisiinsa sopeuttamisen pääpiirteet mainitunlaisen sodan syttyessä. Suomalaiset neuvottelijat ovat kiistäneet sen että neuvotteluissa olisi tehty suullinen tai kirjallinen sopimus sotilaallisesta yhteistyöstä Saksan ja Suomen välillä. Eräiden Upseerien kertomuksista käy kuitenkin selville, että tuollaisesta yhteistyöstä samoihin aikoihin on sovittu, ja erityisen huomattava todistus tästä on ylipäällikön 15.06.1941 eli viikkoa ennen Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan alkamista viidennelle (sodanaikaiselle kolmannelle) armeijakunnalle antama määräys, että armeijakunta keskityskuljetusten päätyttyä alistettiin Rovaniemellä olevan saksalaisen Armee-Oberkommandon (AOK) alaiseksi, joka oli oikeutettu antamaan armeijakunnalle käskyjä sitä ennenkin keskitystä varten ja toiminnasta sen jälkeen.

SAKSAN HYÖKKÄYKSEN AJANKOHTA TUNNETTIIN SOTILASPIIREISÄMME.

Sotapäiväkirjassa on edelleen merkintöjä, jotka viittaavat siihen, että Saksan hyökkäyksen alkamisen ajankohta tiedettiin ainakin sotilaspiireissämme hyvissä ajoissa sitä ennen ja että täälläkin ryhdyttiin vastaaviin toimenpiteisiin. Jo 18.06.1941 ylipäällikkö antoi käskyn, joka sisälsi mm, että hyökkäystilanteessa oli VII armeijakunnan päävoimien edettävä Sortavalaan ja Jänisjoelle sekä erään ryhmän Suojärvelle ja Porajärvelle. Neljännentoista divisioonan oli vallattava Lentiira ja Repola ja sitten suojeltava etenevien joukkojen oikeaa ja vasenta sivustaa. Näin toteutettiin myös osittain Laatokan ja Aunuksen suunnalla sotaoperaatiota, jonka kenraali Halder oli saksalais- suomalaisissa neuvotteluissa esittänyt eräänä vaihtoehtona. Kesäkuun 19.päivänä annettiin  edelleen käsky Ahvenanmaan miehityssuunnitelman toimeenpanosta 22.06. vasten yöllä, ja 20.06. annettiin käsky, että esikunnat ja joukot oli kaiken varalta 22.06. aamuun mennessä sijoitettava huomiota herättämättä ilmasuojeluryhmitykseen sekä joukot samaan aikaan mennessä hälytytettävä taisteluvalmiiksi majapaikoissaan tai työmaalla.

Lähimmältä sodan syttymistä edeltäneeltä ajalta on vielä mainittava, että tasavallan presidentti oli toukokuun 30. päivänä 1941 antanut Suomen Saksassa olevan edustajan tehtäväks. esittää Saksan ulkoasian johdolle Suomen toivomuksena mm. Suomen vanhojen rajojen palauttamista sekä Itä-Karjalan rajojen strategisten ja etmografisten näkökohtien mukaisen parantamisen, mitä toivomukset myös oli saatettu perille. Samana päivänä presidentti oli valtioneuvoston jäsenille antamassaan tilannetiedotuksessa  lausunut, että Saksan ja Neuvostoliiton välien kiristymisen johdosta Suomen jouduttua vaaravyöhykkeeseen sotilaallisiin varotoimiin ryhtyminen saattoi käydä välttämättömäksi. Seuranneen kesäkuun 9. päivänä valtioneuvostossa esittämässään toisessa tilannetiedotuksessa presidentti ilmoitti, että sotilaalliset varotoimenpiteet sanotusta syystä oli pantu alulle ja että niiden laajentamista alueellemme loukkaamattomuuden suojelemiseksi valmisteltiin. Vielä presidentti oli lausunut katsovansa Saksan ja Neuvostoliiton välillä ehkä syttyvästä sodasta olevan etua koko maailmalle, koska Saksa oli ainoa valtio, joka pystyi voittamaan Neuvostoliiton.

SOTA NEUVOSTOLIITON JA SAKSAN VÄLILLÄ ALKAA.

Sodan puhjettua Saksan ja Neuvostoliiton välillä Hitler julistuksessaan sodan alkamisesta autenttiseksi ilmoitetun sanonnan mukaan lausui, että Norjan valloittajan johtamat saksalaiset divisioonat suojelevat marsalkkansa alaisten suomalaisten vapaussankarien keralla (="gemeinsam mit") suomalaista aluetta. Tämän sanonnan Suomen hallitus selitti kuvastavan sitä kantaa, että Suomen osalta oli kysymyksessä defensiivinen toiminta. Kuitenkin on lausuttava, että hallitusta ilmeisesti vallitsi ajatus, että Saksalla oli suuret mahdollisuudet saavuttaa nopeasti voitto Neuvostoliitosta. Sen vuoksi ja kun Moskovan rauhassa menetettyjen alueiden valtakunnan yhteyteen palauttamisen toivo niin ikään eittämättömästi oli mielissä ja maassa oli saksalaisia sotavoimia, jouduttiin Neuvostoliiton kanssa sotaan saksalaisten tosiasiallisina asetovereina ja sopeuttamalla toisiinsa kummankin sotilaallisia toimia. Hallituksessa ei ilmennyt eriäviä mieliä 25.06.1941 eduskunnalle sotaan joutumisesta tehdyn, sodan julistuksen veroisen toteamuksen esittämisestä, jonka toteamuksen ei ainakaan sen teko hetkellä, jolloin rajanylityksistä neuvostovenäläisten maasotavoimien taholta ei ollut tapahtunut, voida katsoa olleen sotilaallisen asemankaan kannalta tarpeen vaatimaan. Hallituksen eräiden sodanaikaisten kansanilmaisujen mukaan Suomen sotatoimet puolustusluontoisina olivat maan olemassaoloa ja turvallisuutta tarkoittavien elintärkeitten näkökohtien sanelemat, eikä sodankäynnissä pyritty pitemmälle kuin välttämättömät päämäärät vaativat. Edelleen hallitus ilmoitti, että Suomen sotavoimien strategisena päämääränä oli Moskovan rauhassa menetettyjen alueiden vapauttaminen ja niiden alueiden vaarattomaksi tekeminen Itä-Karjalassa, joilta käsin vastustaja hallituksen mielestä oli valmistautunut tuhoamaan Suomen. Vielä jyrkempi kanta ilmeni ylipäällikön 10,07,1941 antamasta päiväkäskystä N:o3.

Strategisiksi ilmoittamiensa tavoitteiden saavuttamista ja vallattuina pitämistä Itä-Karjalassa hallitus sotatointen ohella tuki ohjaamallaan valtion tiedotuslaitoksen toiminnalla, johon sotilasasioiden osalta ohjeet annettiin sotilasjohdon taholta. Tiedoituslaitoksen lainmukainen tehtävä oli estää sellaisten lausuntojen ja tiedonantojen leveneminen, jotka voisivat haitallisesti vaikuttaa valtakunnan puolustukseen, Suomen suhteisiin ulkovaltoihin tai yhteisen turvallisuuden ylläpitämiseen. Toiminta, jota vastaan eduskunnassakin eräiltä osin ilmeni tyytymättömyyttä, suuntautui kuitenkin tosiasiallisesti Itä-Karjalan kohdalta siihen, että propaganda sen valloituksen hyväksi jo kesällä 1941 sallittiin ja sitä myös runsaasti käytettiin, kun taas valloitusta koskeva arvostelu evättiin. Moskovan rauhassa luovutettujen takaisinvallattujen ja valtakunnan alueeseen lainsäädännöllä uudelleen liitettyjen alueiden valtion varoilla kustannettujen jälleenrakennustöiden ohella hallitus salli myös miehitetyille Itä-Karjalan alueelle siviilitarpeisiin käyttää suuria summia sodankäyntiin määrätyistä varoista. Tästä kaikesta voidaan päätellä hallituksen johtavien piirien tosiasiallisesti tavoitelleen lopullisia aluevaltauksia Itä-Karjalassakin.

SUOMEN JA ISO-BRITANNIAN VÄLIEN KATKEAMINEN.

Saksan taholta oli ryhdytty sodan alettua harjoittamaan painostusta suhteiden katkaisemiseksi Isoon-Britanniaan. Suomen Lontoossa olevalle lähettiläälle oli taas Ison-Britannian hallituksen taholla eri kertoja esitetty vakava toivomus, että Suomi pidättyisi sotatoimista Neuvostoliittoa vastaan ja että säännönmukaiset diplomaattiset suhteet voitaisiin säilyttää Ison-Britannian ja Suomen välillä. Tasavallan presidentti myönsi 22.07.1941- mm. ministeri Tannerin ollessa asiassa eri mieltä  oe ulkoasianministerille valtuudet rajoittaa Ison-Britannian edustusta Helsingissä ja tarpeen vaatiessa keskeyttää sen haitallisen toiminnan. Ulkoasiainministeri Witting ehdotti aluksi Ison-Britannian lähettiläälle, ministeri Verekerille, että Ison-Britannian lähetystön henkilökuntaa vähennettäisiin lakkauttamalla lähetystön erinäisiä osastoja, jotka olosuhteiden kehittyessä olivat käyneet tarpeettomiksi. Ministeri Verekerin esitettyä eräitä vastasyitä ulkoministeri Witting lähetti ministeri Verekerille heinäkuun 28 päivänä 1941 muistion, jossa Witting mm. selitti, että Suomi oli olosuhteiden pakosta joutunut käymään sotaa yhdessä Saksan kanssa samalla kuin Iso-Britannia oli tehnyt sotilasliiton Neuvostoliiton kanssa, mistä oli seurauksena . ellei normaaleja diplomaattisia suhteita voitu ylläpitää näiden kahden valtion välillä. Tästä syystä Suomi oli tullut siihen johtopäätökseen, että tapahtumien johdonmukaisuuden takia pitäisi sen Lontoon-lähetystön toistaiseksi lopettaa toimintansa ja että Suomi olisi kiitollinen Ison-Britannian hallituksen kannanilmaisusta sen Helsingissä olevan lähetystön toiminnan suhteen. Elokuun 1. päivänä 1941 Ison-Britannian hallitus antoi tähän tiedusteluun vastauksen, joka ei muuttanut tilannetta. Samana päivänä ulkoasiainministeri Witting jätti ministeri Verekerille uuden muistion, jossa korostettiin ennen esitettyä näkökohtaa viitaten englantilaisten edellisen heinäkuun 31. päivänä toimeenpanemaan ilmahyökkäykseen Petsamossa, jota vastaan protestoitiin jyrkästi. Tämän hyökkäyksen tultua tiedoksi annettiin Suomen Lontoon-lähettiläälle, ministeri Gripenbergille ohjeet notifoida Ison-Britannian ulkoasiainministeriölle, että Suomen lähetystö keskeytti toimintansa ja että se oli määrätty heti palaamaan Suomeen. Tämän notifoinnin ministeri Gripenberg teki elokuun 1.päivänä, joten Suomi siis katkaisi diplomaattiset suhteet Isoon-Britanniaan.

Syyskuun 22. päivänä Norjan Helsingin-lähetystö jätti Suomen ulkoasianministerille Ison-Britannian ulkoasianministeriön muistion. Siinä Ison-Britannian hallitus ilmoitti, että se suomalaisten hyökkäyksen jatkuessa puhtaasti venäläiselle alueelle katsoisi olevansa paikoitettu kohtelemaan Suomea avoimena vihollisena ei ainoastaan sodan kestäessä, vaan myöskin rauhanteossa. Jos Suomi sitä vastoin lopettaisi sodan ja tyhjentäisi kaikki vuoden 1939 rajojen ulkopuolella olevat alueet, Ison-Britannian hallitus olisi valmis ottamaan harkittavakseen toimenpiteet suhteitten parantamiseksi Ison-Britannian ja Suomen välillä.

Vastausmuistiossaan lokakuun 6. päivältä 1941 Suomen hallitus mm. esiintoi, että Suomi taisteli vain puolustaakseen itseään, vapaana kaikista poliittisista velvoituksista, sekä lausui, ettei Suomi voinut käsittää, että Iso-Britannia katsoi olevansa pakotettu kohtelemaan Suomea avoimena vihollisena.

Yhdysvaltain Helsingin lähettilään Ison-Britannian hallituksen puolesta marraskuun 28.päivänä 1941 jättämässä muistiossa Ison-Britannian hallitus katsoi, että Suomen vastaus Ison-Britannian syyskuun 22. päivänä tekemään esitykseen ei ollut ilmentänyt minkäänlaista halukkuutta vastata tehtyyn tarjoukseen, eikä Suomen hallitus myöskään ollut lakannut jatkamasta hyökkäysluontoisia sotilaallisia operaatioita Neuvostoliiton, Ison-Britannian liittolaisen, alueelle mitä läheisimmässä yhteistoiminnassa Saksan kanssa. Näissä olosuhteissa Ison-Britannian hallitus katsoi välttämättömäksi ilmoittaa, että ellei Suomen hallitus joulukuun 5. päivään mennessä lopettanut sotatoimia ja lisäksi pidättänyt kaikesta aktiivisesta osanotosta vihollisuuksien, Ison-Britannian hallituksella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin julistaa sota.

Lisäksi pääministeri Churchill lähetti Yhdysvaltain Helsingin-lähettilään välityksellä sotamarsalkka Mannerheimille 29.11.1941 päivätyn kirjeen, jossa hän huomautti, ettei ollut välttämätöntä antaa asiasta mitään julkista selitystä vaan yksinkertaisesti lakata taistelemasta ja lopettaa välittömästi sotatoimet, johon ankara talvi tarjosi kaikki mahdolliset syyt, ja de facto irrottautua sodasta. Tähän kirjeeseen sotamarsalkka Mannerheim 2.12.1941 antoi vastauksen, joka on katsottava sisällöltään kielteiseksi.

SOTATILA SUOMEN JA ENGLANNIN VÄLILLÄ.

Saattamatta asiaa eduskunnan ratkaistavaksi, joskin sitä oli käsitelty eduskunnan ulkoasianvaliokunnassa, hallitus 4.12.1941 vastasi Ison-Britannian ultimatiiviseen noottiin. Tässä vastauksessa hallitus, viitaten Ison-Britannian edelliseen muistioon antamaansa vastaukseen, josta kävi ilmi, että Suomen taistelu tarkoitti ainoastaan maan turvaamista, selitti, että Suomen sotavoimat eivät olleet kaukana strategisten päämääriensä saavuttamisesta, nimittäin Moskovan rauhassa menetettyjen Suomen valtionalueen osien vapauttamisesta ja niiden alueiden vaarattomaksi tekemisestä, joilta käsi vihollinen oli valmistautunut tuhoamaan Suomen. Suomen hallituksen oli vaikea käsittää, että sen kanta sisältäisi jotakin, mikä voisi antaa Ison-Britannian hallitukselle aiheen sodanjulistukseen. Tämän vastauksen johdosta Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläs jätti joulukuun 6. päivänä Ison-Britannian nootin, jossa ilmoitettiin, että koska ultimatiivisesti esitettyjä vaatimuksia ei ollut täytetty, Ison-Britannian ja Suomen välillä alkaisi sotatila joulukuun 7. päivästä klo: 12.01 päivällä Greenwichin aikaa.

Suomen ja Ison-Britannian suhteiden kehitystä tarkasteltaessa havaitaan, että Ison-Britannian taholta on vakavasti pyritty välttämään sodan puhkeamista molempien maiden välille. Sitten kuin Suomen taholta oli katkaistu diplomaattiset suhteet, ja Iso-Britannia oli uhkavaatimuksen luontoisessa muistiossa 22.09.1941 vaatinut Suomen joukkojen peräyttämistä 1939-vuoden rajalle. Ison-Britannian puolelta odotettiin kolmatta kuukautta, minkä jälkeen esitettiin uusi, mutta huomattavasti lievempi uhkavaatimus, jossa rajoituttiin vaatimaan Neuvostoliittoa vastaan käytyjen sotatoimien tosiasiallista keskeyttämistä. Tämän lisäksi pääministeri Churchill edellä mainitussa kirjeessään selvitti vaatimuksen sisältöä. Toimimalla vastoin kaikkia näitä vaatimuksia ja kehoituksia johtavat poliitikkomme ovat selvästi vaikuttaneet Suomen joutumiseen sotaan myöskin Isoa-Britanniaa vastaan.

YHDYSVALTAIN ESITYS RAUHAN SOLMISESTA.

Heti Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan puhjettua olisi Suomen puolesta ollut tilaisuuksia ryhtyä toimenpiteisiin sotatoimien lopettamiseksi ja rauhantilan palauttamiseksi. Tällaista tilaisuutta nimenomaan tarjottiinkin Suomelle jo 18.08.1941. Silloin Yhdysvaltain alivaltiosihteeri Sumner Welles tiedotti Suomen Washingtonin lähettiläälle, ministeri Hjalmar Johan Fredrik Procoplle että Neuvostoliiton hallitus oli taipuvainen keskustelemaan uudesta Suomen kanssa tehtävästä rauhansopimuksesta, jolla tehtäisiin aluemyönnytyksiä Suomelle. Asiasta ilmoitettiin Helsinkiin, mutta sen sijasta, että hallitus olisi käyttänyt hyväkseen näin tarjottua mahdollisuutta kosketuksen aikaansaamiseen Neuvostoliiton hallituksen kanssa, ulkoasianministeriö saman kuun 31. päivänä ilmoitti ministeri Procoplle, että , kun täällä vallitsevan käsityksen mukaan miltään taholta ei oltu edes tehty rauhanaloitetta, Suomella ei ollut tilaisuuttakaan eikä syytä määritellä kantaansa rauhan suhteen sodassa, joka oli Suomea vastaan aloitettu. Ministeri Procopn omaksi tiedoksi lisäksi ilmoitettiin, että ulkoasianministeriön tarkoituksena oli ignoroida alivaltiosihteeri Wellesin aloite.

Sitten kuin välilläkin oli käyty keskusteluja Suomen sodan päämääristä, Yhdysvaltain hallitus muistiossa lokakuun 27. päivältä 1941 huomautti, ettei Yhdysvaltain hallitus ollut vastaanottanut Suomen hallitukselta mitään vastausta, josta ilmeni sen kanta alivaltiosihteeri Wellesin tiedotukseen nähden, ja ettei myöskään Suomen lähettiläs myöhemmissä keskusteluissaan Yhdysvaltain ulkoasiainministeriön virkamiesten kanssa ollut esittänyt mitään suoranaista viittausta mahdollisiin neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa, vaan että sen sijaan pian edellä kerrotun tiedotuksen antamisen jälkeen Yhdysvaltain hallituksen tietoon oli tullut, että eräät korkeat Suomen hallituksen virkamiehet, samoin kuin Suomen ja Saksan lehdistö, olivat korostaneet, ettei Suomi tulisi solmimaan rauhaa Neuvostoliiton nykyisen hallituksen kanssa. Alivaltiosihteeri Wellesin elokuussa 1941 antama tiedotus oli tullut ainakin muistiota lokakuun 27. päivältä käsiteltäessä koko valtioneuvoston tietoon, ellei sitä ehkä aikaisemmin olisikaan ilmoitettu kaikille ministereille.

