Kirjoittaja Aihe: Suomen hallituksen luuranko  (Luettu 5528 kertaa)

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3687
Suomen hallituksen luuranko
« : Lokakuu 11, 2008, 08:38:42 ap »
Suomen hallituksen luuranko

Paljon ennen kansalaissotaa, istuvahallitus silloinen aloitti suomenkansan alistamisen. Annammekin Edvard Otto Wilhelm Gyllingin kertoa, KUINKA nälkävuodet menikään, Gylling oli filosofian tohtori, tiedemies ja työväenjohtaja. Tilastotieteen dosentti Helsingin yliopistossa ja kansanedustaja.
****************************************************************************************
Gyllingin...........

Sattuman oikku on, että ensitalvena, jolloin 50-vuotta tulee kuluneeksi vuosien 1867-68 kaameasta nälkävuodesta, kansaamme taaskin näyttää uhkaavan nälkätalven kauhea kohtalo. Olosuhteet ovat kyllä nyt aivan toiset kuin silloin. Vuoden tulo ei nyt ole ollut hyvä, huolimatta nälkä uhkaa, on siihen syynä se, että kapitalistisen tavaratuotannon ja vihdoin piirissä elävän nykyajan Suomen vuoden tulo ei täytä kuin noin puoleksi maan leipäviljan tarpeen hyvinäkään vuosina. Sodan aiheuttama tuonnin loppuminen merkitsee leivän loppumista, samaa kuin kato ennen. Viisikymmentä vuotta sitten olivat olot vielä aivan toiset. Oman maan leipäviljan sato riitti hyvinä vuosina jotenkuten omaan tarpeeseen, vieläpä maasta vietäväksikin. Karjatalous ei silloin vielä ollut maataloudessa etualalle kehittynyt, kauranviljelys oli vasta aluillaan, ja leipävilja, rukiin ja ohran, viljelys oli maatalouden pääalana. Suurimmassa osassa maata elettiin vielä talonpoikaisen kotitarvetuotannon aikaa. Kapitalismi siihen aikaan vasta otti ensi askeleitaan maan edistyneimmissä osissa, etupäässä kaupunkiväestön keskuudessa. Ensimmäiset yksityiset kauppapankit olivat vasta 1860-luvun vaiheessa perustettu. Tehdasteollisuus oli aivan alkuaskeleilla, varsinkin sahateollisuus, jolle uusi aika jo näytti koittavan, kuin samaan aikaan höyrysahojen perustaminen tuli luvalliseksi. Uuden ajan kulkuneuvoja hommattiin Saimaan kanava oli äsken valmistunut ja vuonna 1864 valmistui Suomeen ensimmäinen rautatie. Uuden ajan porvarilliset tuulahdukset tuntuivat myöskin yhteiskunnallisen elämänalalla, kun 1863 säätyvaltiopäivät taas heräsivät puolen vuosisataa kestäneestä horrostilastaan.
 
Maaseudulle tämän alkavan kapitalismin vaikutus kuitenkin tuskin vielä lainkaan oli ulottunut. Maalaisväestö eli siitä erollaan olevaa elämäänsä, ei se tuntenut vielä omistamainsa metsäin kasvanutta arvoa, jota metsäkapitaali alkoi jo yhä ahnaammin vaania, mutta ei se myöskään suuresti vielä rahaa tarvinnut, sillä enimmäksi osaksi tultiin omin varoin ja tuottein toimeen. Viinakin oli poltettu kotona. Vasta vuoden 1863-64 valtiopäivillä otettiin talollisilta tämä oikeus ja pakotettiin heidät rahalla totuttu iloliemi ostamaan.

Edellä käynyt vuosisata oli kyllä suuresti muuttanut maaseudun oloja. Sen ajan kuluessa oli maaseudulla yksityinen maanomistus isonjaon kautta lopullisesti valmiiksi kehittynyt. Talollisluokan alapuolella oli kasvanut sitä monissa paikoin maata jo lukuisampi alustalaisväestö, torppariluokka, ja sen rinnalle monilukuinen mäkitupalais- ja tilaton loisväestö. Vuonna 1865, viimeisenä väestönlaskentavuonna ennen suuntakatoa laskettiin torpparien luvun koko maassa olleet 63,002 mäkitupalaisten sekä itsellisten 76,469. Mutta tämä väestö oli vielä sanan varsinaisessa merkityksessä kiinteää, kotikuntaansa ja kotikyläänsä sidottuna, jossa se sai toimeentulonsa. Sen työvoima oli kotiseudun maanomistajien riistettävänä, mutta pääoman ruoskaa se varsinaisesti ei vielä ollut tullut tuntemaan. Nykyajan palkkatyöväkeä ei se ollut vielä.


