Kirjoittaja Aihe: MITÄ HITLERIN SUOMALAISTEN APURIEN OIKEUSJUTTU ON TUONUT PÄIVÄNVALOON  (Luettu 2370 kertaa)

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3694
MITÄ HITLERIN SUOMALAISTEN APURIEN OIKEUSJUTTU ON TUONUT PÄIVÄNVALOON

Suomalaisten päärikollisten oikeusjuttu on venynyt edeten nitisten ja natisten, välillä pysähdellen, mutta nyt se kaikesta päätellen lähenee loppuaan.

Syytetyt, Suomen hallituksen kahdeksan entistä jäsentä, ovat yrittäneet kaikin tavoin peittää jälkiään, hävittää kompromentoivia asiakirjoja, salata pimeitä töitään koskevan totuuden. Mutta siitä kaikesta huolimatta on oikeudenkäynnissä paljastunut sellainen tosiasian ketju, joka on enemmänkin kuin tarpeeksi luja sitomaan syytetyt historian häpeäpaaluun ja perustelemaan heidän ansaitsemansa ankaran tuomion.

Ennen kaikkea paljastui kuva niistä saksalais-suomalaisista salajuonista, joiden avulla Suomi vedettiin sotaseikkailuun fasistisen Saksan puolella.

SUOMALAISSAKSALAISEN HYÖKKÄYKSEN SALAISET VALMISTELUT.

Kuten tunnettua ovat Suomen taantumukselliset hallitusmiehet vakuuttaneet koko ajan, että heillä ei ollut ennen sotaa mitään salaisia sopimuksia saksalaisten kanssa, että he olivat kunnioittaneet kansainvälisi sopimuksia, eivät olleet valmistaneet mitään hyökkäyssotaa ja joutuivat kesällä 1914 Hitlerin Saksan puolelle muka vastoin tahtoaan.

*Syytteeseen oli pantu presidentti Ryti, pääministeri Rengell ja Linkomies, ministeri Tanner ym., kaikkiaan kahdeksan Suomen hallituksen jäsentä. –Toim. huom.

Neuvostoliiton ollessa syypää, ja että Suomi sitten kävi muka vain omaa ”erillistä puolustussotaansa”. Tämän selityksen valheellisuus oli jo sodan aikana ilmeinen kaikille tarkkailijoille, jotka eivät antaneet vetää itseään nenästä, mutta siihen aikaan suomalaisten sotarikollisten onnistui pitää salassa sotavalmistelujaan koskevat tosiasiat. Nyt ovat monet salaisuudet jo nousseet päivänvaloon ja on selvinnyt, että suomalaiset ja saksalaiset vallanpitäjät suorittivat jo vuoden 1940 jälkipuoliskolla ja 1941 alkupuoliskolla koko joukon yhteisiä toimenpiteitä, jolla oli selvä sotilaallisen salaliiton luonne. Salaisten sotilaallisten neuvottelujen ja sopimusten menetelmä oli heille, paitsi lyhin päämäärään - yhteiseen sotaan - johtava tie, myös sotilaspoliittiseen konspiraation kannalta mukavin: kaikki keskinäiset sopimukset saatettiin tehdä oman koplan ahtaassa piirissä ja suorittaa käytännössä sodan valmistelua salaa, asettaen Suomen kansan, eduskunnan jäsenten enemmistön ja vieläpä eräät hallituksen jäsenetkin tapahtuneiden tosiasian eteen.

Syytekirjelmän ja oikeudelle esitettyjen asiakirjojen mukaan suomalais-saksalainen sotilaallinen salaliitto kehittyi seuraavalla tavalla.

Elokuun 18.pnä 1940 Berliinistä saapui Suomeen Göringin emissaari eversti Veltjens muka ottamaan Suomen sotavoimien ylijohdolta selvää saksalaisten joukkojen ”kauttakuljetusten” mahdollisuudesta. Suomen Berliinin-lähettilään Kivimäen suosituskirjeessä, joka Veltjensillä oli mukanaan, lausuttiin, että Veltjensin esittämiin suunnitelmiin myöntymisestä on ilmoitettava Berliiniin salasähkeellä, joka sisältää vain yhden sanan: ”Kyllä””. Niin tehtiinkin. Syyskuun 12.pnä tehtiin tarkoin salassa ensimmäinen ”kauttakulkusopimus” ja jo syyskuun 12.pnä Vaasan satamaan ilmestyivät ensimmäiset saksalaisia joukkoja ja aseita kuljettavat alukset. Seuraavana päivänä Kivimäki allekirjoitti Berliinissä lopullisen Suomen ja Saksan välisen ”kauttakulusopimuksen”. Vasta sen jälkeen, syyskuun 24.pnä, pidettiin tarpeellisena ilmoittaa siitä asiasta tietämättömille Suomen hallituksen jäsenille.