Vaikka Yhdysvaltain hallitus oli kerrotuin tavoin uudelleen kiinnittänyt Suomen hallituksen huomiota asiaan, ja Suomen hallitus siten edelleenkin olisi voinut käyttää Yhdysvaltain taholta tarjottua tilaisuutta, hallitus asettui asiaan nähden edelleenkin kielteiselle kannalle. Vastauksessaan marraskuun 11. päivältä 1941 Yhdysvaltain muistioon hallitus nim. ilmoitti katsovansa, että alivaltiosihteeri Wellesin lausunto oli tarkoitettu pelkäksi tiedonannoksi, jonka perusteella Suomen olisi ollut pyydettävä rauhaa, ja että Suomen hallitus näin ollen sotavoimien silloisessa vaiheessa, alivaltiosihteeri Wellesin tiedotuksen saavuttua, jolloin ei edes Viipuria vielä ollut vallattu, oli jäänyt odottamaan tapahtumain kehitystä. Lokakuussa 1942 oli erään ruotsalaisen sanomalehtimiehen välityksellä saatu vihjeitä, että Neuvostoliiton taholla oltaisiin taipuvaisia tekemään rauha Suomen kansaa suurin piirtein vuoden 1939 rajojen pohjalla, mutta Suomen poliittinen johto kuitenkin Saksan neuvosta jätti tämän tilaisuuden rauhankosketuksen aikaansaamiseksi käyttämättä. Helmikuun 8. päivänä 1943 saatiin Ruotsin ulkoministeriön kautta tieto, ettei Neuvostoliiton mielestä ollut enää aihetta jatkaa sotaa Suomen kanssa, mutta ettei Neuvostoliitto tulisi ottamaan aloitetta, vaan että Suomen olisi ilmoitettava, millä pohjalla se oli halukas rauhaan. Suomen poliittinen johto päätti kuitenkin jättää Moskovaan kääntymisen toistaiseksi lepäämään.

YHDYSVALLAT TARJOSIVAT VÄLITYS APUA.

Suomi oli Yhdysvalloille toimitetussa muistiossa 8.2.1943, esittäen näkökantansa Neuvostohallituksen Suomeen nähden noudattamasta politiikasta, ilmoittanut ymmärtävänsä, että Suomen oli saatava aikaan tyydyttävät suhteet Neuvostoliittoon sekä saanut siihen vastaukseksi Yhdysvaltain ulkoministeriön muistion 13.2.1943 ja toimittanut 19.3.1943 yhdysvaltain hallitukselle uuden muistion, jossa oli esitetty, ettei Suomen tietoon siihen mennessä ollut tullut mitään, joka näyttäisi viittaavan muutokseen Neuvostohallituksen asenteessa Suomeen nähden. Samanaikaisesti oli Suomelle 20.3.1943 toimitettu Yhdysvaltain muistio, jossa yhdysvaltain hallitus tarjosi välitystään, bona officia, rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton kesken. Nootti oli kirjoitettu ystävälliseen muotoon, mutta sisälsi sen huomionarvoisen varoituksen, että tarjousta ei todennäköisesti tultaisi toistamaan. Hallituksen ulkoasianvaliokunta, käsiteltyään asian mm. tasavallan presidentin läsnä ollessa,  päätti pyytää Yhdysvaltain edustajalta tietoja mahdollisten rauhanneuvottelujen perusteista, mutta samalla myöskin ilmoittaa henkilökohtaisesti ulkoasiainministerin välityksellä Berliinissä Saksan ulkoasianministerille Yhdysvaltain muistiossa ja tietojen pyytämisestä sieltä. Sen jälkeen Suomen ulkoasianministeri matkusti Saksan ulkoasianministerin luo, joka kuitenkin torjui ajatuksen Yhdysvaltain rauhanvälityksestä. Eduskunnan ulkoasianvaliokunnan käsiteltyä asiaa ja Yhdysvaltain edustajan tehtyä ilmoituksen, että Yhdysvaltain hallitus ei voinut antaa pyydettyjä tietoja eikä ollut tarkoittanut tarjouksellaan muuta kuin toimia välittäjänä välttämättömän yhteyden aikaansaamiseksi neuvotteluja varten, annettiin 10.4.1943 Suomen vastaus, jonka mukaan hallitus, koskei ollut tietoja siitä, että ehdotettujen neuvottelujen aloittaminen Neuvostoliiton kanssa voisi silloisissa oloissa johtaa kestävien takeiden saamiseen Suomen turvallisuudelle, katsoi, ettei neuvotteluihin voitu ryhtyä.

Saksan puoleen kääntyminen kerrotuin tavoin oli omiaan saattamaan asian sellaiseen tilaan, ettei se voinut johtaa tarkoitettuun tulokseen. Suhteet Yhdysvaltoihin sen luottamuksellisen tarjouksen Saksan tietoon saattamisella myöskin tosiasiallisesti katkesivat.

RAUHANTUNNUSTELUJA.

Syksyllä 1943 oli eräitä rauhantunnusteluja, jotka kuitenkin Suomen taholta omaksutun liian jyrkän kannan vuoksi olivat rauenneet. Yhdysvaltain hallituksen puolesta 31.1.1944 ulkoasiainministeriölle annetussa muistiossa jälleen vakavasti varoitettiin Suomea jatkamasta sotaa Yhdysvaltojen liittolaisia vastaan, mutta tähänkin varoitukseen ulkoasiainministeri vastasi vältellen ilmoittaen, että Suomi tulee rauhallisesti harkitsemaan asiaa. Pyrittyään sittemmin rauhanneuvottelutarkoituksessa kosketukseen Neuvostoliiton hallituksen kanssa Suomen hallitus sai 19.2.1944 tiedokseen Neuvostoliiton rauhanehdot. Ne sisälsivät kolme Suomen ennen enempiä neuvotteluja hyväksyttävää ennakkoehtoa.

1)Suomen oli välittömästi katkaistava suhteensa Saksaan ja internoitava, tarvittaessa venäläisen sotaväen avulla, maassa olevat saksalaiset joukot.

2)peräytettävä joukkonsa 1940 vuoden rajan taa, joka palautettaisiin valtakunnan rajaksi, ja

3)palautettava sotavangit ynnä Suomessa internoidut Neuvostoliiton kansalaiset. Sen jälkeen neuvoteltaisiin.

4)Suomen armeijan demobilisoinnista,

5)sotakorvauksesta ja

6)Petsamon kysymyksestä.

Hallitus, katsomatta voivansa hyväksyä ehtoja niiden epämääräisyyden vuoksi, ehdotti eduskunnan hyväksyttyä hallituksen kannan, Neuvostoliitolle keskustelua niistä. Neuvostoliitto ilmoitti, että esitettyjä ehtoja oli pidettävä perusluontoisina ja niiden hyväksymistä rauhanneuvottelujen edellytyksenä. Hallituksen selostettua kielteisen kantansa Neuvostoliiton vaatimuksiin nähden ja eduskunnan hyväksyttyä selostuksen annettiin Suomen hallituksen vastaus 17.3.1944, jonka mukaan neuvotteluja ei voitu jatkaa, koska Neuvostoliitto oli kieltänyt tarkemmin määrittelemästä ehtoja. Hallitukselle suotiin kuitenkin Neuvostoliiton taholta tilaisuus lähettää kaksi valtuutettua Moskovaan saamaan tarkempia selvityksiä ilmoitetuista rauhanehdoista, mutta näille neuvottelijoilleen hallitus ei antanut valtuuksia esittää vastaehdotuksia. Luvatut selvitykset annettiin 27. ja 29.3.1944 pidetyssä neuvottelukokouksessa. Hallitus oli kuitenkin sitä mieltä, että ehtoja oli mahdoton hyväksyä. Eduskunta asettui hallituksen kannalle, ja epäävä vastaus toimitettiin Neuvostoliitolle 18.4.1944. On mainittava, että rauhanneuvottelujen keskeytymisen estymistä tarkoittavan toivomuksen oli ennen niiden katkeamista Suomelle esittänyt Yhdysvallat ja että samaan aikaan Ruotsin hallitus ja kuningas sekä Yhdysvaltain presidentti olivat kehoittaneet Suomea irtautumaan sodasta.

Suomen jouduttua venäläisten 9.6.1944 aloittaman hyökkäyksen johdosta sodassa tukalaan asemaan Saksan kanssa oli neuvoteltu aseavustuksesta ja samalla pyritty uudelleen neuvotteluihin Neuvostoliiton keralla. Sen taholta oli annettu ilmoitus, että neuvottelut saataisiin aikaan, jos Suomen hallitus kirjallisesti ilmoittaisi olevansa valmis antautumaan.

RIBBENTROP-SOPIMUS.

Tällöin Saksan ulkoasianministeri v.Ribbentropp, saavuttuaan Suomeen, esitti vaatimuksen, että Saksan oli ennen pyydetyn sotilaallisen avun antamista saatava kirjalliset takeet Suomen taistelun jatkumisesta Saksan rinnalla. Valtioneuvoston käsitellessä asiaa 26.6. 1944 sen enemmistö, mm. pääministeri, ulkoasiainministeri ulkoasiainvaliokunnan jäsen Reinikka, esitti että tasavallan presidentti päättäisi antaa Saksan esityksen sotilaallista avunantoa koskevassa asiassa vastauksen, jossa hän, viitaten mm. siihen, että Saksa tulisi antamaan Suomelle aseellista apua torjuakseen yhdessä Suomen sotavoimien kanssa venäläisten hyökkäykset Suomeen, vakuutti Suomen päättäneen käydä Saksan rinnalla sotaa Neuvostoliittoa vastaan, kunnes sen taholta Suomeen kohdistuva uhka oli poistettu ja ettei hän muutoin kun yhteisymmärryksessä Saksan hallituksen kanssa tekisi rauhaa Neuvostoliiton kanssa. Valtioneuvoston vähemmistö, mm. ministeri Tanner, oli ollut esitykseen nähden hylkäävällä kannalla, katsoen, ettei Suomen puolesta olisi annettava ehdotettua sitoumusta ja että asia joka tapauksessa olisi ollut jätettävä eduskunnan ratkaistavaksi. Sen jälkeen presidentti ulkoasianministerin esittelystä päätti antaa kerrotun sitoumuksen. Samana päivänä presidentti antoi sen ilman varmennusta allekirjoittamassaan vakuutuksessa. Tarkoituksena on ilmoitettu olleen, että tämä presidentin henkilökohtainen sitoumus velvoittaisi ainoastaan hänen kauttaan valtiota vain niin kauan kuin hänen toimikauttaan kesti ja että hän sotilaallisen ja poliittisen tilanteen muuttuessa voisi eroamalla vapauttaa maan sitoumuksesta.

Rintamatilanne tuli sitten vakiinnutetuksi. Presidentti Ryti luopui toimestaan 1.8.1944 ja 4.8.1944 annetulla lailla uskottiin presidentin toimi Suomen marsalkalle Mannerheimille. Hallituksen vaihdos tapahtui 8.8.1944, minkä jälkeen saatiin uudelleen kosketus Neuvostoliittoon rauhanneuvotteluihin ryhtymistä varten. Rauhanneuvotteluihin hallitus edellämainitun mukaan on alkuaan suhtautunut suorastaan kielteisesti, ja myöhemmin on hallituksen toiminnalle ollut luonteenomaista, ettei se ole pyrkinyt aktiivisiin aloitteisiin sodasta irtautumiseksi taikka että se on jättänyt tarjotut keskustelu  oeja neuvottelutilaisuudet hyväksikäyttämättä tai suhtautunut niihin muutoin passiivisesti. Edellä mainitun 26.6.1944 päivätyn sitoumuksen on niin ikään katsottava ratkaisevalla tavalla viivästyttäneen rauhan aikaansaamista.

TANNERIN PUHEET.

Tässä yhteydessä on myös mainittava eräästä osuudesta, mikä toimitusjohtajalla V. Tannerilla, joka 3.7.1941 alkaen oli jallituksen jäsenenä, oli rauhan aikaan saamiseen nähden. Sodan aikana toimitusjohtaja Tanner useissa julkisissa puheissaan tunnustettuna työväenjohtajana mm. tähdensi mahdottomuutta rauhan tekemiseen vastustajan kanssa. Ja vaikka hän oman ilmoituksensa mukaan samalla hallituksessa ministerinä ja puolue  oeelimessä oli ollut rauhaan pyrkivällä kannalla, selittäen julkisuudessa omaksumansa asenteen olleen sodan aikana välttämättömän ulospäin ja menestyksellisen rauhan tavoittelun voivan järjellisesti ajatellen tapahtua vain hiljaisesti työskentelemällä, on hänen julkinen esiintymisensä rauhan pyrkimyksiä vastaan vaikuttanut nimenomaan työväestön piirissä rauhaa kannattavan mielialan leviämistä estävästi Hallituksen vaikutusvaltaisen jäsenen puheita, jolla on ollut tärkeä merkitys koko maan asemalle ja joiden aikaansaaman vaikutukseen hallitus vuorostaan on perustanut tärkeät ratkaisut, ei myöskään voida siinä määrin erottaa hänen virkatoiminnastaan, että niitä, vaikka ne muodollisesti pidettiinkin muussa kuin hallituksen jäsenen ominaisuudessa, olisi katsottava täysin yksityisluontoiseksi.

SUOMALAISEN SS-JOUKON PERUSTAMINEN.

Jossain määrin erillisenä tapahtumana, joka huononsi välejämme Neuvostoliittoon ja osaltaan voinut vaikuttaa sotaan joutumiseen ja rauhantulon viivästymiseen, on vielä mainittava ennen sodan syttymistä, keväällä 1941. Saksan aloitteesta toimeenpantu suomalaisen SS-joukon perustaminen. Joukko joutui taistelemaan Saksan sotavoimien mukana Neuvostoliittoa vastaan, kunnes se kesällä 1943 hajoitettiin. Luotettavaa näyttöä siitä, että sen perustamisessa olisivat toimineet ulkopolitiikan johtohenkilöistä muut kuin silloinen ulkoasianministeri ja puolustusministeri, ei kuitenkaan ole. Suomen liittyminen luonteeltaan etupäässä deklaratooriseen kommunisminvastaiseen sopimukseen, mikä tapahtui sodan aikana 20.11.1941 tehdyn hallituksen päätöksen perusteella eduskuntaa kuulematta vahingoitti niin ikään Suomen yleistä poliittista asemaa ja on osaltaan voinut vaikeuttaa rauhan aikaansaamista.

POLIITTINEN JOHTO SYYTTEESEEN.

Siirryttäessä tarkastelemaan, ketkä henkilöt ratkaisevalla tavalla ovat vaikuttaneet Suomen joutumisen sotaan kysymyksessä olevia kahta ulkovaltaa vastaan tai sodan aikana estäneet rauhan aikaansaamista, on todettava, että ulkopolitiikan hoito puheeksi tulleena ajanjaksona tosiasiallisesti keskittyi tasavallan presidentille, joka hallitusmuodon mukaan yleensäkin määrää suhteista ulkovaltoihin, ja valtioneuvoston ulkoasianvaliokunnalle, erityisesti pääministerille, ulkoasianministerille ja puolustusministerille. Monesti muut hallituksen jäsenet saivat tiedon ulkoasioita koskevista kysymyksistä vasta niiden jo tultua ratkaistuksi. Tasavallan presidentti ja ulkoasianvaliokunnan jäsenet ovat puheenalaisena aikana niin ollen muodostaneet maan ulkoasioiden hoidosta ensisijaisesti vastaavan poliittisen johdon, mikäli ei erityisistä syistä katsoa, että joku heistä on ollut toisenlaisessa asemassa tai että tuohon johtoon tosiasiallisesti on kuulunut ulkoasianvaliokunnan ulkopuolellakin olevia henkilöitä.

Presidenttinä oli kysymyksessäolevan ajanjakson alussa Kyösti Kallio. Sairastuttuaan elokuun loppupäivinä 1940 ei hän kuitenkaan enää osallistunut hallitustoimiin, vaan hoiti presidentin tehtäviä sen jälkeen pääministeri Ryti 19.12.1940 saakka. Kallion jälkeen oli tasavallan presidenttinä Ryti 19.12. 1940 - 1. 8. 1944.

Niistä henkilöistä, jota vastaan valtioneuvosto on määrännyt nostettavaksi syytteen sotasyyllisyysoikeudessa, olivat ulkoasianvaliokunnan jäseniä pääministeri Rytin hallituksessa, joka toimi 27.3.1940  oe 4.1.1941, pääministerin lisäksi ministerit Kukkonen ja Tanner, jälkimmäinen kuitenkin vain 15.8.1940 saakka, pääministeri Rangellin hallituksessa, joka toimi 4.1.1941  oe 5.3.1943, pääministerin lisäksi ministeri Kukkonen ja pääministeri Linkomiehen hallituksessa, joka toimi 5.3.1943  oe 8.8.1944, pääministerin lisäksi ulkoasianministeri Ramsay sekä ministerit Tanner ja Reinikka. Suomen Saksassa olevana lähettiläänä oli 1.6.1640  oe 30.9.1944 professori Kivimäki.

SYYTTEEN MÄÄRITTELY.

Sen nojalla mitä edellä on lausuttu, on katsottava, että poliittinen johto on     

1)jätettyään valtakunnan Moskovan rauhanteosta huolimatta ulkopolitiikkaankin vaikuttavalta asennoitumiselta osaksi sodan aikaiselle kanalle ja yrittämättä saada asianmukaisin tavoin tehdyillä sopimuksilla järjestetyksi ja tehokkaasti valvotuksi Saksan Suomen alueen kautta harjoittamaa kauttakulkuliikennettä sallinut saksalaisten sotavoimien asettumisen maahan;

2)Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan alettua, ilman että Neuvostoliiton sotaliikkeet maan rajoilla olisivat silloin tehneet sitä välttämättömäksi, antanut sodanjulistuksen veroisen toteamuksen Suomen joutumisesta sotaan Neuvostoliiton kanssa, niin myös sallinut maan sotavoimien osittain jo aikaisemmin sovitussa yhteistoiminnassa saksalaisten joukkojen kanssa ylittää Neuvostoliiton rajat sekä vallata Moskovan rauhassa luovutetut alueet ja lisäksi Neuvostoliitolle kuuluvia alueita Itä-Karjalasta;

3)kesällä 1941, huolimatta useista Iso-Britannian taholta esitetyistä toivomuksista, että suhteet Suomen ja Ison-Britannian välillä voitaisiin pysyttää entisellään, katkaissut näiden maiden diplomaattiset välit sekä Ison-Britannian marraskuussa 1941 annetun uhkavaatimuksen jälkeen, saattamatta asiaa eduskunnan käsiteltäväksi, toiminnallaan aiheuttanut Ison-Britannian sodanjulistuksen;

4)pääministeri Rangellin hallituksen aikana suhtautui kielteisesti Yhdysvaltain elokuussa ja lokakuussa 1941 tarjoamiin mahdollisuuksiin kosketuksen aikaansaamiseksi Neuvostoliiton kanssa ja muutoinkin torjunut tai jättänyt hyväkseen käyttämättä aloitteet rauhan aikaansaamiseksi;

5)pääministeri Linkomiehen hallituksen aikana kytkemällä Yhdysvaltojen 20.3.1943 tekemän, rauhan aikaansaamista Neuvostoliiton kanssa tarkoittavan välitystarjouksen Saksalle tapahtuneeseen tiedoitukseen saattanut tarjouksen sellaiseen tilaan, ettei se voinut johtaa tarkoitettuun tulokseen sekä muutoinkin jatkuvasti laiminlyönyt käyttää mahdollisuuksia rauhan aikaansaamiseen;

6)kevättalvella 1944, käytäessä rauhanneuvottuleluja Neuvostoliiton kanssa, jäänyt antamatta neuvottelijoilleen asianmukaisia valtuuksia soveltuvien vastaehdotuksien tekemiseen ja muutoinkin passiivisella menettelyllään aiheuttanut neuvottelujen katkeamisen; sekä

7)kesällä 1944 esittänyt annettavaksi Saksan hallitukselle kirjallisen vakuutuksen siitä, että Suomi on päättänyt käydä Saksan rinnalla sotaa Neuvostoliittoa vastaan tekemättä ilman Saksan suostumusta erillisrauhaa, minkä sitoumuksen presidentti Ryti 26.6.1944 yksin allekirjoittamanaan antoikin.