(varastoduunarit.com yksityiskokoelma, kuva ei liitty juttuun)

Oli kuitenkin vain ajankysymys, milloin kapitalismi saisi maanseudunkin valtoihinsa. 1860-luku elettiin tämän murrosajan merkeissä. Tällaiseen murroskauteen kohdistuu vuosien 1867-68 katovuodet, suurimmat ja tuhoisimmat, mitkä Suomi 1700-1800 luvulla on saattanut kokea.

Vuosien 1867-68 nälkävuodet olivat viimeinen ja hirveä loppukohtalo kokonaisille sarjalle ankaroita katovuosia. Jo 1850-luvulla oli ollut huonoja satovuosia, varsinkin oli vuonna 1856 tullut ankara kato. Seuraavalla vuosikymmenellä kuitenkin olotila vielä paheni. Katovuosia seurasi toinen toistaan. Vuonna 1862 oli sato maan pohjoisissa lääneissä kovin huono. Oulun läänissä ei saatu puoltakaan tavallisesta. Seuraavina vuosina oli vuoden tulo joltinenkin, joskin epätyydyttävä, mutta vuonna 1865 sattui taas katovuosi, melkein yhtä ankara kuin vuonna 1862. Ankarin oli kato pohjois- ja Pohjanmaalla, keski- ja Itä-Suomessa. Kylmä kevät oli pilannut sadon toiveet jo maan keskiosassakin. Vuonna 1866 oli taas niin kolkko ja sateinen suvi, että kylvö jäi monelta tekemättä. Talvi tuli aikaisin huonojen kylvöjen päälle. Sato oli kuitenkin hieman parempi kuin edellisenä vuonna, paitsi Turun, Hämeen ja Vaasan lääneissä, jossa vuoden tulo oli huono, paljon alle edellisen vuoden määrän.
 
Sitten seurasi vuosi 1867. Talvesta ei tahtonut sinä vuonna tulla loppuakaan. Vielä toukokuun loppupuolella oli keskisessä Satakunnassa hyvä rekikeli. Jäät lähtivät järvistä vasta kesäkuun loppupuolella.
Oli keväinen talvipäivä kesäkuussa vuonna 1867. Tuuli puhalsi tuikean kylmästi koillisesta ja nakkeli pieniä yksinäisiä, suuria lumihiutaleita, jotka jäivät sulamattomaksi kylmään maahan. Hevosmiehet tylsä, laimea katse harhaili yli jyrkän maiseman, jossa ei vielä näkynyt vihreyden jälkeäkään, vaikka aurinko nousi pilvien takaa jo kello 3 aamulla ja vaikka koko yö oli valoisa kuin aikainen puhde. Kevät ei vielä ollut saapunut, vaikka juhannus jo oli aivan ovella, ja olipa niitä, jotka eivät uskoneet, että se enää ollenkaan tulisikaan tänä vuonna. Nykyisen sukupolven aikana oli kesä tähän aikaan vuodesta jo aina ollut kukkeimmillaan. Nyt olivat järven jäät oikealla puolen tietä vielä valkeana, lumikinokset pysyivät itsepintaisesti pohjoiseenpäin antavissa mäkirinteissä ja aitain kupeilla, pikku koivut tuskin vielä tekivät nuppua, ja pajupensaissa suo-oja reunalla oli vielä pieniä kissankäpäliä jäljellä niin kuin maaliskuussa ennen. Näin kuvaa eräs Suomalainen kirjailija kevään tuloa vuonna 1867.


Juhannuksen aikana tuli vihdoin suvi kuin taikaviivaiskuja, muutaman päivän kuluessa oli luonto saanut täyden kesäisen leiman. Mutta myöhäinen ja kylmä kevät oli jo pilannut talvilaihot. Kevät kylvöihin voitiin vasta juhannukselta käydä, moni kylvi vielä senkin jälkeen. Muutamia viikkoja lukuun ottamatta oli kesä kolea ja sateinen. Viljan tuleentuminen myöhästyi sen kautta. Elokuun lopulla sattui jo hallaöitä. Vuodentulon toiveista tekivät sitten kokonaan lopun yli koko maan ulottuvat tavattoman ankarat hallat syyskuun 3-6 päivänä. Ahvenanmaan ja muutamia yksittäisiä rannikko pitäjiä maan etelä osissa lukuun ottamatta, missä sielläkin sato jäi alle keskimäärän, oli kato täydellinen. Asia on nyt selvä, elonkorjuusta ei tarvitse huolehtia. Ilmoitettiin syyskuun 13. päivänä Jämijärveltä.