Jos todella olisi ollut kysymys vain Suomen ja Norjan kautta tapahtuvista kuljetuksista, niin minkä vuoksi olisi tarvittu sellaista tosi vehkeilijän salaliittoa? Todellisuudessa oli kysymys kuitenkin muusta. Niin saksalaiset kuin suomalaisetkin yhteistä neuvostovastaista hyökkäystä hautoneet vallanpitäjät tahtoivat muodostaa mahdollisimman nopeasti Pohjois-Suomeen saksalaisten sotilastukikohdan, mutta koska oli selvää, että ensimmäistenkään saksalaisten joukkojen ilmestyminen Suomen alueelle ei voinut jäädä huomaamatta, niin niiden todellisen tarkoituksen peittämiseksi keksittiin viekas veruke – niiden ”kauttakuljetus”.

Saksalaiset ”kauttakulkujoukot” jäivät matkalla vieraanvaraiseen maahan ja kiinnittyivät lujasti Pohjois-Suomen rautateiden solmukohtiin.

Tätä tosiasiaa ei kukaan suomalaisista sotarikollisista voi nyt kieltää, mutta he yrittivät pestä kätensä väittäen, etteivät muka ”tienneet mitään” siitä, mitä saksalaiset puuhasivat Suomen alueella. Kenenkään päähän ei kuulemma pälkähtänyt valvoa saksalaisten isännöimistä Suomessa. Ryti muka kuvitteli, että sellainen valvonta ei ollut hallituksen, vaan sotilasviranomaisten tehtävä.

Mutta ”kauttakulkusopimukset” olivat vai suomalais-saksalaisten sotilaallisen salaliiton kehittymisen alustava vaihe. Seuraava vaihe alkoi vuoden 1940 joulukuussa, jolloin Hitlerin päämajassa laadittiin perussuunnitelma, ns. Barbarossa-suunnitelma, Neuvostoliittoa vastaan tähdättyä hyökkäystä varten.

Hitlerin suomalaiset apurit luottivat vielä asiansa oikeudellisen käsittelyn alkaessa siihen, että Hitlerin päämajan uumenista ei missään tapauksessa tule julki mitään salaisuuksia. Sen vuoksi he kielsivät reippaasti rikostoveruutensa Hitlerin koplan kanssa Neuvostoliiton ja Saksan sotaa edeltäneellä kaudella. Mutta he pettyivät laskelmissaan. Nűrnbergin oikeusjutun yhteydessä paljastui eräitä hitleriläisten arkistojen salaisia asiakirjoja, jotka koskevat välittömästi myös suomalaisten sotasyyllisten asiaa.

Itse Barbarossa-suunnitelman kolmannessa kohdassa sanottiin, että Suomen piti suojata Norjasta siirrettävän saksalaisen Nord-ryhmän hyökkäystä ja sen jälkeen toimia yhdessä sen kanssa. Tätä koskevassa asiakirjassa ovat säilyneet allekirjoitukset: Jodl, Keitel, Hitler. Barbarossa-suunnitelmaan liittyi merkintä, joka kuului:

”Suomen armeijan tehtävät: pikainen naamioitu liikekannallepano. Osallistuminen hyökkäykseen Rovaniemen alueelta mikäli mahdollista valiojoukoin. Tähän tarkoitukseen määrättävä 2 suomalaista divisioonaa (suuremmalle määrälle joukkoja ei ole tilaa). Hyökkäys Laatokan molemmin puolin Laatokan kanavalle ja Syvärille. Tähän tehtävään asetettava Suomen armeijan pääosa.”

Muutamia päiviä sen jälkeen, kun Hitler oli vahvistanut tämän suunnitelman,  Saksan armeijan esikuntien päälliköt ja myös Suomen armeijan esikuntapäällikkö kenraali Heinrichs kutsuttiin saksalaiseen Zossenin kaupunkiin, jossa hitleriläisten maavoimien yleisesikunnan päällikkö, kenraalieversti Halder vihki heidät Barbarossa-suunnitelman salaisuuksiin. Tämän jälkeen Saksan sotavoimien ylijohto antoi Norjassa olevien saksalaisten joukkojen esikuntapäällikön Buschenhagenin tehtäväksi ottaa yhteys Helsingissä olevaan Suomen yleisesikuntaan neuvottelujen käymiseksi yhteisistä Neuvostoliittoa vastaan tähdätyistä sotatoimista. Yhdessä tämän Saksan asevoimien ylimmän johdon edustajain kanssa Suomessa laadittiin sitten Neuvostoliittoa vastaan tähdätyt saksalais-suomalaiset hyökkäyssuunnitelmat kaikkine yksityiskohtineen. Siksi on ymmärrettävää, että kenraali Buschenhagenin todistuksella saattoi olla erikoisen tärkeä merkitys sotasyyllisten Helsingin oikeudenkäynnille. Mutta syytetyt ja heidän asianajajansa pitivät häntä tuhoutuneena sodassa ja luottivat sen vuoksi täydellisesti hänen vaikenemiseensa. Mainittu saksalainen kenraali osoittautui kuitenkin olevan elossa, ja ollessaan sotavankina Neuvostoliitossa hän ilmoitti olevansa valmis kirjoittamaan yksityiskohtaisen todistajakertomuksen, joka sitten esitettiin oikeudelle Helsingissä. Sen lukeminen oikeudessa vaikutti, suomalaisen lehdistön lausunnon mukaan, kuin pommi tai joka tapauksessa valoraketti.