Edellä 1. ja 2, kohdassa mainituilla toiminnallaan poliittinen johto on ratkaisevalla tavalla vaikuttanut Suomen joutumiseen sotaan Neuvostoliittoa vastaan ha 3. kohdassa mainitulla Iso-Britanniaa vastaan. Toiminta, jota 4-7. kohdassa tarkoitetaan, on ratkaisevalla tavalla estänyt rauhan aikaansaamista sodan aikana.

HENKILÖ-KOHTAISET SYYTTEET.

Katson, että syytetyistä ovat tehneet itsensä syypäiksi: presidentti Ryti, jolla presidenttinä ollessaan oli johtava asema ulkoasian hoidossa ja jonka annettuaan toukokuussa 1941 suostumuksensa Suomen ja Saksan sotilasjohtojen välisiin neuvotteluihin on täytynyt olla tietoinen näiden sotilasjohtojen välillä ennen sodan puhkeamista järjestetyistä sotilaallisesta yhteistyöstä, 1.  oe 7. kohdassa mainittuihin tekoihin ja laiminlyönteihin, varatuomari Rangell, joka pääministerinä keskeisesti osallistui ulkoasian johtoon, 1.-4. kohdassa mainittuihin tekoihin ja laiminlyönteihin, professori Linkomies ja ministeri Ramsay, jolla, edellisellä pääministerinä ja jälkimmäisellä ulkoasianministerinä, niin ikään oli keskeinen asema ulkoasian johdossa, kumpikin 5.- 7. kohdassa mainittuihin tekoihin ja laiminlyönteihin, toimitusjohtaja Tanner, huomioon ottaen, että hänellä oli tunnetusti vaikutusvaltainen ja keskeinen asema hallituksessa, 3. kohdassa mainittuun toimintaan, kuitenkin vain mikäli koski Ison-Britannian uhkavaatimusta, sekä ulkoasianvaliokunnan jäsenenä 5.-6 kohdassa mainittuihin tekoihin ja laiminlyönteihin, minkä lisäksi hän on julkisessa puhujatoiminnassaan voimakkaasti tähdentänyt rauhan aikaansaamisen mahdottomuutta ja siten yleiseen mielipiteeseen vaikuttaen ratkaisevalla tavalla viivästyttänyt rauhan aikaansaamista, pastori Kukkonen ulkoasianvaliokunnan jäsenenä 1.2 ja 4. kohdassa mainittuihin tekoihin ja laiminlyönteihin ynnä 3. kohdassa mainittuun toimintaan uhkavaatimusta koskevalta osalta,pankinjohtaja Reinikka ulkoasianvaliokunnan jäsenenä 5.- 7. kohdassa mainittuihin tekoihin ja laiminlyönteihin, sekä professori Kivimäki, jonka kantaan poliittisessa suhtautumisessa kuvastaa mm. se, että hän kirjeessä 27.11.1940 pääministerille puolsi liittymistä ns. kolmen vallan sopimukseen, siten, että hän on Suomen puolesta hyväksynyt 22.9.1940 tehdyn kauttakulkusopimuksen, johon ei sisältynyt mitään rajoituksia aikaan eikä kuljetettavien sotatarvikkeiden ja miehistön määrään nähden ja joka muodollisesti on oikeuttanut jatkuvaan ja rajoittamattomaan joukkojen ja sotatarvikkeiden kuljetukseen, sekä kerrotuin tavoin osaltaan aikaansaanut kauttakulun maan poliittiselle kehitykselle vahingolliset seuraukset ja niin muodoin ratkaisevalla tavalla myötävaikuttanut sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

RANGAISTUSVAATIMUS.

Edellä lausutun perusteella vaadin presidentti Rytin, varatuomari Rangellin, professori Linkomiehen, ministeri Ramsayn, toimitusjohtaja Tannerin, pankinjohtaja Reinikan, pastori Kukkosen ja  professori Kivimäen tuomitsemista rangaistukseen sotaan syyllisten rankaisemisesta annetun lain 1.§:ssä tarkoitetusta virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi, huomioon ottaen, että asianhaarat ainakin presidentti Rytin, varatuomari Rangellin, professori Linkomiehen, ministeri Ramsayn ja toimitusjohtaja Tannerin osalta ovat raskauttavat.

Tutkimusten jatkuessa kysymyksestä, onko professori Kivimäki lähettiläänä ollessaan esittämällä harhauttavia, Saksan voimavaroja ja mahdollisuuksia yliarvioivia lausuntoja vaikuttanut Suomen sotaan joutumiseen tai estänyt rauhan aikaansaamista ja myöskin siten syyllistynyt rangaistavaan toimintaan, pidätän oikeuden myöhemmin esittää tästä johtuvat samoin kuin muutoinkin aiheellisiksi havaittavat lisävaatimukset.


Syyttäjänä oli oikeuskansleri Toivo Tarjanne ja sotasyyllisyysoikeuden sihteerinä oikeussihteeri Tauno Hämäläinen ja varatuomari Thorvald Ekholm.

Valtioneuvoston oikeuskanslerille lähetetty sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomio, 21.2.1946.
Tuomion löydät esim.: kirjasta SOTASYYLLISYYDEN ASIAKIRJAT, alkaen sivulta 631.

***

Nyky politikointia tapahtumasta

"Heinäluoma: Sotasyyllisten kunnia palautettava myös virallisesti"
Julkaistu 13.03.2010 18:44 (päivitetty 19:21)

"SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eero Heinäluoma vaatii, että vuosien 1945-1946 sotasyyllisyysoikeudenkäynnin virheet tunnustettaisiin virallisesti. Heinäluoma sanoi MTV:n uutisten haastattelussa, että Suomen tulisi tehdä nyt tilit selviksi menneisyytensä kanssa.

Aika on kypsä todeta, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tapahtui suuri virhe  oe väärin perustein rakennettu oikeuden istunto ja väärät tuomiot. Kansa on tämän tiennyt aina, ja nyt olisi aika todeta tämä virallisestikin, Heinäluoma totesi
." Lähde:MTV3
 
http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2010/03/1077940

***


"Sotaoikeus toimi laittomasti"
Julkaistu 12.03.2010 17:20 (päivitetty 18:25)

- "Oikeudenkäynti oli laiton. Valtion ylin johto voisi mielestäni arvovaltaisessa tilanteessa tehdä selväksi, että oikeudenkäynti ei noudattanut oikeusvaltion periaatteita, ministeri Tuija Brax (vihr.) sanoo." Lähde:MTV3

http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2010/03/1077457

***

Lue myös:
Suomen viime sotien vaiettuja asioita
http://www.varastoduunarit.com/forum/index.php/topic,1894.0.html



VD

« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 05, 2014, 02:17:06 ip kirjoittanut VD.com »

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3717
Sotasyyllisyyden asiakirjoja: Mannerheimin kuulustelu
« Vastaus #1 : Helmikuu 05, 2009, 10:16:50 ap »
Sotasyyllisyyden asiakirjoja: Mannerheimin kuulustelu
Suomen marsalkka C. G. Mannerheimin kuulustelupöytäkirja Suomen sotasyyllisten oikeudenkäynnin yhteydessä.

Tasavallan presidentin, Suomen marsalkka Mannerheimin kuulustelu sotasyyllisyystutkijakunnassa.

Kysymys 1. Eikö Moskovan rauhan tultua 12.3.1940 solmituksi herännyt kysymystä siitä, minkä takia puolustusvoimain ylin päällikkyys, jonka tasavallan presidentti käydyn sodan alussa oli luovuttanut herra marsalkalle, jätettiin palauttamatta takaisin presidentille?

 oe Olin talvisodan päätyttyä Moskovan rauhaan keskustellut asiasta ministeri Waldenin kanssa ja lausunut pyrkiväni pois ylipäällikkyydestä, mutta Walden oli maininnut asiasta kyllä keskustellun ja pyydetyn minun jäämään edelleen ylipäälliköksi. Uuden sodan alkaessa ilmoitin presidentti Rytille haluavani päästä ylipäällikkyydestä, mutta hän energisesti ilmaisi toivovansa, etten vetäytyisi siitä.

2. Kun rauhanteon jälkeen maassa ei ollut sotaa tai kapinaa eikä myöskään todettua sodan ja kapinan uhkaa, niin eikö virinnyt keskustelua sotatilan lakkauttamisesta tai sen jatkamisen syistä?

 oe En muista käsitellyn kysymystä sotatilan lakkauttamisesta läsnäollessani.  oe Edellä olevat kysymykset koskevatkin nähdäkseni hallitusta eikä ylipäällikköä itseänsä.

3. Kun Saksan sotavoimien lähetti Veltjens elokuussa 1940 saapui maahan ja pyysi suostumusta Saksan kauttakulkuliikenteeseen, niin tarkoittiko hän lomautettujen sotilaiden, muun sotaväen tai sotatarvikkeiden kauttakulkua?

 oe Eversti Veltjens, saavuttuaan eräänä elokuun sunnuntai-iltana Helsinkiin, ilmoitti olevansa Saksan valtakunnanmarsalkan lähettämänä tuomassa tietoa aseostoluvasta Saksasta, mutta samalla kysymässä, sallinko, että saksalaisten lomautettujen ja sairaiden sotilaiden kauttakulku järjestetään Suomen kautta Norjaan. Ilmoitettuani, etten voi tätä asiaa päättää, koska se ei kuulu toimivaltaani, Vetljens, huomauttaen, että asia oli erittäin salaisena käsiteltävä ja että esitykseen kauttakulkuluvasta oli vastattava vain sanoilla jaa tai ei, halusi uudelleen tavata minua. Hänen poistuttuaan soitin pääministeri Rytille ja selostin tapaamiseni Veltjensin kanssa. Rytin vastausta kauttakulkulupapyyntöön en voi yksityiskohtaisesti muistaa, mutta pyysi Ryti minua vastaamaan siihen "jaa". Soitin asiasta myös kenraali Waldenille ja esitin saman selostuksen. En ollut asiasta, mikäli muistan, henkilökohtaisessa keskustelussa presidentti Kallion kanssa enkä muista sitäkään, mainitsivatko Ryti ja Walden olleensa puheissa kauttakulun myöntämisestä Kallion kanssa. Muuten tuntui siltä, että Ryti kuuli minulta asiasta ensi kerran. Ulkoasiainministeri Witting oli, sen mukaan kuin ministeri Kivimäki minulle on kertonut, sähköttänyt hänelle, että kauttakulkupyyntöön oli vastattu "jaa". Käsitin, että asia oli selvä, kun kerran pääministeri oli antanut vastauksen "jaa". Pres. Kallion kanssa en elokuulla ollut puheissa ennenkuin Kultarannassa kuukauden lopulla, jolloin kävin häntä tervehtimässä hänen saatuaan lievän halvauskohtauksen.

4. Keskusteliko herra marsalkka välittömästi presidentti Kallion kanssa tästä asiasta vai tapahtuiko neuvottelu siitä kenraali Waldenin välityksin? Mikä oli presidentti Kallion vastauksen sisältö?

 oe En siis keskustellut asiasta kuin pääministeri Rytin ja kenraali Waldenin kanssa. Päämajassa keskusteltiin asiasta kyllä sittemmin.

5. Kenen valtuuksilla tai käskystä pääesikuntien välinen kauttakulkusopimus 12. 9. 1940 tehtiin?

 oe Tietääkseni puolustusministeriö asetti orgaanin  oe yhden tai kaksi upseeria  oe järjestämään kauttakulun teknillisen puolen ja tämä orgaani laati sitten minulle nyt esitetyn sopimuksen 12. 9. 1940, jonka luulen nyt ensi kerran näkeväni. Muuta siitä en tiedä.

6. Antoiko herra marsalkka kauttakulun tarkkailusta käskyn ja saiko tietoja tarkkailun toimeenpanosta?

 oe Paljon myöhemmässä vaiheessa, sodan jo näyttäessä uhkaavan, luulen antaneeni operatiiviselle osastolle käskyn antaa tietoja itselleni kauttakulusta. Kenraali Heinrichsin asiassa antaman kertomuksen johdosta en voi muistaa tiedoittaneeni Veltjensin asiasta pres. Kalliolle. Pääministeri Rytin "jaa"-luvan katsoin riittävästi legitimoivan minut ilmoittamaan siitä Veltjensille.

7. Kiintyikö herra marsalkan huomio kauttakulun lisääntymiseen ja saksalaisten joukkojen sijoittumiseen erinäisiin kauttakulkuteiden solmukohtiin?

 oe Kysymys kauttakulun laajuudesta kiinnosti minua vasta sodan uhan ollessa ilmeinen. Sain silloin numeroja kauttakulusta, joiden mukaan joitakin tuhansia saksalaisia sotilaita oli kuljetettu Suomen kautta.

8 oe10. Oliko yhdysupseeri Rössigin tai jonkun muun saksalaisen upseerin kanssa jo ennen tasavallan presidentin 20. 5. 1941 ministeri Schnurren kanssa käymiä keskusteluja ollut puhetta sotilaallisten toimenpiteiden koordinoinnista sen varalta, että Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan ehkä syttyessä Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen?

Kenen valtuuksilla tai käskystä tämän jälkeen suomalaisia upseereja samassa toukokuussa lähetettiin Saksaan selvittelemään tätä asiaa? Minkälaiset olivat valtuudet tai käskyn sisältö?
Millainen oli upseerien selonteko käytyjen neuvottelujen sisällyksestä?

 oe Sotatoimien hypoteettisesta koordinoinnista en ollut kuullut käydyn keskusteluja 20. oe21. 5. 1941. Sensijaan oli minun tieteni ollut kysymys suomalaisten upseerien lähettämisestä Saksaan tutustumis- ja opetustarkoituksessa. Valitsemilleni upseereille teroitin tarkasti, ettei ollut tarkoituksena antaa vetää maatamme sotaan, mutta kyllä hyökkäystapauksessa tultavan puolustautumaan. Upseeriryhmän palattua kenraali Heinrichs oli ilmoittanut upseerien noudattaneen antamiani ohjeita ja selostanut tarkoin käytyjä keskusteluja, joissa saksalaiset upseerit olivat lausuneet, että olosuhteet saattoivat kehittyä siihen, että Saksa joutui sotaan Neuvostoliiton kanssa.

11. Tasavallan presidentti oli 26. 6. 1941 saanut Hitleriltä käsikirjeen, jossa Hitler mm. vahvistaa, mitä sotilasjohdot ovat sopineet. Mitä saattoi Hitler tällä tarkoittaa?

 oe Hyökkäyssota voi tulla Suomen rajojen läheisyyteen  oe oli kenr. Jodl sanonut  oe ja on mahdollista, että Suomen sellaisessa tapauksessa on pakko ryhtyä toimenpiteisiin, mutta jos Suomella on armeijansa valmiudessa, on jo tämä seikka omansa sitomaan Venäjän divisioonia. Me saksalaiset tulemme hoitamaan itse itsemme, oli kenraali Halder vakuuttanut esitelmässään. Hitlerin käsikirjeessä pres. Rytille olevat sanat, että hän vahvistaa, mitä sotilasjohdot ovat sopineet, saattaa tarkoittaa näitä lausuntoja, vaan ei sotilasjohtojen sopimuksia, koska sellaisia ei ollut tehty.

12. Oliko sotilasjohdon tai hallituksen käsitys juuri ennen sodan alkamista se, että Suomen, ellei Neuvostoliitto hyökännyt, oli alettava hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan?

 oe Sotilasjohdon käsitys ei ollut sellainen enkä ole kuullut, että hallituskaan olisi sellaista lausunut.

13. Sotaan joutuminen todettiin eduskunnassa 25. 6. 1941. Oliko herra marsalkan tieten erityistä hallituksen päätöstä olemassa varsinaisten sotatointen aloittamisesta Neuvostoliittoa vastaan sitä ennen tai sen jälkeen?

 oe Sikäli kuin muistini ei petä, olin jokapäiväisessä puhelinyhteydessä Rytin ja Waldenin kanssa. Rytin suostumuksella kolmipäiväisten Neuvostoliiton vihollisuuksien ahdistamana aloitin vihollisuudet Suomen puolelta.

14. Vaikuttiko sotilasjohto tavalla tai toisella Ison-Britannian diplomaattisen edustuston poistamiseen Suomesta? Mikä on herra marsalkan lausunto ministeri Wittingin kirjeestä marsalkalle 21. 2. 1942?

 oe Kysymyksen johdosta pyydän saada jättää huomenna eräitä kirjallisia selvityksiä.

15. Ehdottiko presidentti Ryti jotakin lisäystä hera marsalkan kirjeeseen pääministeri Churchillille 2. 12. 1941? Oliko Ison-Britannian nootin 28. 11. 1941 sisällys silloin marsalkan tiedossa?

 oe Presidentti Ryti ei ehdottanut mitään lisäystä vastauskirjeeseen Churchillille. Jos hän sen olisi tehnyt, olisin tietysti lisäyksen hyväksynyt. En tiennyt, että Ison-Britannian nootti oli ultimatuumin luontoinen. Tarkoitin kirjeessäni lausua, että olin saavuttamaisillani sotilaalliset päämääräni ja etten sen vuoksi voinut sotatoimia ennenaikaisesti keskeyttää. Uskoin Churchillin sotilaana, joka hän oli ollut, käsittävän oikein kirjeeni sisällön, mutta luulen, ettei hän liittolaisuussyistä voinut parillakaan päivällä lykätä sodanjulistusta. Kirjeeni oli laadittu Mikkelissä, jossa Ryti ei tällöin ollut käymässä, eikä hän puhelimessakaan ehdottanut kirjeeseen lisäystä.

16. Mikä oli sodan alussa sodanjohdon käsitys Saksan mahdollisuuksista voittaa sota Neuvostoliittoa vastaan?

 oe Sodan alussa katsottiin aivan yleisesti, että Saksalla oli hyvin suuret mahdollisuudet voittaa sota Neuvostoliittoa vastaan.