Edellisenä vuonna oli jo heinän satokin ollut huono. Kun kevät 1867 myöhästyi, oli karjanrehujen tavaton puute. Eläimet, jolle hengenpitimiksi syötettiin olkikattoja, koivunoksia, lantaa ja muuta sopimatonta rehun vastiketta, tulivat niin heikoiksi, etteivät voineet nousta jaloilleen, eräissä Pohjanmaan pitäjissä sortui niitä sadoittain nälästä. Talvi tuli v. 1867 aikainen ja ankara. Jo joulukuun alulla olivat kinokset niin suuret, etteivät liikkumaan tahtonut päästä. Pakkasta ja pyryä pitkitti koko talven. Puut taipuivat ja oksat taittuivat lumen alla.

Onneksi tuli kevät vuonna 1868 varhainen ja lämmin. Mutta kato oli jo silloin tehnyt kamalaa jälkeä. Kadon suuruutta on koetettu tilastollisesti valaista. Numerojen kuiva kieli tosin ei anna elävää kuvaa, mutta sallii kuitenkin mitata suuruutta. Hyviä satovuosia olivat koko 1860-luvulla vaan vuosikymmenen kaksi viimeistä vuotta. Rukiin ja ohran yhteen laskettu sato oli vuonna 1870, joka oli jotenkin hyvä satovuosi, lähes 4 miljoonaa tynnyriä. Mutta noita kahta vuotta lukuun ottamatta ei vuoden tulo leipäviljasta kymmenluvun parhaimpinakaan vuosina noussut kuin noin 3 miljoonan tynnyrin vaiheille. Vuonna 1862 saatiin vain jonkun verran yli 2miljoonaa tynnyriä, vuonna 1865 noin 2,5 miljoonaa tynnyriä. 1 3/4 miljoonan tynnyrin vaiheille. Sato ei ollut täyttä puoltakaan tavallisen vuoden satomäärästä. Sitäkin, mikä korjattiin, oli suuri osa hallan pilaamaa, jopa aivan kelvotonta syötäväksi. Kuopion läänissä korjattiin vain neljännes, Oulun, Vaasa, ja Hämeen lääneissä vain noin 40% tavallisesta sadosta. Parempi oli tilanne vain Turun läänin etelä osissa, missä sato oli vain neljännekset, eikä kaikkialla sitäkään, keskisatoa alempi. Rahassakin on koettu kadon tuottamaa tappiota arvostella. Rukiin, ohran ja kauran yhteinen kato on sitten laskettu nousseen noin 53 miljoonan markan eli lähes 29 markkaa maan asukasta kohden. Kieltämättä tämä on, varsinkin sen ajan Suomen taloudellisiin oloihin verraten, iso summa. Mutta tuon katovuoden kauheat jäljet eivät ole markoin mitattavissa. Vuoden 1867 kato kohtasi useiden aikaisempain äsken edelläkäyneiden katovuosien heikentävää kansaa. Jo useina vuosina sitä ennen. Olivat maaherrat virkakertomuksissaan eri osista maata kertoneet ennen tuntemattoman hädän olevan vallalla. Missä vanhempaa varastoa oli ollut olemassa, missä vanhempaa varastoa oli ollut olemassa, se oli ollut, samoin kuin julkiset kruunun jyvästötkin, tullut jo ennen suurinta kato vuotta loppuun kulutettua. Jo vuoden 1862 kadon aikana ja sitten uusiutuen seuraavina vuosina oli valtio ryhtynyt suuriin avustustoimenpiteisiin, ja pahin hätä olikin silloin saatu torjuttua. Nälkä kuolleisuus ei vielä silloin kasvanut kovin suureksi, mutta useat perättäiset kadot uuvuttivat väestön. Velkakaupalla oli jo ennen pahinta vuotta viljaa otettu kaupunkien kauppiailta. Paikotellen niin suuressa määrin tällaista oli jatkunut, että v. 1868 oli luoton saanti kauppiailta jo loppumassa. Virallisissa asiakirjoissa mainitaan nimenomaan, että viljantuottajaliikkeen eivät eräissä paikoin Oulun läänissä enää uskaltaneen viljaa talollisillekaan luottoa vastaan antaa, eivätkä siitä syystä myöskään sitä maahan ryhtyneet tarpeellisissa määrin tuottamaan.