Kertomuksensa mukaan kenraali Buschenhagen saapui ensi kerran Helmikuun puolivälissä 1941. Jo saapumispäivänään hän sai yllätyksekseen Suomen hallitukselta Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin. Seuraavina päivinä Buschenhagen ja hänen seurueessaan olleet saksalaiset upseerit pohtivat Suomen yleisesikunnan johtajien (Heinrichsin, Airon ym.) kanssa Keski- ja Pohjois-Suomesta Vienanmerta ja Murmanskia kohti suunnattavien sotatoimien operatiivisia mahdollisuuksia.

Näiden neuvottelujen yhteydessä Buschenhagen teki Norjassa olleiden saksalaisten joukkojen tiedustelupalvelun päällikön ja kahden Suomen yleisesikunnan everstin seurassa 10-päiväisen tutkimusmatkan itä- ja Pohjois-Suomen rajaseuduille. Matkaan osallistujat tutkivat joukkojen keskityksen ja sijoituksen kaikkia mahdollisuuksia Neuvostoliittoon kohdistuvan hyökkäyksen varalta. Oslossa olleet saksalaisen yleisesikunnan miehet muokkasivat tämän tutkimusmatkan tulokset jo maaliskuussa, ja ne esitettiin operaatiosuunnitelman muodossa Saksan sotavoimien ylijohdolle. Tällä pohjalla syntyi Buschenhagenin todistuksen mukaan operaatiosuunnitelma, joka sai peitenimekseen Sinikettu (Blaufuchs) ja käsitti hyökkäyssuunnitelman Kuusamon- Rovaniemen – Petsamon alueelta Muurmannin radalle. Kirkkoniemen- Petsamon alueen operaatiosuunnitelma sai nimen Poro (Rennatier) ja Rovaniemen alueen operaatiosuunnitelma nimen Hopeakettu (Silberfuchs).

Huhtikuun lopussa 1941 Buschenhagen komennettiin jälleen Helsinkiin jatkamaan Suomen ja Saksan yleisesikuntien välisiä neuvotteluja. Näiden neuvottelujen aikana suomalaiset kenraalit eivät ainoastaan vahvistaneet Suomen sodanjohdon valmiutta osallistua tulevaan sotaan neuvostoliittoa vastaan, vaan imaisivatpa olevansa huolissaan siitä, ettei Saksa vai luopuisi tästä yrityksestä sen jälkeen, kun Suomi jo olisi valmis sotaan. Sitten käsiteltiin seuraavia pääkysymyksiä:

a)Suomen liikekannallepanon suorittamiseen tarvittavaa aikaa ja näiden toimenpiteiden naamioimista, b) suomalaisten ja saksalaisten voimien keskitystä ,c) hyökkäyssuunnitelmia.

Kaikista näistä kysymyksistä päästiin yksimielisiin päätöksiin, ja Heinrichs selosti neuvottelujen kulkua Suomen asevoimien ylimmälle johdolle ja puolustusministeri Waldenille. Toukokuun 20.pnä 1941 presidentti Rytin luokse saapui Saksan hallituksen lähettämänä ministeri Schnurre kehoittaen lähettämään fyyrerin päämajaan Suomen sotilasjohdon edustajia neuvottelujen käymiseksi sotilaallisen yhteistyön lopullisesta järjestämisestä. Rytin päiväkirjasta näkyy, että hän neuvotteli heti asiasta hallituksen: pääministeri Rangellin, puolustusministerin ja ulkoasianministerin kanssa. ”Kaikki olivat asiasta samaa mieltä”, ja edustajat lähetettiin neuvonpitoon, joka tapahtui Salzburgin kaupungissa. Tästä neuvonpidosta eivät sivulliset tienneet tietenkään mitään. Asiaa on yritetty esittää ikään kuin olisi ollut kysymys vai suomalaisten upseerien lähettämisestä Saksaan ”tutustumista ja opiskelua varten” ja että ”sotilasjohdon kesken ei mitään sopimuksia solmittu”. Mutta kenraali Buschenhagen saattoi valaista tätäkin pimeää kysymystä, sillä hankin oli mukana Salzburgin neuvotteluissa.