17. Mitkä olivat sodanjohdon ja hallituksen yleiset tavoitteet sodassa a) Suomen vanhojen rajojen palauttamisen ja b) näiden rajojen ulkopuolella Neuvostoliiton alueella olevien valtausta osalta?
[Suomen marsalkka vaikenee. Ei vastausta.]

18. Oliko olemassa hallituksen suostumus 1939 vuoden rajojen ylittämisestä siihen ryhdyttäessä?

 oe Presidentti Rytin kanssa käymieni keskustelujen perusteella oli selvää, että ensinnäkin vanhat rajat oli tavoitettava ja että Itä-Karjalasta oli vallattava niin paljon, ettei Viipurin lääni joutunut vielä kerran sotanäyttämöksi. Ryti oli täysin tietoinen siitä, mihin sotatoimet tähtäsivät, eikä hän kertaakaan esittänyt muistutusta etenemistä vastaan. Käsitin, että hallituskin oli sodanjohdon strateegisista päämääristä täysin selvillä. Ei kansa olisi käsittänyt armeijan pysähdyttämistä vanhoille rajoille eikä etenevää armeijaa olisi niille voitukaan pysäyttää.

19. Oliko hallituksen ennalta antama suostumus olemassa suurempien operatioiden toteuttamiseen ja mitä operatioita suostumus koski?

 oe Olin ennakolta tiedoittanut presidentti Rytille suuremmista operatioista ja hän oli ne hyväksynyt. Rytin kirjeessä 25. 3. 1943 mainitussa tapauksessa olin itse tullut siihen lopputulokseen, että operatiota ei olisi suoritettava. On jotenkin varmaa, että kirjeessä mainittuna, sen päiväystä edeltäneenä päivänäkään en ollut operation kannalla. En muista kenraali Siilasvuon Louhen suunnalla aloittamaa operatiota.

20. Onko herra marsalkalla tietoa siitä, minkä vuoksi sodan loppuvaiheissa ennen v. Ribbentropin maassa käyntiä suunniteltu Ramsayn hallituksen aikaansaaminen raukesi? Herra marsalkka oli tähän aikaan ilmoittanut, ettei hallitusvaihdos olisi tarpeellinen.

 oe Olin siinä käsityksessä, että suunniteltu Ramsayn hallitus olisi ollut vain "en dekorationsförändring" (lavastuksen muutos), koska Ramsay oli huonoissa väleissä v. Ribbentropin kanssa eikä hän ollut onnistunut rauhanneuvotteluissa Neuvostoliitonkaan kanssa. Ramsayn hallitus ei olisi ollut sen enemmän hyväksyttävä (akseptabel) kuin Linkomiehenkään hallitus oli ollut.

21. Oliko jo vuonna 1943 ollut kysymys Suomen sitomisesta sodankäyntiin Saksan rinnalla nimenomaisella sopimuksella ja mitä herra marsalkka oli arvellut tällaisesta sopimuksesta?

 oe Olin vastustanut v. 1943 Saksan taholta vaadittua sopimusta, joka oli tosiasiallisesti sama kuin v. 1944 tehty Ribbentrop-sopimus. Käsitin asian niin, ettei Hitler vaan oikeastaan von Ribbentrop yksin oli ollut 1943 vuoden sopimusvaatimuksen tekijä saadakseen vähentyneen prestigensä kohoamaan  oe politiikka, jota v. BlÖ¼cherkin omassa intressissään kannatti. Onneksi Suomen hallitus, joka jo oli alkanut sopimukseen suostua, peräytyi. Lähettiläs Kivimäki oli käsittääkseni kovin pelännyt, mitä seuraisi, ellei Suomi suostunut sopimusta tekemään, mutta asia raukesi kuitenkin.

22. Ilmoittiko herra marsalkka käsityksenä olevan, että kesällä 1944 oli tehtävä v. Ribbentropin vaatima sopimus vai koskiko marsalkan lausunto vain aseavun saamista tekemällä siitä v. Ribbentropin kanssa sopimus?

 oe Vaikeata tilannetta hyväkseen käyttäen v. Ribbentrop edeltäpäin ilmoittamatta  oe kuten arvelen  oe oli saapunut Suomeen ja kiristi presidentiltä ja ulkoasiainministeriltä useita päiviä sopimusta. Vallitsevissa oloissa  oe vaikean sotatilanteen ja elintarviketilanteen vuoksi  oe oli mielestäni tällä kertaa tarpeen, että presidentti henkilökohtaisessa kirjeessään hallituksen ulkopuolella antaisi varmentamattoman sitoumuksen v. Ribbentropille. Tässä muodossa jokaisen tuli käsittää, että teko oli "en medborgerlig bragd" (kansalaisen teko), joka ei sitoisi hallitusta eikä eduskuntaa. Tämän esitin Rytille Helsingissä. Keskustelumme päätyttyä Ryti antoi tällaisen sitoumuksen, mutta hallituksessa. Käsitin asian siten, että jos kerran on tehtävä sopimus, on siihen mentävä "utan att engagera" (sitomatta) Suomen enemmältä kuin minkä oma henkilö edustaa. Silläkin tavoin tehtynä kuin sopimus sitten solmittiin se oli Tyriltä kansalaisen teko, se tuotti maalle uusia mahdollisuuksia. Luullakseni hallitus oli ollut valmis menemään myönnytyksissä hyvin pitkälle. Hallituksen jäseniä tuli luokseni ja katsoen kaiken olevan menetetyn kysyivät, eikö olisi antauduttava "för nÖÂ¥d och onÖÂ¥d". Tilanne oli kuitenkin sellainen, ettei näin saanut menetellä. Korostin, että tie on pidettävä valtakunnalle ja kansalle vapaana, ja esitin, että v. Ribbentrop olisi tyytynyt presidentin hallituksen ulkopuolella antamaan sitoumukseen.

23. Oliko herra marsalkka jälkeenpäin puolustanut presidentti Rytin menettelyä v. Ribbentrop-sopimuksen osalta?

 oe Olen puolustanut ja tulen puolustamaan presidentti Rytin menettelyä v. Ribbentrop-sopimuksen teossa ja sen jälkeen.

24. Oliko sensuuria yleensä hoideltu sodan aikana sodanjohdon vaatimuksesta ja sen määräämien suuntaviivojen mukaisesti?

 oe Toisinaan tein huomautuksia siitä, että julkaistiin sotilaallisia tietoja, joita oli ollut pidettävä salassa vastustajalta, ja poliittisiakin uutisia, joista oli ollut viisaampaa vaieta.

25. Miten käsitettiin Neuvostoliiton 23. 6. 1944 esittämä vaatimus Suomen valmiudesta antautumaan, "att kapitulera"? Minkä vuoksi se olisi ollut käsitettävä ehdottoman antautumisen vaatimukseksi?

 oe Mikäli Neuvostoliitto on tehnyt vaatimuksen siitä, että Suomen olisi ilmoitettava valmiudestaan antautumaan, "att kapitulera", se on mielestäni käsitettävä ehdoitta antautumisen vaatimukseksi.

Lähde: Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin asiakirjoja. Os. 1. Hels., 1945, s. 19-21.
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 08, 2011, 07:41:31 ap kirjoittanut VD.com »

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3717
Sotasyyllisyyden asiakirjoja:

Mannerheimin kirje Hitlerille Marsalkka C. G. Mannerheimin kirjelmä Adolf Hitlerille 2.9.1944:



Tänä edessä olevien vaikeiden ratkaisujen hetkenä tunnen tarvetta ilmoittaa Teille tulleeni siihen vakaumukseen, että kansani pelastaminen velvoittaa minut löytämään keinon nopeasti irtautua nykyisestä sodasta.
 
Yleisen sotatilanteen epäedullinen kehitys rajoittaa yhä enemmän Saksan mahdollisuuksia antaa meille varmaankin vielä tulossa olevina suurimman hädän hetkinä oikeaan aikaan ja riittävässä määrin apua, jota välttämättä tarvitsemme ja jota Saksa käsitykseni mukaan vilpittömästi haluaisi meille toimittaa. Jo yhden ainoan saksalaisen divisioonan siirtäminen Suomeen vie aikaa niin paljon, että sillä välin vastarintamme voi luhistua vihollisen ylivoimaan. Tilanne taas ei salli, kuten hyvin ymmärrän, sitä, että riittävää määrää saksalaisia divisioonia varta vasten pidettäisiin Suomessa toimintavalmiina.

Tässä esittämäni sotatilanteen arvioinnin kannalta on yhä kasvava Suomen kansanedustajain enemmistö. Vaikka itse olisin toista mieltäkin, niin minun ei valtiosääntömme mukaan enää olisi mahdollista olla ottamatta huomioon tätä jo nyt selvästi ilmenevää kansan enemmistön tahtoa. Kun herra kenraalisotamarsalkka Keitel äskettäin Teidän toimeksiannostanne vieraili luonani, hän viittasi siihen, että Suur-Saksan kansa epäilemättä jaksaa käydä sotaa vielä kymmenen vuotta, jos kohtalo niin vaatii. Huomautin siihen, että vaikka  oe kuten toivon  oe tämä pitääkin paikkansa 90-miljoonaisesta kansasta, on kuitenkin varmaa, että me suomalaiset jo pelkästään fyysillisesti olemme kykenemättömiä kestämään pitempää sotaa. Jo venäläisten kesäkuussa tekemä suurhyökkäys on tyhjentänyt reservini. Emme voi enää sallia itsellemme sellaista verenhukkaa saattamatta vaaraan koko pienen Suomen kansakunnan jatkuvaa olemassaoloa.

Haluaisin erityisesti tähdentää, että vaikka kohtalo ei soisikaan aseillenne menestystä, Saksa tulee kuitenkin yhä elämään. Samaa ei voida väittää Suomen kohdalta. Jos tämä tuskin nelimiljoonainen kansa sotilaallisesti voitettaisiin, lienee epäilemätöntä, että se karkotettaisiin maastaan tai hävitettäisiin sukupuuttoon. Tällaisen uhan alaiseksi en voi kansaani päästää.

Vaikka tuskin rohkenen toivoa, että te tunnustaisitte oikeiksi tai hyväksyisitte nämä näkökohtani ja perusteluni, olen kuitenkin halunnut ennen ratkaisua lähettää Teille nämä rivit.

Tiemme eroavat todennäköisesti hyvin pian. Mutta saksalaisten aseveljiemme muisto tulee täällä elämään. Suomessahan saksalaiset eivät ole suinkaan olleet vieraan väkivallan edustajia, vaan auttajia ja aseveljiä. Mutta sellaisenakin on vieraiden asema aina vaikea ja paljon vaativa. Voin antaa Teille sen todistuksen, että koko viime vuosien aikana Suomessa ei ole tapahtunut mitään, mikä olisi saattanut meidät näkemään saksalaisissa joukoissa maahantunkijoita tai sortajia. Uskon, että Pohjois-Suomeen sijoitetun saksalaisen armeijan suhtautuminen väestöön ja maan viranomaisiin tulee siirtymään historiaamme ehkä ainutlaatuisena esimerkkinä vastaavanlaisissa oloissa kehittyneiden välien korrektisuudesta ja sydämellisyydestä.

Pidän velvollisuutenani johdattaa kansani irti sodasta. Omasta tahdostani en milloinkaan voi enkä halua kääntää aseitamme, joita meille niin runsaskätisesti on luovutettu, saksalaisia vastaan. Toivon, että Te, vaikkette hyväksyisikään tätä kirjelmääni, haluaisitte ja koettaisitte kuten minä ja kaikki suomalaiset toteuttaa tähänastisten suhteidemme loppuselvittelyn välttäen kaikin keinoin niiden tarpeetonta kärjistämistä.

Lähde: Mannerheim. Muistelmat. Toinen osa. Otava. Helsinki. 1952. S. 474-475

***

Wehrmacht Panzers in Finland

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=ySgly-96ir4[/youtube]

« Viimeksi muokattu: Toukokuu 30, 2015, 10:10:42 ap kirjoittanut VD.com »

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3717
Sotasyyllisyyden asiakirjoja: Paasikiven puhe Leningradin valloittamisen kunniaksi


Ministeri J. K. Paasikivelle Leningradin valloittamisen kunniaksi 25.10.1941 laaditun radiopuheen teksti heijastelee Suomen valtionjohdon todellisia odotuksia Leningradin suhteen lokakuussa 1941.


Kansalaiset!
Viesti on tuonut tiedon, että Saksan mahtava sotilaallinen voima on valloittanut Pietarin. Tuo meidän rajamme vieressä oleva Venäjän entinen loistava pääkaupunki on kukistunut, ensi kerran historiansa aikana. Tämä sanoma, vaikkakin odotettu, on omiaan sykähdyttämään jokaisen suomalaisen mieltä.
Pietarin turvallisuus oli ennen talvisotaamme, Moskovan neuvotteluissa syksyllä v. 1939, Neuvostoliiton johtajien pääperuste heidän meille esittäessään vaatimuksiaan. Pietari  oe Leninin kaupunki  oe oli muka vaarassa, kun Suomen raja kulki vain 32 kilom. päässä siitä. Samat Pietarin turvallisuussyyt olivat myös pääperus-teena Kremlin Virolle esittämissä vaatimuksissa.

Tapausten kulku on osoittanut näiden perustelujen paikkaansa pitämättömyyden.
Viron ja muiden Baltian valtioiden itsenäisyyden tuhoaminen ei ole turvannut Pietaria eikä paljastanut sitä sortumasta, eipä edes sanottavasti viivyttänyt sen kukistumista.

Vielä vähemmän Suomen ja Neuvostoliiton rajan työntäminen Rajajoelta entiselle Pietari Suuren linjalle vei päämäärään, johon Neuvostoliiton johtajat v. 1939 sanoivat pyrkivänsä: Pietarin turvallisuuteen ja sen puolustuksen tehokkuu-teen. Ei myöskään Hangon linnoitusalueen joutuminen Neuvosto-Venäjän haltuun tuottanut turvaa Pietarille ja sen ympäristölle.

Tapaukset ovat osoittaneet, että Neuvostoliiton politiikka Suomea kohtaan syksyllä v. 1939, samoin kuin koko ajan sen jälkeen, on ollut yhtä ainoata erehdystä. Meistä riippumattomien suurten maailmantapausten johdosta ovat Neuvostoliiton poliittisten erehdysten seuraukset tulleet ilmi nopeammin kuin olimme voineet odottaa. Historian Kostotar on nopeasti nostanut miekkansa ja iskenyt meidän puolestamme.

On kulunut noin kaksi ja neljännes vuosisataa siitä, kuin Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin ja julisti sen Venäjän valtakunnan pääkaupungiksi. Hän pyrki merelle, jota hänen jo silloin suuressa valtakunnassaan oli vähän. Hän sanoi tahtovansa avata ikkunan Eurooppaan. Lisäksi Tsaari Pietaria ei miellyttänyt Pyhä Moskova luostareineen, kapinoivine streltsi-rykmentteineen, vanhauskoisine lahkolaisineen, vanhoillisine hänen uudistuksiaan vastustavine väestöineen. Sen vuoksi hän v. 1712 julisti Pietarin valtakunnan pääkaupungiksi Moskovan sijaan.

Mutta se toimenpide ei näytä vastanneen realististen olojen vaatimuksia. Historia kertoo, miten vaikeata ja vaivalloista ja keinotekoista oli pyrkimyksessä luoda uusi pääkaupunki valtakunnan rajan kolkkaan juuri äsken valloitettujen soiden keskelle. Ankaralla pakolla oli sekä alkuaikoina että myöhemmin sen rakentamista ja asuttamista tuettava. Kerran 18:nnella vuosisadalla muutti hovi takaisin Moskovaan ja joku vuosikymmen kaupungin perustamisen jälkeen suunniteltiin pääkaupungin siirtämistä takaisin Moskovaan. V. 1918 Neuvosto-Venäjän hallitus lopullisesti jätti Pietarin ja palasi vanhaan Moskovaan.
Pietarin väkiluku on suuresti vaihdellut: Oltuaan viime vuosisadan lopussa noin 1.300.000 ja v. 1916  oe 2.400.000 oli se v. 1920 vain 722.000. Sittemmin se jälleen huomattavasti nousi.

Meissä suomalaisissa Pietari herättää raskaita muistoja. Kaupungin perustaminen tapahtui Suomea vastaan suuntautuneen valloituksen yhteydessä. Kahdesti se on meille ollut onnettomuuden syynä. Kaupungin perustamiseen liittyy tärkeän alueen, Viipurin kaupungin ja läänin menettäminen ja Venäjään liittäminen. Tsaari Pietari katsoi tuon alueen tarvittavan kaupunkinsa suojaksi. "Pietari Suuren raja" leikkasi syvälti Suomen maata ja kansaa. Historian kulku johti siihen, että Viipurin lääni palautettiin Suomelle. Mutta v. 1940 toistuivat kahden vuosisadan takaiset tapaukset. Jälleen silvottiin Suomen aluetta.

Pietarin kaupunki on tosiaan ollut meille suomalaisille pahan onnen aiheuttaja. Se on ikään kuin valtakunnan valloituspyrkimyksen, tuon Venäjän historian johtavan periaatteen, muistomerkki. Valloitus, ulkonainen laajentuminen, uusien alueiden valtaaminen on ollut vallitseva johtolanka Venäjän historiassa. Kolmestakymmenestä kolmesta sodasta, jotka Venäjä oli ennen edellistä maailmansotaa käynyt, oli 22 hyökkäyssotaa. Kahdestasadasta vuodesta oli 128 ollut sotavuosia ja vain 72 rauhan vuosia. Venäjän valtakunnan alue on jo kauan olut laaja ja on muodostanut kuudesosan koko maapallon mannermaasta. Siitä huolimatta pyrkimys yhä uusien ja uusien alueiden valtaamiseen täyttää Venäjän historian lehdet. Venäjän laajenemispolitiikka kohdistui kaikkiin ilmansuuntiin: milloin luoteeseen, Suomeen ja arvatenkin sen yli; milloin lounaaseen, Balkanille ja Dardanelleille; milloin etelään Keski-Aasiaan ja Persian lahteen, vieläpä Intiaa kohti; milloin itään Tyyntä Valtamerta kohti.  oe Ainoastaan siihen ei valtakunnalla ollut tahtoa eikä voimia, missä niitä olisi kaikista kipeimmin tarvittu ja missä kiitollisimmat ja hedelmällisimmät tulokset olisivat olleet saavutettavissa: sisäisten olojen korjaamiseen, kansan elämän kohottamiseen ja siinä olevien huutavien epäkohtien parantamiseen. Kansan sisäinen ja siveellinen kehitys ei jaksanut pysyä ulkonaisen laajenemisen rinnalla. Sekä valtiollisella että yhteiskunnallisella ja sivistyksellisellä kuin myös taloudellisella alalla kehitys kulki pahasti jäljessä. Ei riittänyt voimia sisäisen elämän rakentamiseen ja rikastuttamiseen. Suuret tehtävät jäivät ratkaisematta, kansan ja valtakunnan elämää jäytävät perusviat korjaamatta. Valtakunta ajautui umpikujaan ja onnettomuuteen.