Laajoissa osissa maata oli jo ennen ankarinta nälkätalvea saatu leipään sekoittaa kaikenlaisia lisäkkeitä. Nyt tämä tuli pakottavaksi pakoksi niissäkin osissa maita, missä ei miesmuistiin pettuleipää ollut pakko turvautua ja missä siihen ja sen valmistamiseen oltiin tottumattomia. Hallituksen puolesta koettiin saada väestöä keräämään jäkälää, aivan niin kuin nytkin, ja opetettiin sen käyttämiseen, kehoitettiin keräämään sieniä yms. Mutta tulos oli yleensä huono, tällaiseen ravintoon oltiin tottumattomia eikä tällaisista aineksista saatu kelvollista leipää syntymään. Kansa mieluummin käytti oman reseptin mukaan valmistettua nälkäleipää, sekoittamalla jauhoihin hienonnettuja olkia, ruumenia, hallan panemia puoliksi kypsyneitä tähkiä yms. Täten valmistettu leipä oli kuitenkin voimatonta, jopa epäterveellistäkin, ja mainitaan sen olleen syynä puolestaan syynä siihen, että kaikenlaiset taudit pääsivät tuona kovanonnen talvena niin tavattomasti levenemään. Siellä missä pettuleipä vielä nälkäleipänä tunnettiin, turvautui kansa tähän tuntemaansa leivän vastikkeeseen. Turun läänin pohjoisosissa, joissa halla olikin kaikkein armottomimmin kohdannut, oli puute jos syksyllä jo niin suuri, että monella oli jo lokakuussa, oli ainoana syötävänä Verinen pettu, puhdas puunkuorinen leipä, jossa ei ollut montaakaan jauhotomua. Yleisen hädän kerrottiinkin, erään aikalaisen kertomuksen mukaan niin suureksi se seikka, ettei kuori liuennut männystä syksynä. Kyllä sitten kelpasi, kun siihen pääsisi, kun kuori männystä lähtee, nälkä aikain sananpartena noilla pettumailla. Jauhojen tavatonta puutetta kuvaa sekin, että valtion yleisillä töillä, joissa työväki kuitenkin pääasiassa oli miltei ruokapalkalla oli työväellä tarjottavana enimmäkseen jäkäläleipää, jossa vain jokin osa oli jauhoja lisänä.

Tällaistakin epätyydyttävää ravintoa oli riittämättömästi. Pohjoisella Pohjanmaalla ja Satakunnassa, missä hätä oli kovin, ei kaikilla talollisillakaan ollut tällaista ravintoa saatavana. Ja vielä useammilla oli aikaisempia nälkätalvien jauhovelkoja suoritettavana, joita eivät yhtä vähän kuin kruunun verojakaan , kyenneet suorittamaan. Varsin monien täytyi tästä syystä lähteä konnultaan ja jättää tilansa velkojille tai vallan kylmille verohylkynä. Mutta aivan yleisesti koko maassa talolliset irtisanoivat työläisiään ja palkollisiaan, siten pelastaakseen oman nahkansa. Tätä tapahtui niin suuressa mittakaavassa, että jopa talollisten puolta yleensä pitävän hallituksen taholta maanomistajia varotettiin siitä, että jolleivät he elätä työväkeään työläisinä, olivat he pakotetut elättämään heidät kerjäläisinä. Ja tämä kuljeksivan kerjäläisen kolkko asema tulikin mäkitupalais-, itsellis- ja työläisväestön kohtaloksi ankarana kuolon talvena. Jo vuonna 1865 sattunut katovuosi oli Pohjanmaalta ja Savosta pannut kulkemaan yksinäisiä työnhaussa olevia Suomen etelä-osia, jossa olot vielä olivat paremmat ja työtä oli jonkun verran saatavissa. Kokonaisia perhekuntiakin, jotka hätä konnuiltaan karkottanut, alkoi samaten samota etelämmäs heitä oli edessään kuljeksivan kerjäläisen aseman, joka oli sitäkin kolkompi, kun heidän lukumääränsä suunnattomasti kasvoi. Mukanaan he kuljettivat kulkutautien siemenet, lavan taudin ja isorokon, josta varsinkin ensimmäinen levisi nälän näännyttämien joukossa tuhoavalla tavalla. Kun sitten hallayöt 1867 taaskin ja entistä täydellisemmin tekivät lopun vuoden tulon toiveista, paisua jo syksyllä työtä, ja leipää hakevien kuljeksivan väestön luku ylenmäärin. Jo elokuussa oli ruokapalkalla maanomistajien töihin tarjoutuvia enemmän kuin töihin pääseviä. Syksyllä liike sai melkein kansanvaelluksen luonteen. Kaikki irtainväki kokosi vähät tavaransa ja lähti jonossa, miehet, vaimot, lapset, hakemaan työtä ja kerjäämään leipää. Kuhmoniemen pitäjän väestöstä toinen puoli siirtyi Venäjän Karjalan puolelle, Pohjanmaalta lähtivät tällöin ensimmäiset siirtolaisjoukot valtameren taa. Mutta useimmat kulkivat eteläänpäin, jossa etelä-Suomen kaupungeissa, suurilla kartanoilla ja myöskin valtion rakennustöillä, varsinkin Riihimäen-Pietarin ratarakennuksilla, toivottiin jotain ansiota saatava. Osa kyllä sai töitä. Mainitulla rautatierakennuksella oli ajoittain toistakymmentä tuhatta työläistä ahertamassa. Mutta palkat alenivat puoleen entisestään, ja kuitenkin oli työnhakijoita paljon yli tarpeen ja toisia tuli yhtä mittaa. Ne odottivat vuoroaan, sillä huonon ravinnon ja kulkutautien johdosta oli kuolleisuus tavaton tämän kuljeskelevan väestöjoukon keskuudessa. Syksyn tullen työt vielä seisautettiin osaksi, ja työttömyys sai entistä laajemman luoteen. Suurissa joukkohaudoissa Salpausselän rinteillä sai viimeisen leposijansa sadoittain ja tuhansittain niitä työläisiä, jotka nälkätalvena rakensivat kyseessä olevaa, Suomen rautatieverkon tärkeintä rataosaa. Mutta ratarakennus voitiin alhaisten työpalkkain vuoksi voitiin rakentaa alle kustannusarvion määrän. Talven ja kevään kuluessa alkoi sitten nälkäkuolema ja sen seuralaiset, kulkutaudit, tehdä hirvittävää jälkeä. Ne veivät uhrinsa salomökkien asukkaiden joukosta, mutta varsinkin ne raivosivat nälkäisen ja ryysyihin vaatetetun kuljeksimaan joutuneen väestön keskuudessa. Suorastaan nälän johdosta kuolleiden luku tosi tilaston mukaan oli vain 2.350 ja kuoliaaksi paleltuneiden luku 112 henkeä. Nälän heikontamat ja epäterveellisillä ja luonnottomilla ravintoaineilla kiusatun, pakkasen ja kaikenlaisen puutteen runtelemana väestön keskuudessa levisivät kuitenkin nälkätaudit kammottavalla voimalla. Kuolleita sortui tienvarsiin, metsälatoihin ja kinoksiin. Satakunnassa löydettiin tällaisia nälkään sortuneita jo lokakuussa v. 1867. Mutta enemmät kokoontuivat kuolemaan kyliin ja asuttuihin paikkoihin, vaikka sielläkin saatiin riittämätöntä apua. Varsinkin köyhäin- ja sairasmajat, joista useissa kunnissa oli pakko kulkevaa väestöä varten järjestää, keräsivät kaiken kurjuuden yhteen, ja kun niissäkään ei kyetty sen enempää nälänhätää auttamaan kuin sairaita hoitamaan, tuli niistä oikeita tautien ja kurjuuden pesäpaikkoja. Keväänkin tultua, kuin nälänhätä jo alkoi vähetä, jatkoi kulkutaudit yhä tuhotyötään, vaikkakin heikkenevällä voimalla, aina syyspuoleen v. 1868.