Hänen todistuksensa mukaan olivat sotamarsalkka Keitel ja kenraali Jodl Saksan sotavoimien ylijohdon pääedustajina tässä neuvottelussa; suomalaisten edustajina olivat kenraali Heinrichs ja eversti Tapola. ”Saksan ja Suomen yleisesikuntien aikaisempien neuvottelujen pohjalla vahvistettiin lopullisesti yhteiset operaatiosuunnitelmat ja liikekannallepanon ja hyökkäysten ajat ”, lausutaan Buschenhagenin todistuksessa. Pian sen jälkeen Hitler lähetti Rytille kirjeen ilmoittaen vahvistavansa ”sen mistä sotilasjohdot olivat sopineet”.

Niin ollen jo toukokuussa 1941 kaikki suomalais-saksalaisista hyökkäystä koskevat sotilaalliset suunnitelmat oli yksityiskohtaisesti viimeistelty ja vahvistettu, joten kesäkuun alusta saatettiin koko kone laskea käyntiin tarkalleen sovitun aikataulun mukaisesti. Kesäkuun 1.pnä Suomi ryhtyi suorittamaan solmittuja salaisia sopimuksia noudattaen naamioitua liikekannallepanoa ”reserviläisten ja reserviupseerien kertausharjoitusten muodossa”. Kahden viikon aikana, kesäkuun 7. päivästä lähtien Suomeen siirrettiin Norjasta kaksi saksalaista divisioonaa ja Suomen eri satamiin saapui 74 saksalaisia joukkoja, aseita ja varusteita kuljettavaa alusta. Oikeudelle esitettyjen asiakirjojen mukaan annettiin 15.pnä kesäkuuta 5. suomalaiselle armeijakunnalle salainen päiväkäsky sen alistamisesta Rovaniemellä sijainneen saksalaisen armeijajohdon komentoon (tarkasti Buschenhagenin ja Heinrichsin laatimien suunnitelmien mukaisesti). Kesäkuun 118.pnä annettiin 7. armeijakunnalle päiväkäsky siitä, että tämän armeijakunnan oli ”hyökkäystilanteessa” hyökättävä Sortavalaa ja Jäniskoskea kohti, kun taas 14:nnen divisioonan piti vallata Lentiera ja Repola. Kesäkuun 20.pnä annettiin kaikille suomalisille joukoille päiväkäsky, jossa ne velvoitettiin olemaan kesäkuun 22.pnä täysin taisteluvalmiina.

Kesäkuun 22. päivästä alkaen, jolloin Hitler ilmoitti maailmalle, että Suomi tulee käymään sotaa yhdessä Saksan kanssa, Suomen armeijan ja Suomessa olleiden saksalaisten joukkojen hyökkäys kehittyi täsmälleen niiden operaatiosuunnitelmien mukaisesti, jotka oli jo useita kuukausia aikaisemmin laadittu Saksan ja Suomen yleisesikutien neuvotteluissa sekä vahvistettu Salzburgissa. Ei ole lainkaan ihme, että syytettyjen valheellinen sepitelmä heidän syyttömyydestään Suomen vetämisessä hyökkäyssotaan särkyi sirpaleiksi niin monien ja painavien tosiasian vaikutuksesta, joita yleisellä syyttäjällä oli Helsingin prosessissa käytettävänään.

MINKÄ PUOLESTA RYTIN – TANNERIN HALLITUS KÄVI SOTAA?

Maailman eri yhteiskuntapiireillä on ollut jo kauan tarpeeksi selvä käsitys Suomen hallituksen fasistisen Saksan rinnalla käymän sodan yleisestä luonteesta: se oli samanlaista rikollista anastussotaa kuin muidenkin Hitlerin Saksan vasallien käymät sodat. Tämä käsitys on saanut vahvistuksen Suomen sotarikollisten oikeusjutun aikana. Mutta tämä oikeusjuttu on tuonut samalla julkisuuteen myös eräitä aikaisemmin tuntemattomia tai vähän tunnettuja tosiasioita, jotka antavat lisävalaistusta kysymykseen, mitä itse asiassa havittelevat Suomen vallanpitäjät syöstessään maansa fasistiseen sotaan. Osoittautui, että he tavoittelivat hourupäisiä ja rikollisia päämääriä. Heillä oli ennen kaikkea mieletön pyrkimys myötävaikuttaa Neuvostoliiton tuhoamiseen. Tästä puhui julkean avomielisesti Tanner, joka tavallaan oli sodan aikana Suomen hallituksen aatteellisena johtajana.

Yleisen syyttäjän oikeudelle esittämien asiakirjojen mukaan Tanner julisti puheessaan, jonka hän piti radiossa saksan kielellä heinäkuun 2:pnä 1941, täysin Saksan fasistien julistuksia vastaavasti:

”Ihmiskunnan tulevaisuuden vuoksi on välttämätöntä, että tämä vahingollinen järjestelmä (so. neuvostojärjestelmä) tulisi tuhotuksi.”