Venäjän maa on äärettömän rikas. Miltei kaikkea, mitä ihminen tarvitsee, voitaisiin valtakunnan alueelta yltäkyllin saada. Ei voi välttää kysymystä: Mikä polttava pakko on ajanut pyrkimään yhä uusien maiden valloittamiseen, kun alaa, rikkauksia ja tilaisuutta työhön on enemmän kuin riittävästi valtakunnan äärettömillä alueilla omien rajojen sisällä?

Neuvostoliitto on ulkopolitiikassaan seurannut tsaarien Venäjän jälkiä. Mutta voimat eivät näy bolÖ...¡evistisella Venäjällä riittävän. Neuvosto-Venäjä on luonut valtavan armeijan ja laajan sotilaallisen koneiston, joka on vaatinut suhteettoman suuren osan kansan työstä ja maan varoista, mitkä kipeästi olisi tarvittu kansan alhaisen elintason kohottamiseen. Tämä armeija ja sotakoneisto oli riittävä Bessarabian ja Baltian valtioiden valtaamiseen ja se oli riittävä hyökkäyssotaan pientä Suomea vastaan. Nyt on Neuvostoliitto ensi kerran joutunut suurvallan kanssa taisteluun. Ja siinä sen voimat, suuresta lukumäärästään ja hyvistä varustuksistaan huolimatta, eivät ole koetta kestäneet. Valtakunta ei ole kyennyt suurta aluettaan ja pitkiä rajojaan puolustamaan. Lukumäärä ja varusteet, vieläpä mieskohtainen urhollisuus, ovat olleet huomattavat. Mutta Neuvostoliiton sotilaat ovat kohdanneet parempia sotilaita ja varustuksia. Ja ennen kaikkea: Neuvostoliitolla on vastassaan korkeampi henkinen kyky ja voima. Se on syynä taistelujen menettämiseen.

Elämme niin valtavien ja monisäikeisten tapausten keskellä, että on mahdotonta sanoa, millainen historian kulku lähiaikoina on oleva. Voimme vain asettaa kysymyksiä ja tehdä huomioita. On pantu merkille, että useat venäläiset runoilijat ovat osoittaneet kiihkeää vastenmielisyyttä valtakunnan entistä pääkaupunkia Pietaria ja koko sen olemusta kohtaan. Eräs venäläinen runoilija kirjoitti siitä: "Vain kiviä jäätyneistä erämaista ja tietoisuus kirotusta virheestä."

Venäjä on kuulunut sekä Eurooppaan että Aasiaan. Sen alueesta on verrattomasti suurempi osa Aasiaa kuin Eurooppaa. Aasiassa se on voinut esiintyä antavana sivistystekijänä. Eurooppaan nähden sen osa on ollut pääasiallisesti vastaanottava. Useasti on huomautettu, että Venäjän kansan luonteessa on jotakin varsinaiselle eurooppalaiselle olennaisesti vierasta, sen mentaliteettia on länsimaisesti ajattelevan vaikea ymmärtää. Kuuluisa venäläinen kirjailija Dostojevski, joka ehkä kaikista syvimmin tunsi, mitä venäläisen ihmisen sielussa liikkuu, sanoi: "On vaikeata kääntyä pois ikkunasta Eurooppaan, jonka Tsaari Pietari on meille avannut. Se on nyt kerta kaikkiaan tullut meidän onnettomuu-deksemme. Mutta Aasia  oe niin, se voi kuitenkin olla meidän pelastuksemme." Onko nykyisten historiallisten tapausten tuloksena Venäjän valtakunnan painopiste siirtyvä entistä enemmän itään ja etelään kauemmaksi varsinaisesta Euroopasta? Tuleva aika on antava siihen vastauksen.

Venäjän valtakunnan ja kansan tulevaisuus on nykyään hämärän peitossa. Suomen kansan toivo ja pyrkimys on se yksi ja ainoa, mikä meidän taholta on viime aikana useasti esiintuotu: saada vihdoinkin rauhassa ja turvallisuuden tunnossa elää ja tehdä työtämme täällä karussa Pohjolassa. Että rikkaan Venäjän maan ihmiset eivät kykene meidän kovaa työtä vaativaa maatamme asumaan ja viljelemään, siitä on viime aikana nähty riittävästi todistuksia. Vain me suomalaiset pystymme tätä Euroopan osaa rakentamaan ja inhimillistä sivistystä täällä luomaan ja kehittämään. Me tahdomme myös tätä maata ase kädessä puolustaa.

« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 29, 2011, 11:19:48 ip kirjoittanut VD.com »

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3717
Urho Kekkosen radiopuhe 6.3.1953
« Vastaus #4 : Helmikuu 05, 2009, 10:23:25 ap »
Urho Kekkosen radiopuhe 6.3.1953

Suomalaiset radiokuuntelijat!

Keskiviikkona aamupäivällä saapunut sanoma Neuvostoliiton pääministerin generalissimus Josif VissarionovitÖ...¡ Stalinin sairastumisesta oli sisällöltään ja sävyltään niin vakava, että tänään annettu virallinen tieto generalissimus Stalinin kuolemasta ei ollut odottamaton. Kun aivan äskettäin Stalinin tavanneet ulkomaiset diplomaatit olivat kertoneet hänen aivan erinomaisesta terveydentilastaan, on tieto hänen poismenostaan tullut maailmalle yllättävänä.

Stalinin maailmanhistoriallinen merkitys on jokaiselle nykypäivän ihmiselle kiistämätön tosiasia. Niidenkin, jotka eivät omaksu sitä maailmankatsomusta, jonka nerokas ja menestyksellinen johtaja Stalin on ollut, täytyy myöntää, että Neuvostoliiton taloudellinen kehitys takapajuisesta maatalousmaasta voimakkaaksi nykyaikaiseksi teollisuusmaaksi ja toiseksi johtavaksi maailmanvallaksi on ollut todellinen jättiläissuoritus. Se on tapahtunut Stalinin johdon alaisena, ja hänen työnsä ei ole rajoittunut ainoastaan suurten linjojen suunnittelemiseen ja toteuttamiseen, vaan se on ulottunut varsin pieniin yksityiskohtiinkin, jonkalaiset hän tiesi tärkeiksi kokonaisuuden onnistumiselle.

Se feodaalivalta, joka tsaarien aikana vallitsi, ei olisi kyennyt luomaan varsinaiselle kansalle sitä sivistyksellistä, yhteiskunnallista ja taloudellista nousua, mikä Neuvostoliitossa on tapahtunut. Ja kuinka paljon suurempi se olisikaan ollut, jollei Saksan hyökkäys olisi tuhonnut niin suunnattomasti siitä rakennustyöstä, mitä Neuvostoliitossa erityisesti 1930-luvulla suoritettiin.

Stalinista valtiomiehenä ja ihmisenä oli meillä suomalaisilla ennen sotaa ja sodan aikana ainoastaan vihamielisen propagandan välittämä kuva. Ensimmäisen kerran joutuivat Suomen eri kansankerroksia edustavat piirit Stalinin kanssa kosketukseen suomalaisen kulttuuridelegaation vierailun aikana Neuvostoliitossa vuonna 1945. Stalin otti delegaation vastaan lokakuun 9. päivänä. Syntynen keskustelun yhteydessä Stalin monessa eri yhteydessä ilmaisi lämpimän myötätuntonsa Suomea kohtaan. Juuri tässä tilaisuudessa Stalin ilmoitti, että Neuvostoliitto tulee pidentämään sotakorvausten suoritusaikaa kahdella vuodella ja vakuutti, että Neuvostoliitto tulee sotakorvaustoimitusten päätyttyä ostamaan Suomesta samoja tuotteita, vieläpä kaksi ja kolme kertaa toimitusten määrää enemmänkin. Me suomalaiset tiedämme nyt, mikä arvo näillä Stalinin lupauksilla meille on ollut, ja vastaisuudessakin tulee olemaan.

Delegaation jäsenten taholta tehtyihin kysymyksiin vastatessaan Stalin korosti, että se ystävällinen suhtautumistapa, jota Neuvostoliitossa tunnetaan Suomea kohtaan, ei johdu Neuvostoliiton eräiden johtomiesten tsaarin aikana Suomessa hankituista henkilökohtaisista suhteista, eikä edes siitä, että olemme naapureita, vaan siitä, että me pidämme Suomen kansasta, kuten Stalinin sanat kuuluivat. Se on hyvä, työteliäs, kyvykäs kansa, joka vaikeissa olosuhteissa on rakentanut suolle kehittyneen valtakunnan.

Stalin oli jo varsin aikaisin joutunut Suomen ja suomalaisten kanssa kosketukseen. Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen ensimmäinen konferenssi pidettiin 25. oe30. päivään joulukuuta 1905 Tampereella, ja tässä kokouksessa Stalin ensimmäisen kerran kohtasi Leninin. Vuonna 1917 huhtikuussa pidetyssä bolÖ...¡evikkipuolueen konferenssissa Stalin päättävästi asettui Suomen oikeuksien puolelle Venäjän väliaikaista hallitusta vastaan ja kannatti Suomen oikeutta valtiolliseen riippumattomuuteen. Tämän kannan johdonmukaisena seurauksena oli, että Leninin johtama hallitus lokakuun vallankumouksen jälkeen tunnusti Suomen itsenäisyyden. Päätös joulukuun 18. päivältä 1917 on Leninin ja Stalinin allekirjoittama. Joulukuun 22. päivänä 1917 Stalin lausui seuraavaa: "Maailmassa ei löydy sellaista voimaa, joka voisi pakottaa kansankomissaarien neuvoston luopumaan lupauksistaan. Tämän olemme todistaneet sillä tosiasialla, että olemme ennakkoluulottomasti suhtautuneet Suomen porvariston vaatimuksiin, että Suomelle myönnettäisiin itsenäisyys ja viipymättä ryhdyttäisiin julkaisemaan Suomen itsenäisyyttä koskevaa asetusta."

Sodanjälkeisenä aikana on Neuvostoliitto monessa eri vaiheessa osoittanut hyvää tahtoa Suomea kohtaan. Edellä on jo mainittu sotakorvausten toimitusajan pidentämisestä. Vuonna 1946 neuvostohallitus vapautti Suomen Neuvostoliitosta tuodun omaisuuden enemmästä palauttamisesta. Ja vuonna 1948 neuvostohallitus alensi 50 prosentilla Suomen sotakorvausvelvollisuuden jäljellä olevaa määrää. Vuonna 1950 neuvostohallitus solmi Suomen kanssa viisivuotisen kauppasopimuksen, siten toteuttaen sen lupauksen, minkä Stalin vuonna 1945 oli antanut. Varmaa on, että Stalinilla on kaikkiin näihin päätöksiin ollut ratkaiseva vaikutus.

Vuonna 1948 solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta. Tämän sopimuksen allekirjoittamisen jälkeisenä päivänä 7. päivänä huhtikuuta järjestettiin Kremlissä päivälliset Suomen hallitusvaltuuskunnan kunniaksi. Generalissimus Stalin piti päivällisillä puheen. Tuo puhe teki suomalaisiin mieluisan ja rohkaisevan vaikutuksen. Mutta kun olen joutunut tuon puheen perästä päin yhä uudelleen ja uudelleen lukemaan, olen voinut todeta, että se oli paljon enemmän kuin ensi kuulemalta saatoimme päätellä. Se oli suuren valtionmiehen suuri ohjelmapuhe. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet on siinä kuvattu rehellisesti ja realistisesti: 150 vuotta on maittemme välillä vallinnut epäluottamus. Sen seurauksena on ollut kaksi sotaa. Epäluottamuksen aikakaudesta on päästävä keskinäisen luottamuksen aikakauteen. Juuri solmitun ystävyys- ja avunantosopimuksen, joka on rakennettu täydellisen tasa-arvoisuuden pohjalle, on murrettava epäluottamus ja sen on luotava uusi pohja kansojemme välisille suhteille. Mutta epäluottamusta ei voida hävittää yhdellä iskulla. Epäluottamuksen tähteet jäävät pitkäksi ajaksi. Niiden poistamiseksi on tehtävä paljon työtä, jotta saataisiin luoduksi lujat perinteet kestävälle ystävyydelle.

Tämä oli lyhyesti sanottuna Stalinin viisaan puheen sisältö. Siinä ei ollut mitään turhia korusanoja. Siinä ei vältelty menneisyyden tosiasioita. Siinä nähtiin ne vaikeudet, mitkä uuden historiallisen vaiheen syntyminen tuo tullessaan, mutta siinä esitettiin luja luottamus siihen, että keskinäiselle ystävyyden politiikalle on luotavissa kestävät perusteet molempien osapuolten onneksi.

Mutta puheeseen sisältyi vielä eräs erittäin merkittävä kappale, joka koski tasa-arvoisuutta suurten ja pienten kansojen kesken. Lainaan tämän kappaleen kokonaisuudessaan: "Monet eivät usko, että suuren ja pienen kansan välillä voi olla tasa-arvoiset suhteet. Mutta me neuvostokansat olemme sitä mieltä, että suhteet voivat olla tällaiset, ja niiden tulee olla tällaiset. Neuvostokansa katsoo, että jokaisella kansalla, olipa se suuri tai pieni, on omat laadulliset erikoisuutensa, omalaatuisuutensa, joka kuuluu vain sille, ja jota ei ole muilla kansoilla. Nämä erikoisuudet ovat se panos, jonka jokainen kansa antaa maailman kulttuurin yhteiseen aarreaittaan, sen täydentämiseksi ja rikastuttamiseksi. Tässä mielessä kaikki kansat, niin pienet kuin suuretkin, ovat samassa asemassa, ja jokainen kansa on saman arvoinen minkä tahansa muun kansa rinnalla."

On merkillepantavaa ja meille suomalaisille rohkaisevaakin, että Stalin esitti nämä periaatteellisesti tärkeät näkökohdat Suomen hallitusvaltuuskunnalle pidetyssä juhlatilaisuudessa. Ne palauttavat elävästi mieliin Stalinin lausunnot Suomen itsenäisyyttä koskevien vaiheiden aikana vuodelta 1917.

Meillä suomalaisilla on se käsitys, ja monien tosiasioiden perusteella uskomme olevamme oikeassa, että generalissimus Stalinilla oli erityistä henkilökohtaista kiintymystä ja ystävyyttä Suomea kohtaan. On luonnollista, että kun generalissimus Stalin nyt on poissa, me suomalaiset tunnemme vilpitöntä surua sen johdosta. Hänen ansiokseen me luemme, että Neuvostoliiton suhtautuminen Suomea kohtaan meille ratkaisevina vuosina sodan jälkeen on ollut suopea ja jalomielinen.

Kosto ei kelpaa kansojen välisten suhteiden perustaksi, lausui Stalin suomalaiselle delegaatiolle 9. päivänä lokakuuta 1945, ja tuota periaatetta hän noudatti Neuvostoliiton politiikassa Suomea kohtaan. Siitä me suomalaiset tunnemme syvää kiitollisuutta hänelle.

Me suomalaiset haluamme vakaasti työskennellä sen puolesta, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet kehittyisivät ja lujittuisivat vastaisuudessakin sillä keskinäiseen luottamukseen ja molemminpuoliseen arvonantoon rakentuvalla pohjalla, joka on generalissimus Stalinin asettama peruskivi Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyölle.

Suomen kansa ja Suomen hallitus tekevät kunniaa generalissimus Stalinin paarien ääressä.
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 29, 2011, 11:20:34 ip kirjoittanut VD.com »

Varastolainen

  • Vieras
Väärät tuomiot sotasyyllisyydestä ministeriön syyniin
« Vastaus #5 : Helmikuu 05, 2009, 09:46:52 ip »

"Eduskunta saattaa vielä löytää edestään yli puoli vuosisataa vanhat sotasyyllisyystuomiot.

Oikeusministeriö päätti torstaina teettää selvityksen perusteettomina pidetyistä tuomioista. Selvityksen valmistuttua ministeriö päättää, onko syytä ryhtyä niiden purkamiseen tai muihin toimiin.

Ministeriön lainsäädäntöjohtaja Sami Manninen ei sulje pois vaihtoehtoa, että tuomiot tuotaisiin jollain tapaa eduskuntaan.

Poliittinen käsittely voisi tulla kyseeseen siksi, ettei oikeusistuimissa purkaminen ole mahdollista.
Toisaalta Manninen arvelee, että pehmeämmät keinot riittävät.

"En usko, että muodollisia operaatioita tai päätöksiä aletaan tehdä", hän kertoo.

Tuomioihin perehtyvät oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedt ja oikeustieteen lisensiaatti Stiina Löytömäki.
Tuomioita on tutkittu runsaasti jo aiemmin, mutta Lindstedt uskoo selvityksen tuovan lisätietoa tapaukseen.
"Näitä ei ole oikeudelliselta kannalta ainakaan kovin perusteellisesti tarkasteltu", hän kertoo.

Selvityksen on määrä valmistua vuodenvaihteeseen mennessä.

Poikkeuksellisessa oikeudenkäynnissä sotien jälkeen kahdeksan keskeistä suomalaispäättäjää tuomittiin vankeuteen. Taustalla oli Neuvostoliiton painostus.

Korkein oikeus katsoi lokakuussa, ettei sillä ole toimivaltaa purkaa tuomioita.

Oikeudenkäynti 1945 oe1946 oli kuitenkin lainvastainen, koska se "loukkasi useita oikeusjärjestyksen keskeisiä periaatteita".

Purkamista on vaatinut ministeri Väinö Tannerin lapsenlapsi. Tuomioista on tehty valitus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen."
(Helsingin Sanomat)
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/V%C3%A4%C3%A4r%C3%A4t+tuomiot+sotasyyllisyydest%C3%A4+ministeri%C3%B6n+syyniin/1135243310831?ref=rss
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 29, 2011, 11:20:54 ip kirjoittanut VD.com »

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3717
Suomen vanhat perinteet, kulkevat samaa selkää linjaa.
« Vastaus #6 : Helmikuu 08, 2009, 09:21:06 ap »

Suomen Kuvalehti mainosti avoimesti Otavan painamaa natsikirjaa




Suomen kuvalehti on mielenkiintoinen lehti sinänsä, että sieltä löytyy Staliniin kohdistuvan suopeuden lisäksi mielenkiintoisia mainoksia natsikirjailijoilta.

Tässä ote mainoksesta Suomen Kuvalehdestä.

***

ALFRED ROSENBERG.

Uuden Euroopan Syntyessä.

UUTTA EUROOPPAA KOHTI.

OTAVA.

Saksalainen valtakunnanjohtaja pohtii puheissaan ja kirjoituksissaan, jotka hän itse on valinnut tätä suomeksi julkaistua teosta varten, nykyisten uutta luovan murroskauden polttavia kysymyksiä.

On syntymässä uusi ajattelutapa, joka muovaa kokonaan uudenlaisen yhteiskunnan.

Kysymykset, millainen siinä on yksilön asema ja tehtävä ja mikä on yksityisen kansakunnan asema uudelleen muodostuvassa Euroopassa, kiinnostavat jokaista ajattelevaa kansalaista.