Suuren kuoleman jäljet tuntuvatkin selvänä antakaamme lukujen puhua tosin yksitoikkoista, mutta lahjomatonta kieltään. Kuolleiden luku Suomessa 1860 luvun niinä vuosina, joina varsinainen kato ei maata ollut kohdannut, vaihteli noin 40,000 vaiheilla. Vielä vuosikymmentä myöhemmin pysyi kuolleiden luku huomattavasti alempanakin. Mutta 1862 vuoden kato jo nostatti vuonna 1863 kuolleiden luvun 52,000 henkeen. Vuonna 1866 kuolleiden luku jo oli 61,894 seuraavana vuonna 69,774 henkeä ja vuonna 1868, suurena kuolonvuonna, oli kuolleita 139,720. Melkoinen määrä ulkopitäjissä kuolleita jäi varmaan tuntemattomina kirjoihin merkitsemättä. Vuonna 1867 oli kuolleita 3.041 enemmän kuin samana vuonna syntyneitä. Seuraavana vuonna oli väkiluvun vähentyminen jo 10.610 henkeä ja vuonna 1868 93.963 henkeä. Nämä luvut jo antavat tuntea katovuosien kamalan jäljen jälkeen 1696-97 vuosien nälän ei Suomen ole näin ankaroita kuoleman vuosia tarvinnut kestää. Varsinaisena nälkätalvena 1867-68 alkoi kuolleiden luku syksystä lähtien kuukausi kuukaudelta lisääntyä. Keväällä, toukokuussa, se oli korkeimmillaan. Kuolleita oli tuona vuonna yhtenä kuukautena kaikkiaan 25,248 henkeä.