Tätä kiihkeätä sosiaalifasistia nimitettiin Suomen hallituksen ”voimakkaaksi mieheksi” ja Neuvostoliittoon nähden ei tietysti ollut mitään erimielisyyksiä hänen ja nyt syytettyjen penkillä istuvien muiden suomalaisten ministerien välillä. Mutta heidän kätensä olivat vain liian lyhyet. Suomen hallituspiirien toinen pyrkimys suuntautui laajojen neuvostoalueiden valtaamiseen ”suur-Suomen” luomiseksi.

Helsingin oikeudenkäynnissä mainittiin useasti heinäkuun 10.pnä 1941 joukoille annettu päiväkäskyn jossa oli esitetty mieletön ajatus: ”edessämme välkkyy suur-Suomi”. Syytetyt yrittivät kätkeytyä sellaisen verukkeen taa, ettei hallituksella ollut muka mitään tekemistä ylipäällikön päiväkäskyjen laatimisen kanssa. Mutta päiväkäsky oli ensinnäkin yhdenmukainen sodan anastuspäämääriä koskevien Rytin lausuntojen kanssa, ja toiseksi todettiin, että Suomen hallitus, joka ei ainoastaan ollut esiintymättä tällaisia päämääriä vastaan, vaan suorastaan yllytti lehdistöä ja radiota käymään jatkuvaa kamppailua ”suur-Suomen” luomiseksi ja sen ”elintilan” laajentamiseksi neuvostoalueiden kustannuksella.

Uuttaa räikeää valoa näihin anastuspyyteisiin ja vastaaviin suomalais-saksalaisiin suunnitelmiin heittää kaksi Helsingin oikeudelle esitettyä asiakirjaa, jotka on löydetty hitleriläisten päämiesten salaisista arkistoista. Toinen on Saksan merisotavoimien esikunnan päällikön päiväkäsky ”Pietarin kaupungin tulevaisuudesta”. Tässä päiväkäskyssä sanotaan:

 ”Fűhrer on päättänyt pyyhkäistä Pietarin kaupungin maan pinnalta. Neuvosto-Venäjän tappion jälkeen ei ole mitään etua tämän asutuskeskuksen olemassaolosta. Suomi on samoin ilmoittanut, että sitä ei kiinnosta Pietarin kaupungin myöhempi olemassaolo sen uusien rajojen välittömässä läheisyydessä.”

Toinen asiakirja on Bormannin muistiinpanot pöytäkirjasta, jossa lausutaan seuraavaa:

”Valtakunnanmarsalkka pyytää Fűhreriä ilmoittamaan, mitkä alueet on luvattu muille valtioille, Fűhrer vastasi: Suomalaiset tahtovat saada Itä-Karjalan, mutta suuren nikkelintuotantonsa vuoksi Kuollan niemimaa on liitettävä Saksaan. Suomalaiset esittivät vaatimuksia Leningradin alueeseen. Fűhrer tahtoo hävittää Leningradin maan tasalle antaakseen sen sitten suomalaisille.”

Tällaisia kaameita suunnitelmia punoivat siihen aikaan pääanastaja Hitler ja hänen Suomen hallituksessa olleet apurinsa! Siihen liittyy läheisesti Suomen vallanpitäjien sitkeä pyrkimys tehdä kaikkensa, jotta Hitlerin Saksa saavuttaisi voiton Euroopan kansoista. Se olikin Suomen hallituskoplan kolmas seikkailupyrkimys.

Olisi lapsellista ajatella, että Rytin, Tannerin, Linkomiehen ja Kivimäen kaltaiset suomalaiset poliitikot eivät likinäköisyytensä vuoksi havainneet vaaraa, joka Saksan voittaessa olisi uhannut niin Suomea kuin muitakin Euroopan valtiota, nimittäin riippumattomuuden menetystä. Tiesiväthän he yhtä hyvin kuin mekin Saksan fasismin pyrkimykset orjuuttaa Eurooppa ja päästä maailman hallitsijaksi. Esiintyessään elokuun 14.pnä 1940 Oulussa Tanner kuvasi jo silloin seuraavanlaisia näköaloja: ”Voidaan olettaa, että akselivaltioilla tulee olemaan johtava osa Euroopassa….Muiden valtioiden on pakko elää voittajavaltioiden käskyjen mukaan.”   

Sellainen näköala ei hämmentänyt Tanneria vähääkään. Hän oli itse valmis elämään saksalaisten fasistien käskyjen mukaan ja pakottamaan Suomen elämään heidän käskyjensä mukaan. Syyskuussa 1941, jolloin Tanner sotaa käyvän Suomen hallituksen edustajana teki agitaatiomatkan Saksaan, Slovakiaan ja Itävaltaan, hän teki kumarruksen Hitler-Saksalle esimerkiksi Wienissä esiintyessään ja vakuutti: ”Tämän sodan päämäärä on sama sekä meille että niille, joiden kanssa olemme läheisessä aseveljeydessä.”