Niitä sekä erilaisia uudelleen järjestettävän talous- ja sivistyselämän pulmia selvittelee Alfred Rosenberg tässä teoksessaan uuden ajattelutavan pohjalla.

--- Hinta 75 mk, sid. 95 mk.

Yleisesikuntaeversti Däniker: SAKSALAINEN STRATEGIA

Sotatoimista kiinnostuneelle maallikolle mainio opas erilaisia sotaliikkeitä seuratessa ja arvostellessa. Tässä kirjassa sveitsiläinen yleisesikuntaupseeri tuo esiin lahjomattoman johdonmukaisuuden ja ankaran suunnitelmallisuuden, mikä ilmenee saksalaisten tähänastisista operatioista, ja ohjaa siten maallikonkin ajattelun oikealle tolalle.

--- Hinta 15 mk.

SUOMEN KUVALEHTI

VUNET.ORG.CN




« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 23, 2009, 09:29:00 ip kirjoittanut Ylläpito »

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3717
MITÖ,, HITLERIN SUOMALAISTEN APURIEN OIKEUSJUTTU ON TUONUT PÖ,,IVÖ,,NVALOON*
« Vastaus #7 : Maaliskuu 22, 2009, 01:01:10 ip »
MITÄ HITLERIN SUOMALAISTEN APURIEN OIKEUSJUTTU ON TUONUT PÄIVÄNVALOON

Suomalaisten päärikollisten oikeusjuttu on venynyt edeten nitisten ja natisten, välillä pysähdellen, mutta nyt se kaikesta päätellen lähenee loppuaan.

Syytetyt, Suomen hallituksen kahdeksan entistä jäsentä, ovat yrittäneet kaikin tavoin peittää jälkiään, hävittää kompromentoivia asiakirjoja, salata pimeitä töitään koskevan totuuden. Mutta siitä kaikesta huolimatta on oikeudenkäynnissä paljastunut sellainen tosiasian ketju, joka on enemmänkin kuin tarpeeksi luja sitomaan syytetyt historian häpeäpaaluun ja perustelemaan heidän ansaitsemansa ankaran tuomion.

Ennen kaikkea paljastui kuva niistä saksalais-suomalaisista salajuonista, joiden avulla Suomi vedettiin sotaseikkailuun fasistisen Saksan puolella.

SUOMALAISSAKSALAISEN HYÖ-KKÖ,,YKSEN SALAISET VALMISTELUT.

Kuten tunnettua ovat Suomen taantumukselliset hallitusmiehet vakuuttaneet koko ajan, että heillä ei ollut ennen sotaa mitään salaisia sopimuksia saksalaisten kanssa, että he olivat kunnioittaneet kansainvälisiä sopimuksia, eivät olleet valmistaneet mitään hyökkäyssotaa ja joutuivat kesällä 1941 Hitlerin Saksan puolelle muka vastoin tahtoaan.

*Syytteeseen oli pantu presidentti Ryti, pääministeri Rengell ja Linkomies, ministeri Tanner ym., kaikkiaan kahdeksan Suomen hallituksen jäsentä.  oeToim. huom.

Neuvostoliiton ollessa syypää, ja että Suomi sitten kävi muka vain omaa "erillistä puolustussotaansa". Tämän selityksen valheellisuus oli jo sodan aikana ilmeinen kaikille tarkkailijoille, jotka eivät antaneet vetää itseään nenästä, mutta siihen aikaan suomalaisten sotarikollisten onnistui pitää salassa sotavalmistelujaan koskevat tosiasiat. Nyt ovat monet salaisuudet jo nousseet päivänvaloon ja on selvinnyt, että suomalaiset ja saksalaiset vallanpitäjät suorittivat jo vuoden 1940 jälkipuoliskolla ja 1941 alkupuoliskolla koko joukon yhteisiä toimenpiteitä, jolla oli selvä sotilaallisen salaliiton luonne. Salaisten sotilaallisten neuvottelujen ja sopimusten menetelmä oli heille, paitsi lyhin päämäärään - yhteiseen sotaan - johtava tie, myös sotilaspoliittiseen konspiraation kannalta mukavin: kaikki keskinäiset sopimukset saatettiin tehdä oman koplan ahtaassa piirissä ja suorittaa käytännössä sodan valmistelua salaa, asettaen Suomen kansan, eduskunnan jäsenten enemmistön ja vieläpä eräät hallituksen jäsenetkin tapahtuneiden tosiasian eteen.

Syytekirjelmän ja oikeudelle esitettyjen asiakirjojen mukaan suomalais-saksalainen sotilaallinen salaliitto kehittyi seuraavalla tavalla.

Elokuun 18.pnä 1940 Berliinistä saapui Suomeen Göringin emissaari eversti Veltjens muka ottamaan Suomen sotavoimien ylijohdolta selvää saksalaisten joukkojen "kauttakuljetusten" mahdollisuudesta. Suomen Berliinin-lähettilään Kivimäen suosituskirjeessä, joka Veltjensillä oli mukanaan, lausuttiin, että Veltjensin esittämiin suunnitelmiin myöntymisestä on ilmoitettava Berliiniin salasähkeellä, joka sisältää vain yhden sanan: "Kyllä". Niin tehtiinkin. Syyskuun 12.pnä tehtiin tarkoin salassa ensimmäinen "kauttakulkusopimus" ja jo syyskuun 12.pnä Vaasan satamaan ilmestyivät ensimmäiset saksalaisia joukkoja ja aseita kuljettavat alukset. Seuraavana päivänä Kivimäki allekirjoitti Berliinissä lopullisen Suomen ja Saksan välisen "kauttakulusopimuksen". Vasta sen jälkeen, syyskuun 24.pnä, pidettiin tarpeellisena ilmoittaa siitä asiasta tietämättömille Suomen hallituksen jäsenille.

Jos todella olisi ollut kysymys vain Suomen ja Norjan kautta tapahtuvista kuljetuksista, niin minkä vuoksi olisi tarvittu sellaista tosi vehkeilijän salaliittoa? Todellisuudessa oli kysymys kuitenkin muusta. Niin saksalaiset kuin suomalaisetkin yhteistä neuvostovastaista hyökkäystä hautoneet vallanpitäjät tahtoivat muodostaa mahdollisimman nopeasti Pohjois-Suomeen saksalaisten sotilastukikohdan, mutta koska oli selvää, että ensimmäistenkään saksalaisten joukkojen ilmestyminen Suomen alueelle ei voinut jäädä huomaamatta, niin niiden todellisen tarkoituksen peittämiseksi keksittiin viekas veruke  oe niiden "kauttakuljetus".

Saksalaiset "kauttakulkujoukot" jäivät matkalla vieraanvaraiseen maahan ja kiinnittyivät lujasti Pohjois-Suomen rautateiden solmukohtiin.

Tätä tosiasiaa ei kukaan suomalaisista sotarikollisista voi nyt kieltää, mutta he yrittivät pestä kätensä väittäen, etteivät muka "tienneet mitään" siitä, mitä saksalaiset puuhasivat Suomen alueella. Kenenkään päähän ei kuulemma pälkähtänyt valvoa saksalaisten isännöimistä Suomessa. Ryti muka kuvitteli, että sellainen valvonta ei ollut hallituksen, vaan sotilasviranomaisten tehtävä.

Mutta "kauttakulkusopimukset" olivat vai suomalais-saksalaisten sotilaallisen salaliiton kehittymisen alustava vaihe. Seuraava vaihe alkoi vuoden 1940 joulukuussa, jolloin Hitlerin päämajassa laadittiin perussuunnitelma, ns. Barbarossa-suunnitelma, Neuvostoliittoa vastaan tähdättyä hyökkäystä varten.

Hitlerin suomalaiset apurit luottivat vielä asiansa oikeudellisen käsittelyn alkaessa siihen, että Hitlerin päämajan uumenista ei missään tapauksessa tule julki mitään salaisuuksia. Sen vuoksi he kielsivät reippaasti rikostoveruutensa Hitlerin koplan kanssa Neuvostoliiton ja Saksan sotaa edeltäneellä kaudella. Mutta he pettyivät laskelmissaan. Nűrnbergin oikeusjutun yhteydessä paljastui eräitä hitleriläisten arkistojen salaisia asiakirjoja, jotka koskevat välittömästi myös suomalaisten sotasyyllisten asiaa.

Itse Barbarossa-suunnitelman kolmannessa kohdassa sanottiin, että Suomen piti suojata Norjasta siirrettävän saksalaisen Nord-ryhmän hyökkäystä ja sen jälkeen toimia yhdessä sen kanssa. Tätä koskevassa asiakirjassa ovat säilyneet allekirjoitukset: Jodl, Keitel, Hitler. Barbarossa-suunnitelmaan liittyi merkintä, joka kuului:

"Suomen armeijan tehtävät: pikainen naamioitu liikekannallepano. Osallistuminen hyökkäykseen Rovaniemen alueelta mikäli mahdollista valiojoukoin. Tähän tarkoitukseen määrättävä 2 suomalaista divisioonaa (suuremmalle määrälle joukkoja ei ole tilaa). Hyökkäys Laatokan molemmin puolin Laatokan kanavalle ja Syvärille. Tähän tehtävään asetettava Suomen armeijan pääosa."

Muutamia päiviä sen jälkeen, kun Hitler oli vahvistanut tämän suunnitelman,  Saksan armeijan esikuntien päälliköt ja myös Suomen armeijan esikuntapäällikkö kenraali Heinrichs kutsuttiin saksalaiseen Zossenin kaupunkiin, jossa hitleriläisten maavoimien yleisesikunnan päällikkö, kenraalieversti Halder vihki heidät Barbarossa-suunnitelman salaisuuksiin. Tämän jälkeen Saksan sotavoimien ylijohto antoi Norjassa olevien saksalaisten joukkojen esikuntapäällikön Buschenhagenin tehtäväksi ottaa yhteys Helsingissä olevaan Suomen yleisesikuntaan neuvottelujen käymiseksi yhteisistä Neuvostoliittoa vastaan tähdätyistä sotatoimista. Yhdessä tämän Saksan asevoimien ylimmän johdon edustajain kanssa Suomessa laadittiin sitten Neuvostoliittoa vastaan tähdätyt saksalais-suomalaiset hyökkäyssuunnitelmat kaikkine yksityiskohtineen. Siksi on ymmärrettävää, että kenraali Buschenhagenin todistuksella saattoi olla erikoisen tärkeä merkitys sotasyyllisten Helsingin oikeudenkäynnille. Mutta syytetyt ja heidän asianajajansa pitivät häntä tuhoutuneena sodassa ja luottivat sen vuoksi täydellisesti hänen vaikenemiseensa. Mainittu saksalainen kenraali osoittautui kuitenkin olevan elossa, ja ollessaan sotavankina Neuvostoliitossa hän ilmoitti olevansa valmis kirjoittamaan yksityiskohtaisen todistajakertomuksen, joka sitten esitettiin oikeudelle Helsingissä. Sen lukeminen oikeudessa vaikutti, suomalaisen lehdistön lausunnon mukaan, kuin pommi tai joka tapauksessa valoraketti.

Kertomuksensa mukaan kenraali Buschenhagen saapui ensi kerran Helmikuun puolivälissä 1941. Jo saapumispäivänään hän sai yllätyksekseen Suomen hallitukselta Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin. Seuraavina päivinä Buschenhagen ja hänen seurueessaan olleet saksalaiset upseerit pohtivat Suomen yleisesikunnan johtajien (Heinrichsin, Airon ym.) kanssa Keski- ja Pohjois-Suomesta Vienanmerta ja Murmanskia kohti suunnattavien sotatoimien operatiivisia mahdollisuuksia.

Näiden neuvottelujen yhteydessä Buschenhagen teki Norjassa olleiden saksalaisten joukkojen tiedustelupalvelun päällikön ja kahden Suomen yleisesikunnan everstin seurassa 10-päiväisen tutkimusmatkan itä- ja Pohjois-Suomen rajaseuduille. Matkaan osallistujat tutkivat joukkojen keskityksen ja sijoituksen kaikkia mahdollisuuksia Neuvostoliittoon kohdistuvan hyökkäyksen varalta. Oslossa olleet saksalaisen yleisesikunnan miehet muokkasivat tämän tutkimusmatkan tulokset jo maaliskuussa, ja ne esitettiin operaatiosuunnitelman muodossa Saksan sotavoimien ylijohdolle. Tällä pohjalla syntyi Buschenhagenin todistuksen mukaan operaatiosuunnitelma, joka sai peitenimekseen Sinikettu (Blaufuchs) ja käsitti hyökkäyssuunnitelman Kuusamon- Rovaniemen  oe Petsamon alueelta Muurmannin radalle. Kirkkoniemen- Petsamon alueen operaatiosuunnitelma sai nimen Poro (Rennatier) ja Rovaniemen alueen operaatiosuunnitelma nimen Hopeakettu (Silberfuchs).

Huhtikuun lopussa 1941 Buschenhagen komennettiin jälleen Helsinkiin jatkamaan Suomen ja Saksan yleisesikuntien välisiä neuvotteluja. Näiden neuvottelujen aikana suomalaiset kenraalit eivät ainoastaan vahvistaneet Suomen sodanjohdon valmiutta osallistua tulevaan sotaan neuvostoliittoa vastaan, vaan imaisivatpa olevansa huolissaan siitä, ettei Saksa vai luopuisi tästä yrityksestä sen jälkeen, kun Suomi jo olisi valmis sotaan. Sitten käsiteltiin seuraavia pääkysymyksiä:

a)Suomen liikekannallepanon suorittamiseen tarvittavaa aikaa ja näiden toimenpiteiden naamioimista, b) suomalaisten ja saksalaisten voimien keskitystä ,c) hyökkäyssuunnitelmia.

Kaikista näistä kysymyksistä päästiin yksimielisiin päätöksiin, ja Heinrichs selosti neuvottelujen kulkua Suomen asevoimien ylimmälle johdolle ja puolustusministeri Waldenille. Toukokuun 20.pnä 1941 presidentti Rytin luokse saapui Saksan hallituksen lähettämänä ministeri Schnurre kehoittaen lähettämään fyyrerin päämajaan Suomen sotilasjohdon edustajia neuvottelujen käymiseksi sotilaallisen yhteistyön lopullisesta järjestämisestä. Rytin päiväkirjasta näkyy, että hän neuvotteli heti asiasta hallituksen: pääministeri Rangellin, puolustusministerin ja ulkoasianministerin kanssa. "Kaikki olivat asiasta samaa mieltä", ja edustajat lähetettiin neuvonpitoon, joka tapahtui Salzburgin kaupungissa. Tästä neuvonpidosta eivät sivulliset tienneet tietenkään mitään. Asiaa on yritetty esittää ikään kuin olisi ollut kysymys vai suomalaisten upseerien lähettämisestä Saksaan "tutustumista ja opiskelua varten" ja että "sotilasjohdon kesken ei mitään sopimuksia solmittu". Mutta kenraali Buschenhagen saattoi valaista tätäkin pimeää kysymystä, sillä hankin oli mukana Salzburgin neuvotteluissa.

Hänen todistuksensa mukaan olivat sotamarsalkka Keitel ja kenraali Jodl Saksan sotavoimien ylijohdon pääedustajina tässä neuvottelussa; suomalaisten edustajina olivat kenraali Heinrichs ja eversti Tapola. "Saksan ja Suomen yleisesikuntien aikaisempien neuvottelujen pohjalla vahvistettiin lopullisesti yhteiset operaatiosuunnitelmat ja liikekannallepanon ja hyökkäysten ajat ", lausutaan Buschenhagenin todistuksessa. Pian sen jälkeen Hitler lähetti Rytille kirjeen ilmoittaen vahvistavansa "sen mistä sotilasjohdot olivat sopineet".

Niin ollen jo toukokuussa 1941 kaikki suomalais-saksalaisista hyökkäystä koskevat sotilaalliset suunnitelmat oli yksityiskohtaisesti viimeistelty ja vahvistettu, joten kesäkuun alusta saatettiin koko kone laskea käyntiin tarkalleen sovitun aikataulun mukaisesti. Kesäkuun 1.pnä Suomi ryhtyi suorittamaan solmittuja salaisia sopimuksia noudattaen naamioitua liikekannallepanoa "reserviläisten ja reserviupseerien kertausharjoitusten muodossa". Kahden viikon aikana, kesäkuun 7. päivästä lähtien Suomeen siirrettiin Norjasta kaksi saksalaista divisioonaa ja Suomen eri satamiin saapui 74 saksalaisia joukkoja, aseita ja varusteita kuljettavaa alusta. Oikeudelle esitettyjen asiakirjojen mukaan annettiin 15.pnä kesäkuuta 5. suomalaiselle armeijakunnalle salainen päiväkäsky sen alistamisesta Rovaniemellä sijainneen saksalaisen armeijajohdon komentoon (tarkasti Buschenhagenin ja Heinrichsin laatimien suunnitelmien mukaisesti). Kesäkuun 118.pnä annettiin 7. armeijakunnalle päiväkäsky siitä, että tämän armeijakunnan oli "hyökkäystilanteessa" hyökättävä Sortavalaa ja Jäniskoskea kohti, kun taas 14:nnen divisioonan piti vallata Lentiera ja Repola. Kesäkuun 20.pnä annettiin kaikille suomalisille joukoille päiväkäsky, jossa ne velvoitettiin olemaan kesäkuun 22.pnä täysin taisteluvalmiina.

Kesäkuun 22. päivästä alkaen, jolloin Hitler ilmoitti maailmalle, että Suomi tulee käymään sotaa yhdessä Saksan kanssa, Suomen armeijan ja Suomessa olleiden saksalaisten joukkojen hyökkäys kehittyi täsmälleen niiden operaatiosuunnitelmien mukaisesti, jotka oli jo useita kuukausia aikaisemmin laadittu Saksan ja Suomen yleisesikutien neuvotteluissa sekä vahvistettu Salzburgissa. Ei ole lainkaan ihme, että syytettyjen valheellinen sepitelmä heidän syyttömyydestään Suomen vetämisessä hyökkäyssotaan särkyi sirpaleiksi niin monien ja painavien tosiasian vaikutuksesta, joita yleisellä syyttäjällä oli Helsingin prosessissa käytettävänään.

MINKÖ,, PUOLESTA RYTIN  oe TANNERIN HALLITUS KÖ,,VI SOTAA?

Maailman eri yhteiskuntapiireillä on ollut jo kauan tarpeeksi selvä käsitys Suomen hallituksen fasistisen Saksan rinnalla käymän sodan yleisestä luonteesta: se oli samanlaista rikollista anastussotaa kuin muidenkin Hitlerin Saksan vasallien käymät sodat. Tämä käsitys on saanut vahvistuksen Suomen sotarikollisten oikeusjutun aikana. Mutta tämä oikeusjuttu on tuonut samalla julkisuuteen myös eräitä aikaisemmin tuntemattomia tai vähän tunnettuja tosiasioita, jotka antavat lisävalaistusta kysymykseen, mitä itse asiassa havittelevat Suomen vallanpitäjät syöstessään maansa fasistiseen sotaan. Osoittautui, että he tavoittelivat hourupäisiä ja rikollisia päämääriä. Heillä oli ennen kaikkea mieletön pyrkimys myötävaikuttaa Neuvostoliiton tuhoamiseen. Tästä puhui julkean avomielisesti Tanner, joka tavallaan oli sodan aikana Suomen hallituksen aatteellisena johtajana.