Kuolleiden luku kuukausittain koko Suomessa vuosina 1866, 1867 ja 1868 sekä, vertailun vuoksi, vuonna 1869, jolloin kuolleisuus jo aleni säännöllisiin määriin. Kuvio ei kaipaa selvittelyä. Huomattava vain on, että vuodet 1866 ja 1865 myöskin olivat nälkävuosia. Vuoden 1865 kato kohtasi maan pohjois- ja itäosia. Vuonna 1866 oli sen johdosta Oulun läänin eteläosissa, pohjois- ja itä- Hämeessä sekä suuressa osassa Viipurin lääniä kuolleiden luku suurempi kuin syntyneiden. Vuonna 1867 oli kuolleisuus sen sijaan suurin Turun ja Porin läänissä, saaristoa sekä eteläisiä ja rannikko seutuja lukuun ottamatta. Kuolleita oli koko läänissä 10,389 henkeä enemmän kuin syntyneitä ja kuolleiden kokonaisluku oli noin 3 kertaa tavallista suurempi. Ankarin oli kuolleisuus läänin pohjois- osissa. Paljon parempi ei asian tila ollut Hämeen läänissäkään, jossa kuolleita oli 2.107 enempi kuin syntyneitä. Pohjanmaalla oli hätä siirtynyt etelän- Pohjanmaallekin, ja Oulun läänissäkin oli yhä edelleen kuolleisuus isossa osassa lääniä suuri. Mutta yleensä ne osat maata, jota nälänhätä edellisenä vuonna oli kohdannut, nyt säästyivät nälkäkuolleisuudelta. Vuoden 1867 kato tuli sen sijaan yleinen, ja sen aiheuttama nälkäkuolleisuuskin kohtasi yleensä kokomaan. Vain Ahvenanmaan saaristo ja eräät harvat lounais välit Suomen kunnat sekä Lapin raukat perukat, jossa maanviljelys aina oli ollut vain osittaisena toimeentulon perustana, säästyivät siinä määrin, että kuolleisuus pysyy tavallisissa rajoissa. Suhteellisesti lievä oli hätä on myöskin Uudenmaan ja Turun läänin rannikoilla sekä Viipurin ja Mikkelin lääneissä, vaikka sielläkin suurena kuolon vuonna kuoli kaksi tai kolme kertaa enemmän väkeä kuin tavallisesti. Sitä ankarammin raivosivat nälkä ja taudit Turun läänin keski- ja pohjoisosissa, Hämeen, Vaasan ja Kuopion lääneissä sekä Oulun läänin eteläosissa. Täällä oli kuolleiden luku tavallista kymmenenkin kertaa isompi. Kuolleiden luvusta päättäen oli hätä Pohjois-Satakunnassa kovin Parkanon kunnassa kuoli yksin vuonna 1868 23.2% koko väestöstä. 765 kuollutta kohtaan oli vain syntyneitä 31. Jos molemmat pahimmat hätävuodet 1867 ja 1868 otetaan lukuun, kuoli yhteensä koko Pohjois-Satakunnassa enemmän kuin viidesosa koko väkiluvusta. Yksityisissä pitäjissä kuoli enemmän. Keurussa ja Suodenniemellä noina kahtena vuonna noin kolmas osa koko väkiluvusta. Tilastoista emme saa tietää, mistä väestöluokista kuolema etupäässä uhrinsa otti. Mutta muut tiedonannot todistavat kaikki yksimielisesti että etupäässä tilaton, pikkutalollis- ja torppariväestö, osin kotinurkissaan, mutta suurimmaksi osaksi kierteleväksi kulkijaväestöksi hädän pakotuksesta muuttuneena joutui uhriksi. Nälkä hirvittävällä voimallaan irrotti suuren osan maaseudun köyhälistökerrosta kotikamarasta. Mutta se niitti myös heti suuren osan siitä nälkäkuoleman uhriksi. Kuolleisuus kohtasi kaikkia ikäluokkia. Pikkulasten kuolleisuus nousi niin, että suuressa osassa maassa puolet ja enemmänkin syntyneistä jo ensimmäisellä ikävuodellaan joutuivat hautaan. Myöskin yleensä oli lasten kuolleisuus tavaton. Kuolleena syntyneiden luku kohosi enemmän kuin kaksinkertaiseksi. Solmittujen avoliitojen luku aleni vuosina 1866-68 kolmanneksella. Sen sijaan oli kuoleman kautta purkautuneiden avioliitojen luku enemmän kuin neljä kertaa tavallista isompi. Yksin vuonna 1868 kuoli 24.267 perheistä isä, 15.717 perheistä äiti. Syntyneiden lukukin osoittaa hädän tavatonta laajuutta. Kuukausittain oli syntyneitä 1860-luvulla ollut noin 5.000 tai 5.500. Jo ennen pahinta kuolonvuotta 1867 oli luku alentunut alle tuon määrän. Mutta nälkätalvea 1867-68 seuranneiden yhdeksän kuukauden ajaksi syntyneiden luku jyrkästi aleni melkein puolella. Vasta kun syksyllä 1868 oli korjattu tyydyttävä sato, palasi taas tulevaisuuden toivo, ja 9-10 kuukautta myöhemmin entiselleen palautuva syntyneiden luku on todistuksena siitä, että pahimmat koettelemukset nyt oli voitettu ja kansan mieliin taas palannut tulevaisuuden toivo.
 