Maaseutuasianajan tapaan temppuillen Ryti petkutti kesällä 1941 Amerikan lähettilästä Schönfeldiä väittäen, ettei Suomella muka ole Saksan kanssa ”mitään poliittisia sopimuksia” ja salasi kaikki saksalaisten kanssa solmitut sotilaalliset sopimukset. Mutta neljän kuukauden kuluttua, kun saksalaiset kehottivat Suomea yhtymään akselivaltojen yhteiseen poliittiseen sopimukseen (ns. kominterninvastaiseen sopimukseen), Ryti kiiruhti täyttämään tämänkin saksalaisten toivomuksen. Sodan aikana enempää kuin sen valmistelukaudellakaan ei yleensä ollut ainoatakaan tapausta, jolloin Suomen hallitus olisi hitleriläisiltä jotakin kieltänyt. Toivoivatpa saksalaiset Suomelta mitä hyvänsä – tykinruokaa, erilaisia raaka-aineita, elintarvikkeita ja mitä tahansa muuta – kaikkiin heidän pyyntöihinsä suomalaiset viranomaiset vastasivat: kyllä, kyllä, kyllä. Ikään kuin mainittu elokuussa 1940 Berliiniin lähetetty sähke lyhyine ”kyllä” – sanoineen olisi muodostanut perinteen Suomen ja fasisti-saksan virallisten suhteiden kaikille myöhäisemmille vaiheille.

Niin saksalaiset kuin suomalaisetkaan fasistit eivät salailleet natsilaista aikomustaan pystyttää Eurooppaan fasistinen ”uusi järjestys” ja teljetä myös Suomi tähän kansojen pakkotyölaitokseen. Kuten eräästä Hitlerin luona pidetyn neuvottelun pöytäkirjasta on käynyt ilmi, Hitler oli sitä paitsi sanonut suoraan, että Suomi on viime kädessä liitettävä ”kolmanteen valtakuntaan”. Mutta tämä Suomen vapautta ja riippumattomuutta uhannut ilmeinen vaara ei hetkeäkään pidättänyt Rytiä, Tanneria, Linkomiestä ja koko heidän koplaansa rikollisesta ”aseveljeydestä” hitleriläisten kanssa. Suomalaiset sotarikolliset laskelmoivat ilmaisesti, että heillä ei henkilökohtaisesti ollut mitään pelättävää saksalaisten voittajien taholta olkoonpa Suomen kansan kohtalo mikä tahansa ”Ei korppi korpin silmää noki”, sanoo sananlasku. Sanalla sanoen he toimivat kaikessa kuin todelliset maansa kavaltajat. Juuri siksi he nyt istuvatkin syytettyjen penkillä odottaen tuomiota, vailla toivoakaan kolmenkymmenen hopeapenningin saamisesta.

TEKOPYHYYDEN JA KATALUUDEN NÄYTÖS

Ei ole inhottavampaa näkyä kuin se, jolloin teosta tavattu rikollinen vannoo puhtauttaan ja viattomuuttaan. Suomen sotasyyllisten oikeudenkäynnissä ei yksikään syytetyistä ole tunnustanut syyllisyyttään. He ovat todistaneet satoja kertoja niin valmistavassa tutkinnassa kuin oikeudessakin: ”En tiedä”, ”En muista”, ”Olin sinä aikana muissa tehtävissä”, ”Kuulin vai sellaisia huhuja”, Muistan vain hämärästi”…He kieltävät kaikki tyyni. Kun heidät painetaan seinää vasten kumoamattomien tosiasioiden ja asiakirjojen voimalla tai vieläpä esittämällä heille heidän omia päiväkirjamerkintöjään (tosin ei varsin totuudenmukaisia), niin syytetyt ja heidän asianajajansa alkavat harjoittaa juridista temppuilua. Erikoisesti pinnistelee Rytin puolustaja, surullisenkuuluisa Procopė, Suomen entinen Yhdysvaltain-lähettiläs, joka sodan aikana harjoitti siellä fasistista agitaatiota siihen saakka, kunnes Amerikan hallitus menetti kärsivällisyytensä ja karkotti hänet.

       
Eräät syytetyt yrittävät panna syyn omien apuriensa (suomalaisten, mutta ei saksalaisten) niskoille. Ryti yrittää vierittää koko vastuun sotilasjohdon kannettavaksi, vaikka on todistettu, että hallitus ja sotilaallinen johto ovat toimineet täysin yksimielisesti. Pankinjohtaja Reinikka ja pastori Kukkonen, ts. ne hallituksen ulkopoliittisen valiokunnan jäsenet, jotka olivat erittäin läheisessä suhteessa Helsingissä olevan Saksan lähetystön natseihin, puolustelivat itseään sillä, että he olivat muka usein poissa mainitun valiokunnan kokouksista, joten siis monet tärkeät päätökset on voitu tehdä heidän tietämättään. Syytetty Kivimäki, Suomen hallituksen entinen pääministeri (1932-1936), joka sodan valmistelukaudella ja sen aikana oli Suomen Berliinin-lähettiläänä, yrittää oikeudessa siirtää vastuun rikollisista salajuonistaan hitleriläisten kanssa toisten syytettyjen, hallituksen silloisten jäsenten niskoille. Tämä emäfasisti, joka jo pääministerikaudellaan johdatti Suomen ulko- ja sisäpolitiikkaa fasismin suuntaan, esittää nyt itsensä pelkäsi Helsingin ministerien tahon toimeenpanijaksi sanoen oikeudessa:

”Lähettiläänä minun oli täytettävä ulkoasianministeriön ohjeet. Koska laki säätää määrätyn alistussuhteen johtajien ja alaisten kesken, niin tähän lakiin liittyviä toimintoja ei voida pitää väärinä. Vastakkaisessa tapauksessa olisi rangaistava murhasta pyöveliä, joka panee oikeuden langettaman kuolemanrangaistuksen täytäntöön.”

”Täytäntöönpanija” Kivimäki jätti vain yhden seikan ottamatta huomioon, nimittäin sen, että vapautta rakastavien kansojen oikeustajunta vaatii kaikkien fasistien pyövelien, sekä johtajien että täytäntöönpanijoiden rankaisemista. Kaikki syytetyt kiistävät senkin syytöksen, että he olisivat vastustaneet Suomen irtautumista sodasta. ”Mehän halusimme rauhaa, mutta emme voineet sitä aikaansaada”, selittivät he tekopyhästi. Mutta kun asiakirjoin on todistettu, montako kertaa Suomen hallitus on torjunut esimerkiksi Amerikan ja Englannin hallitusten Suomelle tekemät ehdotukset sotatoimien lopettamisesta ja ryhtymisestä neuvotteluihin neuvostohallituksen kanssa, niin syytetyt, hallituksen entiset jäsenet, voivat vain vakuuttaa, että vuodesta 1943 alkaen he ryhtyivät ”käsittelemään rauhan kysymystä”.

Niin, kun maa alkoi polttaa Hitlerin suomalaisten apurien jalkain alla saksalaisten armeijan tultua murskatuksi Stalingradin luona ha Donilla, heidän tosiaan piti käsitellä kysymystä, kuinka voitaisiin johtaa harhaan Suomen ja demokraattisten maiden yleinen mielipide. Siinä tarkoituksessa järjestettiin hallitus uudelleen. Mutta nyt Linkomies väittää muodostaneensa uuden hallituksen ”erikoisesti välirauhan solmimista varten Neuvostoliiton kanssa”. Mutta kun Amerikan hallitus teki kaksi viikkoa myöhemmin viimeisen välitysehdotuksensa Suomelle, niin Linkomiehen hallitus päätti ilmiantaa tämän luottamuksellisen ehdotuksen Ribbentropille sekä vastasi hänen sanelunsa mukaan amerikkalaisille kielteisesti, Tanner sanoi yksityiskeskustelussa eräälle eduskunnan ulkoasianvaliokunnan jäsenelle, että erillisrauha on mahdoton, koska Suomen esimerkkiä seuraisivat silloin muutkin ja se johtaisi Saksan luhistumiseen.

Oikeudessa todettiin edelleen, että keväällä 1944, jolloin Linkomiehen hallitus ryhtyi lopulta tiettyihin toimenpiteisiin Neuvostoliiton välirauhanehtojen selvillesaamiseksi, niin saksalaiset suhtautuivat Kivimäen silloisen Berliinistä lähettämän selostuksen mukaan täysin rauhallisesti Suomen mahdollisesta sodasta irtautumista koskeviin puheisiin ”koska tiesivät käytävän keskusteluja erillisrauhasta pääasiassa siksi, että Suomen kansalle voitaisiin osoittaa, miten mahdotonta on hyväksyä Neuvostoliiton rauhanehtoja”.

Ja todellakin, kun Linkomiehen hallitus sai Neuvostoliiton ehdot, se julisti ne mahdottomiksi hyväksyä ja kehotti eduskuntaa hylkäämään ne. Sittemmin neuvostojoukkojen ryhdyttyä hyökkäykseen Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944 Ryti ja muut päättivät eduskunnan selän takana tehdä Ribbentropin esittämän sopimuksen, jonka mukaan Suomi, kuten tunnettua, sitoutui jatkamaan sotaa Saksan puolella eikä se voinut irtautua sodasta ilman Saksan hallituksen suostumusta.

Niin itsepintaisesti Linkomiehen hallitus sabotoi Suomen irtautumista sodasta. 