Yleisen syyttäjän oikeudelle esittämien asiakirjojen mukaan Tanner julisti puheessaan, jonka hän piti radiossa saksan kielellä heinäkuun 2:pnä 1941, täysin Saksan fasistien julistuksia vastaavasti:

"Ihmiskunnan tulevaisuuden vuoksi on välttämätöntä, että tämä vahingollinen järjestelmä (so. neuvostojärjestelmä) tulisi tuhotuksi."

Tätä kiihkeätä sosiaalifasistia nimitettiin Suomen hallituksen "voimakkaaksi mieheksi" ja Neuvostoliittoon nähden ei tietysti ollut mitään erimielisyyksiä hänen ja nyt syytettyjen penkillä istuvien muiden suomalaisten ministerien välillä. Mutta heidän kätensä olivat vain liian lyhyet. Suomen hallituspiirien toinen pyrkimys suuntautui laajojen neuvostoalueiden valtaamiseen "suur-Suomen" luomiseksi.

Helsingin oikeudenkäynnissä mainittiin useasti heinäkuun 10.pnä 1941 joukoille annettu päiväkäskyn jossa oli esitetty mieletön ajatus: "edessämme välkkyy suur-Suomi". Syytetyt yrittivät kätkeytyä sellaisen verukkeen taa, ettei hallituksella ollut muka mitään tekemistä ylipäällikön päiväkäskyjen laatimisen kanssa. Mutta päiväkäsky oli ensinnäkin yhdenmukainen sodan anastuspäämääriä koskevien Rytin lausuntojen kanssa, ja toiseksi todettiin, että Suomen hallitus, joka ei ainoastaan ollut esiintymättä tällaisia päämääriä vastaan, vaan suorastaan yllytti lehdistöä ja radiota käymään jatkuvaa kamppailua "suur-Suomen" luomiseksi ja sen "elintilan" laajentamiseksi neuvostoalueiden kustannuksella.

Uuttaa räikeää valoa näihin anastuspyyteisiin ja vastaaviin suomalais-saksalaisiin suunnitelmiin heittää kaksi Helsingin oikeudelle esitettyä asiakirjaa, jotka on löydetty hitleriläisten päämiesten salaisista arkistoista. Toinen on Saksan merisotavoimien esikunnan päällikön päiväkäsky "Pietarin kaupungin tulevaisuudesta". Tässä päiväkäskyssä sanotaan:

 "Fűhrer on päättänyt pyyhkäistä Pietarin kaupungin maan pinnalta. Neuvosto-Venäjän tappion jälkeen ei ole mitään etua tämän asutuskeskuksen olemassaolosta. Suomi on samoin ilmoittanut, että sitä ei kiinnosta Pietarin kaupungin myöhempi olemassaolo sen uusien rajojen välittömässä läheisyydessä."

Toinen asiakirja on Bormannin muistiinpanot pöytäkirjasta, jossa lausutaan seuraavaa:

"Valtakunnanmarsalkka pyytää Fűhreriä ilmoittamaan, mitkä alueet on luvattu muille valtioille, Fűhrer vastasi: Suomalaiset tahtovat saada Itä-Karjalan, mutta suuren nikkelintuotantonsa vuoksi Kuollan niemimaa on liitettävä Saksaan. Suomalaiset esittivät vaatimuksia Leningradin alueeseen. Fűhrer tahtoo hävittää Leningradin maan tasalle antaakseen sen sitten suomalaisille."

Tällaisia kaameita suunnitelmia punoivat siihen aikaan pääanastaja Hitler ja hänen Suomen hallituksessa olleet apurinsa! Siihen liittyy läheisesti Suomen vallanpitäjien sitkeä pyrkimys tehdä kaikkensa, jotta Hitlerin Saksa saavuttaisi voiton Euroopan kansoista. Se olikin Suomen hallituskoplan kolmas seikkailupyrkimys.

Olisi lapsellista ajatella, että Rytin, Tannerin, Linkomiehen ja Kivimäen kaltaiset suomalaiset poliitikot eivät likinäköisyytensä vuoksi havainneet vaaraa, joka Saksan voittaessa olisi uhannut niin Suomea kuin muitakin Euroopan valtiota, nimittäin riippumattomuuden menetystä. Tiesiväthän he yhtä hyvin kuin mekin Saksan fasismin pyrkimykset orjuuttaa Eurooppa ja päästä maailman hallitsijaksi. Esiintyessään elokuun 14.pnä 1940 Oulussa Tanner kuvasi jo silloin seuraavanlaisia näköaloja: "Voidaan olettaa, että akselivaltioilla tulee olemaan johtava osa Euroopassa¦.Muiden valtioiden on pakko elää voittajavaltioiden käskyjen mukaan."   

Sellainen näköala ei hämmentänyt Tanneria vähääkään. Hän oli itse valmis elämään saksalaisten fasistien käskyjen mukaan ja pakottamaan Suomen elämään heidän käskyjensä mukaan. Syyskuussa 1941, jolloin Tanner sotaa käyvän Suomen hallituksen edustajana teki agitaatiomatkan Saksaan, Slovakiaan ja Itävaltaan, hän teki kumarruksen Hitler-Saksalle esimerkiksi Wienissä esiintyessään ja vakuutti: "Tämän sodan päämäärä on sama sekä meille että niille, joiden kanssa olemme läheisessä aseveljeydessä."

Maaseutuasianajan tapaan temppuillen Ryti petkutti kesällä 1941 Amerikan lähettilästä Schönfeldiä väittäen, ettei Suomella muka ole Saksan kanssa "mitään poliittisia sopimuksia" ja salasi kaikki saksalaisten kanssa solmitut sotilaalliset sopimukset. Mutta neljän kuukauden kuluttua, kun saksalaiset kehottivat Suomea yhtymään akselivaltojen yhteiseen poliittiseen sopimukseen (ns. kominterninvastaiseen sopimukseen), Ryti kiiruhti täyttämään tämänkin saksalaisten toivomuksen. Sodan aikana enempää kuin sen valmistelukaudellakaan ei yleensä ollut ainoatakaan tapausta, jolloin Suomen hallitus olisi hitleriläisiltä jotakin kieltänyt. Toivoivatpa saksalaiset Suomelta mitä hvänsä  oe tykinruokaa, erilaisia raaka-aineita, elintarvikkeita ja mitä tahansa muuta  oe kaikkiin heidän pyyntöihinsä suomalaiset viranomaiset vastasivat: kyllä, kyllä, kyllä. Ikään kuin mainittu elokuussa 1940 Berliiniin lähetetty sähke lyhyine "kyllä  oe sanoineen olisi muodostanut perinteen Suomen ja fasisti-saksan virallisten suhteiden kaikille myöhäisemmille vaiheille.

Niin saksalaiset kuin suomalaisetkaan fasistit eivät salailleet natsilaista aikomustaan pystyttää Eurooppaan fasistinen "uusi järjestys" ja teljetä myös Suomi tähän kansojen pakkotyölaitokseen. Kuten eräästä Hitlerin luona pidetyn neuvottelun pöytäkirjasta on käynyt ilmi, Hitler oli sitä paitsi sanonut suoraan, että Suomi on viime kädessä liitettävä "kolmanteen valtakuntaan". Mutta tämä Suomen vapautta ja riippumattomuutta uhannut ilmeinen vaara ei hetkeäkään pidättänyt Rytiä, Tanneria, Linkomiestä ja koko heidän koplaansa rikollisesta "aseveljeydestä" hitleriläisten kanssa. Suomalaiset sotarikolliset laskelmoivat ilmaisesti, että heillä ei henkilökohtaisesti ollut mitään pelättävää saksalaisten voittajien taholta olkoonpa Suomen kansan kohtalo mikä tahansa "Ei korppi korpin silmää noki", sanoo sananlasku. Sanalla sanoen he toimivat kaikessa kuin todelliset maansa kavaltajat. Juuri siksi he nyt istuvatkin syytettyjen penkillä odottaen tuomiota, vailla toivoakaan kolmenkymmenen hopeapenningin saamisesta.

TEKOPYHYYDEN JA KATALUUDEN NÖ,,YTÖ-S

Ei ole inhottavampaa näkyä kuin se, jolloin teosta tavattu rikollinen vannoo puhtauttaan ja viattomuuttaan. Suomen sotasyyllisten oikeudenkäynnissä ei yksikään syytetyistä ole tunnustanut syyllisyyttään. He ovat todistaneet satoja kertoja niin valmistavassa tutkinnassa kuin oikeudessakin: "En tiedä", "En muista", "Olin sinä aikana muissa tehtävissä", "Kuulin vai sellaisia huhuja", Muistan vain hämärästi"¦He kieltävät kaikki tyyni. Kun heidät painetaan seinää vasten kumoamattomien tosiasioiden ja asiakirjojen voimalla tai vieläpä esittämällä heille heidän omia päiväkirjamerkintöjään (tosin ei varsin totuudenmukaisia), niin syytetyt ja heidän asianajajansa alkavat harjoittaa juridista temppuilua. Erikoisesti pinnistelee Rytin puolustaja, surullisenkuuluisa ProcopÄ--, Suomen entinen Yhdysvaltain-lähettiläs, joka sodan aikana harjoitti siellä fasistista agitaatiota siihen saakka, kunnes Amerikan hallitus menetti kärsivällisyytensä ja karkotti hänet.

       
Eräät syytetyt yrittävät panna syyn omien apuriensa (suomalaisten, mutta ei saksalaisten) niskoille. Ryti yrittää vierittää koko vastuun sotilasjohdon kannettavaksi, vaikka on todistettu, että hallitus ja sotilaallinen johto ovat toimineet täysin yksimielisesti. Pankinjohtaja Reinikka ja pastori Kukkonen, ts. ne hallituksen ulkopoliittisen valiokunnan jäsenet, jotka olivat erittäin läheisessä suhteessa Helsingissä olevan Saksan lähetystön natseihin, puolustelivat itseään sillä, että he olivat muka usein poissa mainitun valiokunnan kokouksista, joten siis monet tärkeät päätökset on voitu tehdä heidän tietämättään. Syytetty Kivimäki, Suomen hallituksen entinen pääministeri (1932-1936), joka sodan valmistelukaudella ja sen aikana oli Suomen Berliinin-lähettiläänä, yrittää oikeudessa siirtää vastuun rikollisista salajuonistaan hitleriläisten kanssa toisten syytettyjen, hallituksen silloisten jäsenten niskoille. Tämä emäfasisti, joka jo pääministerikaudellaan johdatti Suomen ulko- ja sisäpolitiikkaa fasismin suuntaan, esittää nyt itsensä pelkäsi Helsingin ministerien tahon toimeenpanijaksi sanoen oikeudessa:

"Lähettiläänä minun oli täytettävä ulkoasianministeriön ohjeet. Koska laki säätää määrätyn alistussuhteen johtajien ja alaisten kesken, niin tähän lakiin liittyviä toimintoja ei voida pitää väärinä. Vastakkaisessa tapauksessa olisi rangaistava murhasta pyöveliä, joka panee oikeuden langettaman kuolemanrangaistuksen täytäntöön."

"Täytäntöönpanija" Kivimäki jätti vain yhden seikan ottamatta huomioon, nimittäin sen, että vapautta rakastavien kansojen oikeustajunta vaatii kaikkien fasistien pyövelien, sekä johtajien että täytäntöönpanijoiden rankaisemista. Kaikki syytetyt kiistävät senkin syytöksen, että he olisivat vastustaneet Suomen irtautumista sodasta. "Mehän halusimme rauhaa, mutta emme voineet sitä aikaansaada", selittivät he tekopyhästi. Mutta kun asiakirjoin on todistettu, montako kertaa Suomen hallitus on torjunut esimerkiksi Amerikan ja Englannin hallitusten Suomelle tekemät ehdotukset sotatoimien lopettamisesta ja ryhtymisestä neuvotteluihin neuvostohallituksen kanssa, niin syytetyt, hallituksen entiset jäsenet, voivat vain vakuuttaa, että vuodesta 1943 alkaen he ryhtyivät "käsittelemään rauhan kysymystä".

Niin, kun maa alkoi polttaa Hitlerin suomalaisten apurien jalkain alla saksalaisten armeijan tultua murskatuksi Stalingradin luona ha Donilla, heidän tosiaan piti käsitellä kysymystä, kuinka voitaisiin johtaa harhaan Suomen ja demokraattisten maiden yleinen mielipide. Siinä tarkoituksessa järjestettiin hallitus uudelleen. Mutta nyt Linkomies väittää muodostaneensa uuden hallituksen "erikoisesti välirauhan solmimista varten Neuvostoliiton kanssa". Mutta kun Amerikan hallitus teki kaksi viikkoa myöhemmin viimeisen välitysehdotuksensa Suomelle, niin Linkomiehen hallitus päätti ilmiantaa tämän luottamuksellisen ehdotuksen Ribbentropille sekä vastasi hänen sanelunsa mukaan amerikkalaisille kielteisesti, Tanner sanoi yksityiskeskustelussa eräälle eduskunnan ulkoasianvaliokunnan jäsenelle, että erillisrauha on mahdoton, koska Suomen esimerkkiä seuraisivat silloin muutkin ja se johtaisi Saksan luhistumiseen.

Oikeudessa todettiin edelleen, että keväällä 1944, jolloin Linkomiehen hallitus ryhtyi lopulta tiettyihin toimenpiteisiin Neuvostoliiton välirauhanehtojen selvillesaamiseksi, niin saksalaiset suhtautuivat Kivimäen silloisen Berliinistä lähettämän selostuksen mukaan täysin rauhallisesti Suomen mahdollisesta sodasta irtautumista koskeviin puheisiin "koska tiesivät käytävän keskusteluja erillisrauhasta pääasiassa siksi, että Suomen kansalle voitaisiin osoittaa, miten mahdotonta on hyväksyä Neuvostoliiton rauhanehtoja".

Ja todellakin, kun Linkomiehen hallitus sai Neuvostoliiton ehdot, se julisti ne mahdottomiksi hyväksyä ja kehotti eduskuntaa hylkäämään ne. Sittemmin neuvostojoukkojen ryhdyttyä hyökkäykseen Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944 Ryti ja muut päättivät eduskunnan selän takana tehdä Ribbentropin esittämän sopimuksen, jonka mukaan Suomi, kuten tunnettua, sitoutui jatkamaan sotaa Saksan puolella eikä se voinut irtautua sodasta ilman Saksan hallituksen suostumusta.

Niin itsepintaisesti Linkomiehen hallitus sabotoi Suomen irtautumista sodasta. 

Helsingin oikeudenkäynti osoittaa, että suomalaiset sotarikolliset eivät oppineet mitään. He ovat jääneet siksi, mitä olivat. Syöstyään Suomen kansan fasistiseen sotaan Saksan puolella, uhrattuaan kylmäverisesti paljon ihmishenkiä he eivät kadu mitään. He eivät tahdo nähdä mitään tuomittavaa rikollisissa teoissaan. He jankuttavat, että heidän politiikkansa oli oikeaa, "toisin ei voitu menetellä", eikä heidän syynsä muka ollut, ettei tilanne sallinut heidän saavuttaa sitä, mitä he halusivat. He eivät edes sanoudu irti Saksan fasismista. He eivät tuomitse muodollisesti eikä itse asian kannalta Hitlerin hirvittävää anastussotaa ja vielä vähemmän omaa rikostoveruuspolitiikkaansa hänen kanssaan. Varsinkin Tanner esiintyy synnittömänä vanhurskaana. Hän lausui julkisesti jo sodan aikana, että sodan tien valitseminen ei aiheuttanut hänessä "mitään ristiriitaa omantunnon kanssa" ." Synnittömän" Tannerin hahmo tuo väkisinkin mieleen vanhan tarinan, jonka sveitsiläinen kirjailija Gottfried Keller on mukaillen kertonut, tarinan kiertävästä munkista, joka ripitti tiellä tapaamaansa tuntematonta. Kaikkiin kysymyksiin siitä, mitä syntejä hänellä oli omallatunnollaan, ripitettävä vastasi kieltävästi. Munkki luetteli kauan kaikkia ajateltavissa olevia syntejä; tuntematon ei tunnustanut ainoatakaan: hän ei koskaan valehdellut, ei rikkonut mitään lakeja, ei tehnyt syntiä edes ajatuksissaan jumalan ja ihmisten edessä. Munkkiparka kavahti vihdoin hämmästyksissään ja huudahti: - Nyt tiedän, kuka olet: olet itse Saatana! Niin olikin. Siinä oli yksi paholaisista ihmisen hahmossa. 

Jokin aika sitten, tammikuun 11.pnä 1946, norjalainen "Aftenposten" totesi suomalaisten sotarikollisten oikeusjuttua koskevassa kirjoituksessaan, että Neuvostoliitto suhtautuu Suomeen hyvin pehmeästi eikä ole puuttunut Suomen politiikkaan sellaisista vakavista tapahtumista kuin esimerkiksi aseita kätkeneen salaisen järjestön paljastamisesta huolimatta. Neuvostopiireissä on osoitettu "hyvän naapurin halua ymmärtää suomalaisten vaikeuksia", korosti lehti. Mutta Suomessa  "Aftenposten" tarkoittaen ilmeisesti Suomen määrättyjä yhteiskuntapiirejä, "ei tarpeeksi ymmärretä sitä osuutta, joka on suomalaisille itselleen annettu, ja sitä merkitystä, joka heidän suhtautumisellaan siihen on". Samalla norjalainen lehti teki seuraavan johtopäätöksen:

 "Suomelta vaaditaan vain niiden epädemokraattisten, aktiivisten kansalliskiihkoisten piirien tuomitsemista, jotka aikaisemmin esittivät niin ratkaisevaa osaa Suomen sotilaallisessa ja poliittisessa elämässä. Sodasta vastuussa olevien henkilöiden oikeudenkäynnin pitää muodostua tavallaan näiden piirien julkiseksi paljastamiseksi. Tämän oikeudenkäynnin tarkoituksena on laskea pohja Suomen politiikan laajalle demokraattiselle tervehdyttämiselle sekä ilmaista demokraattisen Suomen vilpitön halu ryhtyä yhteistyöhön maailmasodasta voittajana selviytyneiden demokraattisten valtojen kanssa. Suomen on sekä teoriassa että käytännössä sanouduttava irti voimista, jotka ovat sitoneet sitä Saksan politiikkaan ja autoritäärisiin poliittisiin pyrkimyksiin. Ellei Suomi halveksi näitä saamiaan mahdollisuuksia, niin monet seikat puhuvat sen puolesta, että se kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti."

Joidenkuiden Suomessa kannattaisi ottaa varteen nämä norjalaisen lehden johtopäätökset.

Neuvostoliiton yleinen mielipide ei luonnollisestikaan voi suhtautua välinpitämättömästi Suomen puhdistamiseen fasistisista ja kansalliskiihkoisista vaikutuksista, jotka estävät kestävien naapuruussuhteiden kehittymistä Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Niin neuvostokansa kuin myös muiden maiden demokraattinen väestö odottaa suomalaisten sotarikollisten politiikan verukkeetonta tuomitsemista ja sotarikollisten esimerkillistä rankaisemista heidän suorittamistaan rikoksista.