Monikin kysynee, kuinka oli mahdollista ,että Suomessa vielä 1860- luvulla tuollainen katastrofi oli mahdollinen. Olihan Suomessa meritse hyvä yhteys ulkomaihin, josta apua voitiin saada, olihan maanteitä kaikkialla maassamme, oli Saimaan kanava ja rautatieverkkokin alulla . Ei siis eletty niin erotettuna muusta maailmasta, ettei olisi ollut mahdollista lieventää nälänhätää tuomalla viljaa ulkomailta ja kuljettamalla se sisämaan nälkämaille.

Niin hallitus, mitä se teki. Eräs porvarillinen kaunokirjailija kirjoittaa siitä:

"Kyllähän hallitukselle monenmoisissa lähetyskirjoissa ilmoitettiin , että vuodentulontoiveet olivat äärettömän synkkiä, ja vaadittiin, että hallituksen välttämättömästi pitäisi ryhtyä suuriin viljaostoihin ulkomailta. Mutta koska niissä puhuttiin ainoastaan epämääräisistä varotoimista ja kartettiin varsinaisen ehdotuksen tekemistä, siinä luulossa, että tuo maaisällinen viisaus tuntisi itsensä loukatuksi yksityisten innokkaista neuvoista, niin pistivät korkeimmat asianomaiset lähetyskirjeet veran alle".

Ja kuvatessaan vuoden 1867 syyskuun hallaöiden jälkeen nousevaa aurinkoa kirjoittaa hän:

"Viimeksi näki aamunkuningatar jotenkin suuren kaupungin Suomenlahden rannalla, missä hänen säteensä huikenivat valkeisiin kiviseiniin, joiden sisäpuolella viisaat herrat leveillä vuoteilla nukkuivat vanhurskaan unta. Turhaan etsi hän levottomuutta pyöreäkivisillä kaduilla. Vasta päivemmällä nousivat huolettomat ihmiset vuoteeltaan, tietämättömänä yön tekemistä tuhoista, iloitsivat häikäisevästä päivänpaisteesta".
Tätä arvostelua on pidetty vääränä ja oikeudettomana. Mutta aiheeton se ei kokonaan näytä olevan.

Myöhästyneen kevään ja vuodentulon synkkien toiveiden pitkin koko kesää olisi luullut olleen kyllin pätevänä syynä varokeinoihin ryhtymiseen seuraavan talven varalle. Mutta niin ei tapahtunut. Senaatti ja sen mukana valtiovarainpäällikkö J. V. Snellman näyttivät odottavan, että sato jonkun ihmeen kautta pelastuisi, eikä siis kesän kuluessa, jolloin aikaa vielä olisi ollut , ryhdytty toimenpiteisiin viljan hankkimiseksi talven varalle. Kun sitten syyskuun hallat olivat tehneet tehtävänsä, ryhdyttiin kyllä avustustoimiin, mutta onnettomuudeksi liian myöhään. Viljaa ostettiin sekä Venäjältä että ulkomailta, mutta se ei enää ennättänyt perille.

Osa viljalla lastatuista laivoista jäätyi matkalla kiinni, osa kärsi syysmyrskyssä haaksirikon. Viljanostolainoja tarjottiin yksityisille kauppiaillekin, muuta nämä olivat osaksi haluttomat viljaa tuottamaan. Ja niinpä tuloksena oli että kadosta huolimatta viljan tuonti Suomeen vuosina 1867 ja 1868 ei ollut sanottavasti lainkaan tavallista isompi. Ja mikä vielä merkillisempää, viljaa kaikesta huolimatta vietiin suuret määrät, kymmenin tuhansin tynnyrein, maasta pois, vuonna 1867 vieläpä tavallista suuremmissa määrissä.

Toinenkin toimenpide on mainittava, joka puolestaan osoittaa sen ajan porvarillisen hallituksen menettelytapaa. Aikaisempina katovuosina oli hallitus lainannut suuria summia yksityisille kauppiaille, jotta nämä viljaa maahan tuottaisivat, vuonna 1862 esim. enemmän kuin kaksi miljoonaa markkaa. Kauppiaat olivat tietysti ostamallaan viljalla noina ahtaina aikoina tehneet hyviä kauppoja, myyden sitä hyvästä hinnasta nälänhädän partaalla olevalle väestölle. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin tiedettiin yleisesti kertoa, että monet kauppaliikkeet juuri tuolla valtion varoilla käydyllä viljakaupalla olivat koonneet suuria voittopääomia. Viljaa myytiin suuressa määrässä velkakaupalla. Pienestä viljavelasta otettiin talonkirjat pantiksi tai kiinnitys taloon. Kun sitten katovuosi jatkui, ei velkaa kyettykään maksamaan. Uutta olisi päinvastoin tarvittu. Mutta nyt haettiin hädän huutavaimpana ollessa velka säälimättä ulos. Sen maksusta myytiin lehmät, hevoset ja muu irtain omaisuus pakkohuutokaupalla. Yleisen puutteen vallitessa alenivat hinnat tavattomasti, ja rahan puute oli niin suuri, että ostajia usein kokonaan puuttui. Sadoittain ja tuhansittain myytiin silloin taloja mitättömän pienestä saatavasta, maksamattomista velkojen koroista, jopa rästissä olevista kruununveroistakin.