Helsingin oikeudenkäynti osoittaa, että suomalaiset sotarikolliset eivät oppineet mitään. He ovat jääneet siksi, mitä olivat. Syöstyään Suomen kansan fasistiseen sotaan Saksan puolella, uhrattuaan kylmäverisesti paljon ihmishenkiä he eivät kadu mitään. He eivät tahdo nähdä mitään tuomittavaa rikollisissa teoissaan. He jankuttavat, että heidän politiikkansa oli oikeaa, ”toisin ei voitu menetellä”, eikä heidän syynsä muka ollut, ettei tilanne sallinut heidän saavuttaa sitä, mitä he halusivat. He eivät edes sanoudu irti Saksan fasismista. He eivät tuomitse muodollisesti eikä itse asian kannalta Hitlerin hirvittävää anastussotaa ja vielä vähemmän omaa rikostoveruuspolitiikkaansa hänen kanssaan. Varsinkin Tanner esiintyy synnittömänä vanhurskaana. Hän lausui julkisesti jo sodan aikana, että sodan tien valitseminen ei aiheuttanut hänessä ”mitään ristiriitaa omantunnon kanssa”. ”Synnittömän” Tannerin hahmo tuo väkisinkin mieleen vanhan tarinan, jonka sveitsiläinen kirjailija Gottfried Keller on mukaillen kertonut, tarinan kiertävästä munkista, joka ripitti tiellä tapaamaansa tuntematonta. Kaikkiin kysymyksiin siitä, mitä syntejä hänellä oli omallatunnollaan, ripitettävä vastasi kieltävästi. Munkki luetteli kauan kaikkia ajateltavissa olevia syntejä; tuntematon ei tunnustanut ainoatakaan: hän ei koskaan valehdellut, ei rikkonut mitään lakeja, ei tehnyt syntiä edes ajatuksissaan jumalan ja ihmisten edessä. Munkkiparka kavahti vihdoin hämmästyksissään ja huudahti: - Nyt tiedän, kuka olet: olet itse Saatana! Niin olikin. Siinä oli yksi paholaisista ihmisen hahmossa. 

Jokin aika sitten, tammikuun 11.pnä 1946, norjalainen ”Aftenposten” totesi suomalaisten sotarikollisten oikeusjuttua koskevassa kirjoituksessaan, että Neuvostoliitto suhtautuu Suomeen hyvin pehmeästi eikä ole puuttunut Suomen politiikkaan sellaisista vakavista tapahtumista kuin esimerkiksi aseita kätkeneen salaisen järjestön paljastamisesta huolimatta. Neuvostopiireissä on osoitettu ”hyvän naapurin halua ymmärtää suomalaisten vaikeuksia”, korosti lehti. Mutta Suomessa  ”Aftenposten” tarkoittaen ilmeisesti Suomen määrättyjä yhteiskuntapiirejä, ”ei tarpeeksi ymmärretä sitä osuutta, joka on suomalaisille itselleen annettu, ja sitä merkitystä, joka heidän suhtautumisellaan siihen on”. Samalla norjalainen lehti teki seuraavan johtopäätöksen:

 ”Suomelta vaaditaan vain niiden epädemokraattisten, aktiivisten kansalliskiihkoisten piirien tuomitsemista, jotka aikaisemmin esittivät niin ratkaisevaa osaa Suomen sotilaallisessa ja poliittisessa elämässä. Sodasta vastuussa olevien henkilöiden oikeudenkäynnin pitää muodostua tavallaan näiden piirien julkiseksi paljastamiseksi. Tämän oikeudenkäynnin tarkoituksena on laskea pohja Suomen politiikan laajalle demokraattiselle tervehdyttämiselle sekä ilmaista demokraattisen Suomen vilpitön halu ryhtyä yhteistyöhön maailmasodasta voittajana selviytyneiden demokraattisten valtojen kanssa. Suomen on sekä teoriassa että käytännössä sanouduttava irti voimista, jotka ovat sitoneet sitä Saksan politiikkaan ja autoritäärisiin poliittisiin pyrkimyksiin. Ellei Suomi halveksi näitä saamiaan mahdollisuuksia, niin monet seikat puhuvat sen puolesta, että se kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti.”

Joidenkuiden Suomessa kannattaisi ottaa varteen nämä norjalaisen lehden johtopäätökset.

Neuvostoliiton yleinen mielipide ei luonnollisestikaan voi suhtautua välinpitämättömästi Suomen puhdistamiseen fasistisista ja kansalliskiihkoisista vaikutuksista, jotka estävät kestävien naapuruussuhteiden kehittymistä Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Niin neuvostokansa kuin myös muiden maiden demokraattinen väestö odottaa suomalaisten sotarikollisten politiikan verukkeetonta tuomitsemista ja sotarikollisten esimerkillistä rankaisemista heidän suorittamistaan rikoksista.

Aikakausilehti ” Novoje Vremja” 1946, No:3
Suomennos otettu sanomalehdestä ”Vapaa Sana” 10 ja 12.2 1946
Tarkistettu venäjänkielisen tekstin mukaan.