Aikakausilehti " Novoje Vremja" 1946, No:3
Suomennos otettu sanomalehdestä "Vapaa Sana" 10 ja 12.2 1946
Tarkistettu venäjänkielisen tekstin mukaan. 



 
   
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 31, 2018, 01:51:04 ip kirjoittanut VD.com »

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3717
Mannerheim: "Mielipiteeni eivät saavuttaneet mitään ymmärtämystä". Olisiko niin kutsuttu talvisota voitu välttää ?

"Sotilaallisesti, strategisesti ja taloudellisesti ajateltuna puhe Suomen erillisestä sodasta on höpötystä" (Markku Jokisipilä: Presidenttifoorumi. 21.11.2008;  

"Mielenkiintoista oli, että foorumin jäsenistön keskuudessa erillissotanäkemyksen kannattajat näyttivät jäävän vähemmistöksi" (ibid.). "Monet hyväksyvät liittolaisuuden määritelmäksi sen, että kahdella tai useammalla taholla on tiettyjä yhteisiä tavoitteita, joiden saavuttamiseen yhteisesti sovituin ja koordinoiduin toimin pyritään. Näin nähtynä Suomi ja Saksa, samoin kuin tietysti Neuvostoliitto, Yhdysvallat ja Iso-Britannia olivat keskenään liittolaisia (Jokisipilä).

*
Talvisodasta: "se on ihan hyvä pohdinnan aihe, olisiko Suomi voinut välttää talvisodan paremmalla ulkopolitiikalla. Juhani Suomi pohti tätä väitöskirjassaan "Talvisodan tausta" 1973 ja tuli siihen tulokseen, että Suomi [maa, ei tutkija itse] kantaa osavastuunsa sodan syttymisessä" (Jokisipilä)

*

Mannerheim: "5. maaliskuuta 1939 ulkoasiainkomissaari Litvinov teki Suomen Moskovan lähettilään ministeri Yrjö-Koskisen kautta aloitteen uusiin neuvotteluihin. Tällä kertaa Neuvostoliitto vaati saada vuokrata 30 vuodeksi Suomenlahden saaret Suursaaren, Lavansaaren, Seiskarin ja molemmat Tytärsaaret.

8. maaliskuuta annetussa vastauksessaan Suomen hallitus selitti että se ei voinut keskustella saarien luovuttamisesta vieraalle vallalle, (¦). Ulkoasiainkomissaari tuntui odottaneen sellaista vastausta ja ehdotti suoralta kädeltä, että Suomi saisi korvaukseksi alueen Itä-Karjalasta Laatokan pohjoispuolelta. Tämä ehdotus torjuttiin 13. maaliskuuta.

Enempiä keskusteluja varten neuvostohallitus oli lähettänyt Helsinkiin Rooman-suurlähettiläänsä Steinin, (¦) ja tämä oli jo 11. maaliskuuta ottanut yhteyden ulkoministeri Erkkoon.  Entisin perusteluin Stein väitti, että Pietarin turvallisuus Suomenlahdelta tapahtuvan hyökkäyksen sattuessa riippui kyseisten saarien antamisesta Neuvostoliiton käytettäväksi ja suositteli vuokrasopimusta parhaana ratkaisuna. (¦) Neuvostohallitus oli myös valmis vaihtamaan saaret itärajamme viereiseen 183 neliökilometriä laajaan alueeseen. (¦) Suomen hallitus pysyi kuitenkin torjuvalla kannallaan.

Minun mielipiteeni oli, että meidän ehdottomasti pitäisi tavalla tai toisella osoittaa venäläisille myöntyväisyyttä, jos siten saataisiin suhteitamme mahtavaan naapuriimme parannetuiksi. Keskustelin Steinin ehdotuksesta ulkoministeri Erkon kanssa, mutta en onnistunut taivuttamaan häntä. Kävin myös tasavallan presidentin ja pääministeri Cajanderin luona henkilökohtaisesti esittämässä näkökohtiani. Huomautin, että saarista ei ollut maallemme mitään hyötyä ja että kun ne oli neutralisoitu, meidän ei ollut mahdollista puolustaa niitä. Suomen arvonanto ei käsittääkseni myöskään joutuisi kärsimään, jos suostuisimme vaihtoon. Venäläisille sitä vastoin näilläsaarillmme, jotka sulkivat pääsyn heidän Laukaanlahden meritukikohtaansa, oli todellsita merkitystä, ja siksi meidän tulisi koettaa hyötyä niistä harvoista valteista, mitä meillä oli hallussamme. Mielipiteeni eivät saavuttaneet mitään ymmärtämystä.


Varotin vakavasti antamasta suurlähettiläs Steinin matkustaa tyhjin käsin. Niin kuitenkin kävi - 6. huhtikuuta hän lähti Helsingistä saamatta asiaansa toimitetuksi. Eduskunta jätettiin tietämättömäksi Steininkin käynnin tarkoituksesta. Ei voi kyllin valittaa tätä lyhytnäköistä pimitystä.


Suomen valtion johto oli jättänyt ottamatta varteen eräitä erittäin kiitollisia tilaisuuksia ja siten menettänyt mahdollisuutensa." (G. Mannerheim: Muistelmat. Toinen osa. Suomentanut Lauri Hakulinen avustajina Matti Sadeniemi ja Eino Nivanka. Otava. Helsinki 1952.)

*

Talvisodan (30.11.1939  oe 13.3.1940) tulos: Suomalaisten tappiot talvisodassa olivat 26.662 sotatoimissa menehtynyttä ja noin 1 000 siviiliä.
 

Sodan seurauksena Suomi menetti Sallan, Karjalan, Suomenlahden ulkosaaret ja Kalastajasaarennon länsiosan. Kaiken kaikkiaan luovutetut alueet olivat 12 prosenttia Suomen pinta-alasta. Suomi joutui myös vuokraamaan Neuvostoliitolle Hangon sotilastukikohdaksi. Kotinsa menetti noin 430.000 suomalaista eli noin 12 prosenttia koko väestöstä.
 

Sotatoimissa menehtyi siis 26.662 suomalaista. Heiltä ei ollut kysytty ennen "talvisotaa", halusivatko he elää vai kuolla. Heille ei ollut kerrottu Mannerheimin mielipiteistä. Suomen valtion johto ei osoittanut ymmärtämystä Mannerheimin mielipiteille. Suomen valtion johto päätti toisin. Tuohon johtoon kuuluivat muun ohella ulkoministeri Erkko, pääministeri Cajander ja presidentti Kallio.

*
Allekirjoittaessaan valtioneuvoston istunnossa 12.3.1940 valtakirjan, joka oikeutti Moskovassa olleet suomalaiset rauhanneuvottelijat allekirjoittamaan Moskovan rauhansopimuksen, Kallio lausui katkerana:    Kuivukoon käteni, jonka on pakko allekirjoittaa tällainen paperi!» - Kallio ilmoitti eroavansa presidentin toimesta 27.11.1940. Koska tuolloisessa tilanteessa ei katsottu voitavan järjestää valitsijamiesvaaleja normaalissa järjestyksessä, säädettiin poikkeuslaki, jonka mukaan vuoden 1937 valitsijamiehet kokoontuivat valitsemaan uuden presidentin. Presidentinksi valittiin silloinen pääministeri Ryti. Samana päivänä, 19.12.1940, jolloin Ryti valittiin presidentiksi, Kallio kuoli Helsingin rautatieasemalla äkilliseen sydänkohtaukseen ollessaan lähdössä kotiinsa Nivalaan. (Tarinan mukaan Kallio menehtyi marsalkka Mannerheimin käsivarsille, todellisuudessa kyseessä olivat presidentin adjutantti eversti Ala¡r Paasonen ja eversti A.F. Airo.)

*
Cajander kuoli 21.1.1943.

*

Ulkoministeri Erkko sai elää pitkän elämän. Hän kuoli vasta 20.2.1965. - Jatkosodan alkuvaiheissa Erkko toimi Kotijoukkojen esikunnan sotavankitoimiston päällikkönä kesään 1942 asti. Toimistaan tässä tehtävässä Erkko sai syytteen sotaylioikeudessa vuonna 1946, mutta syyte hylättiin.- Sotien jälkeen Erkko keskittyi liike-elämään, ja toimi Sanoma Osakeyhtiön toimitusjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan tehtävien lisäksi lukuisten muiden yritysten ja järjestöjen, kuten Kansallis-Osake-Pankin, Suomalais-Amerikkalaisen yhdistyksen, Rautatiekirjakaupan, Suomen Tietotoimiston ja Suomen IBM:n, hallituksissa ja hallintoneuvostoissa. - Eljas Erkko sai ministerin arvonimen vuonna 1957.

*
J. K. Paasikivi kutsui "talvisotaa"  "Erkon sodaksi".

"Talvisodan sotilaallinen selkkaus olisi voitu helposti välttää. Suostumalla venäläisten aluevaatimuksiin 1939."
(Paavo Haavikko: Kansakunnan linja: kommentteja erään tuntemattoman kansan tuntemattoman historiaan 1904-1975. Otava. Keuruu 1977)

J.K.2. Mannerheimin mielipiteet eivät siis saavuttaneet ymmärtämystä valtiojohdossa (Erkko, Cajander, Kallio). Siitä huolimatta, kun "talvisota" alkoi, apuun huudettiin Mannerheim, mies, jonka mielipiteet eivät saavuttaneet valtiojohdossa ymmärtämystä. Sotapäälliköksi Mannerheim kelpasi, mutta hänen mielipiteilleen ei annettu arvoa silloin, kun sota olisi vielä ollut vältettävissä.

Tuntuuko tilanne jotenkin tutulta? Eikö samalla tavalla ole käynyt monta kertaa? Eikö niin käynyt muun ohella Paasikivellekin?

*
Samankaltainen tilanne on havaittavissa tänäänkin. Kokoomuksella on mies, joka aina silloin tällöin esittää kiinnostavia ajatuksia ja arvioita, mies, joka näyttää kokoomuslaisista ylivertaiselta. Kokoomus haluaa rajoittaa presidentin valtaa. Tuo â,,¢ylivertainen kokoomuslainenâ,,¢ ei halua. Kokoomus haluaa kuitenkin tasavallan presidentiksi juuri tuon â,,¢ylivertaisen kokoomuslaisenâ,,¢. â,,¢Ylivertainen kokoomuslainenâ,,¢ haraa vastaan, ja Kokoomus parkuu. â,,¢Ylivertainen kokoomuslainenâ,,¢ on yrittänyt muutoinkin opastaa puoluettaan ja jopa maan hallitusta. Opastus on kaikunut kuuroille korville. â,,¢Ylivertaisen kokoomuslaisenâ,,¢ mielipiteet eivät ole saavuttaneet mitään ymmärtämystä. - Toisin sanoen, Kokoomus haluaa â,,¢ylivertaisen kokoomuslaisenâ,,¢ ainoastaan keulakuvaksi, â,,¢arvojohtajaksiâ,,¢, jonka ilmaisemat arvot eivät ole saavuttaneet Kokoomuksessa mitään ymmärtämystä (sic!). Pitäneekö â,,¢ylivertainen kokoomuslainenâ,,¢ pintansa ja pitäytyy urheilujohtajan imagoon vai pakotetaanko hänet tasavallan presidentiksi vastaanharomisesta huolimatta? - Kokoomuksen tuskan ymmärtää. Laskiko se väärin, kun se pysytti hallituskumppaninsa â,,¢pitkän miehenâ,,¢ luottamuksen? Oletettavasti â,,¢pitkää miestäâ,,¢ hymyilyttää - viileästi. Historia etenee juuri niin kuin eräät ovat laskeneet. Kokoomuksen järjetön presidentin valtaoikeuksien riistämisen politiikka on degeneroinut â,,¢ylivertaisen kokoomuslaisenâ,,¢ puolivallattomaksi urheilujohtajaksi. â,,¢Poltetun lautakasanâ,,¢ tuhkasta on feeniksenä noussut â,,¢pitkä miesâ,,¢, jonka tähtäin lienee - kaikessa hiljaisuudessa - asetettu vuodelle 2012. Silloin on hänen tilaisuutensa. Se on revanssin paikka - täysin valtaoikeuksin. Ja viimeistään silloin alkaa Keskustan lopullinen kuningastie. Eräänlaista â,,¢urhouttaâ,,¢ tämäkin. Eli lopussa seisoo¦ No, mikä se oli. (Kirottu dementia!)

 Tapio Kuosma

LISÖ,,Ö,,:
 jugement.blogit.uusisuomi.fi

« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 29, 2011, 11:34:43 ip kirjoittanut VD.com »

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3717
Sotasyyllisyystuomioiden kumoaminen ja seuraukset. Evgenia Hilden-Järvenperä.


 KD:n kansanedustaja Bjarne Kallis on jättänyt lakialoitteen, "jonka tarkoituksena on mahdollistaa se, että Korkein oikeus voisi kumota ne tuomiot, jotka annettiin niin sanotun sotasyyllisyyslain tueksi marraskuussa vuonna 1945. Neuvostoliiton painostuksen jälkeen säädettiin sotasyyllisyyslaki, joka tuli voimaan takautuvasti." Bjarne Kallis kirjoittaa asiasta US blogissaan "Kansanedustajien Venäjän pelko" 22.11.2010. Kyseisessä kirjoituksessa Kallis ilmoittaa, että tuomioiden purkaminen edellyttää lakimuutosta, mitä varten aloitteen tekijä oli yrittänyt saada mahdollisimman monta kansanedustajien allekirjoitusta, muttei ole päässyt tavoitteeseen 100 kansanedustajan allekirjoituksista. Bjarne Kallis päättelee, että suomalaiset kansanedustajat eivät ole suostuneet allekirjoittamaan aloitetta sotasyyllisyystuomioiden kumoamisesta, koska ovat Venäjän pelon vallassa.  

  Viime vuosien aikana revisionistinen sotatulkinta, jonka tavoitteena on kumota Risto Rytin ja hänen kumppaneidensa sotasyyllisyystuomiot, on ollut näkyvästi esillä suomalaisissa tiedotusvälineissä. Tarkoituksena on toisen maailman sodan jälkeisen järjestyksen muuttaminen syyllistämällä venäläisiä ja luomalla viholliskuvia.  

  Yleisesti ottaen suomalaisten tietous jatkosodan alkamisajankohdasta ja syistä on heikkoa. Jatkosodan alkupäiväksi katsotaan 25.6.1941, jolloin Neuvostoliitto alkoi pommittaa Helsinkiä.  

  Todellisuudessa Suomi oli sitoutunut hyökkäämään Saksan rinnalla Neuvostoliittoon jo paljon aiemmin. 22.6.1941 Saksa aloitti operaatio Barbarossan hyökkäämällä Neuvostoliitoon. Samana päivänä Hitler ilmoitti julkisesti Suomen taistelevan Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Saksalaiset hyökkäsivät Neuvostoliittoon eri suunnista, mm. Suomen kautta 22.6. klo 4.00. käyttäen hyväkseen suomalaista lentokenttää ja satamia. Jo ennen hyökkäyspäivää 22.6. Suomessa oli yli 40 000 saksalaista joukkoa. Myös jo ennen 22. kesäkuuta suomalaiset sukellusveneet miinoittivat Suomenlahden, mukaan lukien Tallinnan edustan.  

  Eli siis ei pidä paikkaansa, että jatkosota alkoi Neuvostoliiton hyökkäyksestä, vaan Suomi oli sopinut hyökkäävänsä Neuvostoliittoon Saksan rinnalla. NL vastasi hyökkäykseen pommituksilla. Eli Natsi-Saksan liittolainen ja Hitlerin ihailija Ryti on vastuussa tuhansien suomalaisten ja neuvostokansalaisten kuolemista.  

  Radiopuheessaan 26.6.1941 Ryti sanoi "Suomella on kuitenkin rinnallaan Suur-Saksan valtakunnan sotavoimat nerokkaan johtajansa valtakunnankansleri Hitlerin komennossa". Ryti kuvaili Hitleriä tuntevan sympatiaa suomalaisia kohtaan ja olevan yksityiselämässään "lämpimästi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen".  
 

  "Risto Rytin - samoin kuin Mannerheimin - ulkopoliittiset ratkaisut keväällä ja kesällä 1941 perustuivat siihen vakaumukseen, että Saksa voittaa mahdollisessa sodassa Neuvostoliiton. Tämä ajatus heijastuu elävästi Rytin jatkosodan syttymisen jälkeen pitämässä radiopuheessa, josta hän joutui vielä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä vastaamaan. Jälkeenpäin Ryti on todennut, ettei hän tuonakaan hetkenä uskonut Saksan voittavan koko maailmansotaa, mutta lyövän kyllä Venäjän." (Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).  

  Jo vuodesta 1919 Suomen kiihkomieliset suunnittelivat Suur-Suomen idean toteuttamista. 1920-luvulla suomalaiset nationalistiset ryhmät olivat tehneet useita hyökkäyksiä NL:n puolelle. Suomalaisten kiihkomielisten poliittiset provokaatiot 1930-luvulla johtivat talvisotaan. Jatkosodan aikana Natsi-Saksan rinnalla taistelleet suomalaiset joukot perustivat Karjalassa keskitysleirejä ja toteuttivat etnisiä puhdistuksia. Em. hävitysten johdosta Venäjän karjalaiset ovat luovuttaneet presidentti Tarja Haloselle korvausvaatimuksiaan.  

  Eli revisionistiset sotatulkinnat, joihin vaatimukset sotasyyllisyystuomioiden kumoamisesta perustuvat, ovat faktojen vääristelyä pyrkimyksenä muuttaa toisen maailman sodan jälkeistä järjestystä maalaamalla Venäjästä ja venäläisistä uhkakuvia ja sillä tavalla perustella tarvetta liittyä Natoon. Russofobian lietsojat yrittävät myös ylläpitää revanssihenkeä esittämällä vaatimuksia aluepalautuksista. On erittäin vaarallista provosoida tilannetta vaatimalla toisen valtion alueita. Kyseiset provokaatiot väistämättä johtavat konflikteihin, mikä lienee talouseliitin käskyläisinä toimivien revansistikiihkoilijoiden tarkoitus. Isänmaallisiksi itseään kutsuvat revansistit todellisuudessa vaarantavat Suomen turvallisuutta kolmannen osapuolen intresseissä.  

  On ilahduttavaa, että suurin osa kansanedustajista ei ole suostunut allekirjoittamaan yllämainittua Bjarne Kalliksen lakialoitetta sotasyyllisyystuomioiden kumoamiseksi.  

  Valtionjohdon tulisi puuttua revisionistisiin sotahistorian tulkintoihin sekä sotasyyllisyystuomioiden kumoamis- ja aluepalautusvaatimuksiin.  

 Evgenia Hilden-Järvenperä  


Kansan ääni 6.2010




KOMINFORM

http://www.kominform.eu/

VD
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 29, 2011, 11:35:42 ip kirjoittanut VD.com »