(varastoduunarit.com yksityiskokoelma, kuva ei liitty juttuun)

Joukoittain sortui talollisväestöä vanhoilta perintötiloiltaan. Yksin Suomen hypoteekkiyhdistys oli pakotettu maksamattomien korkojen vuoksi ostamaan itselleen tuhatkunta tilaa. Oulun läänissä oli syksyllä 1867 yhdellä kertaa noin 500 taloa pakkomyynnin alaisena. Kokonaan autioksi jäi parisen sataa taloa. Tiloilleen jääneet velkaantuivat yhäkin enemmän. Kauppapääoma ja metsänarvolla keinottelijat ottivat nyt nälänhädän avulla ensimmäisen suuren kahmauksensa vanhan tallollis luokan omaisuudesta.


(kuva työväenkalenteri 1908)

Hallitus tätä kehitystä ei estänyt, päinvastoin sitä tehokkaasti edisti. Sillä sensijaan että se ennen oli avoimin käsin viljanostolainoja myöntämällä edistänyt talonpoikan velkaantumista, otti se nyt, suuren nälkäkuoleman kynnyksellä uuden periaatteen. Kansaa ei ollut muka opetettava siihen, että se ilmaiseksi sai avustusta. Sen tuli itse ansaita varat, joita viljan ostoon tarvittiin. Tämä periaate, jolla säännöllisissä oloissa olisi saattanut olla edes jotain oikeutusta, oli nälkäkuoleman edessä oleviin nähden useissa tapauksissa sydämettömyyttä.


On kyllä numeroilla koetettu todistaa, että nälkävuosina esiintyi uuden periaatteen hyviä tuloksia. Kaikenlainen kotiteollisuus näet hädänalaisten keskuudessa elpyi, sillä melkein yksistään siitähän saatiin leivän hankkimiseen varoja. Kotiteollisuustuotteiden maastavienti kasvoi tavattomasti, samaan aikaan kun suuri osa Suomen kansaa ryysyihin vaatetettuna harhaili pitäjästä toiseen ja kylästä kylään leipäpalaa kerjäten. Ja samaan aikaan kun sadointuhansin kaatui kansaa nälkäkuoleman uhriksi, kasvoi Suomen kapitalistisen maatalouden vientitavaran voin maastavienti parin kolminkertaiseksi entisestään. Kapitalistisen kehityksen valtaanpääsylle maassa saattoi kapitalismin pääperiaatteen: pidä itse vapaan kilpailun vallitessa huoli itsestäsi, olla suureksi eduksi, mutta tällaisten periaatteiden sovelluttamisella kesken suurinta nälänhätää varmaankin maan hallitus suuresti kovensi suuren kadon tuhoisia välittömiä seurauksia.

Kyllähän myöskin suurta hädänalaisten avustustoimintaa oli. Valtio uhrasi kaikkiaan 6 miljoonan markan erän. Yksityistä avunantoa esiintyi tietysti myös, paikoitellen laajassa mittakaavassa. Mutta tämä ei estänyt, että nälän partaalla olevien hädänalaista tilaa myöskin laajassa mittakaavassa käytettiin taloudellisen voiton saamiseen. Kansa itse pysyi hädän uhatessa jotenkin mykkänä. Se vähäinen sanomalehdistö , joka Suomessa oli silloin , ei kyennyt eikä nähtävästi pontevasti halunnutkaan käydä hallitukselle kansan vaatimuksia esille tuomaan. Virkavalta sai siten rauhassa nukkua herätäkseen silloin, kuin se oli myöhäistä. Niin suuresti kuin sen ajan kansa vielä kulki kirkon talutusnuorassa, oli varmaan myös hyvin osuttu keino kansan tyynnyttämiseksi senaatin juhlallinen päätös yleisen rukouspäivän viettämisestä hädän lieventämiseksi. Varaankin epätoivoisena mutta levollisena kulki Suomen väestö suurta kuoloa kohti. Rikostilasto tosin osoittaa, että v. 1868 rikoksentekijäin luku kasvoi kaksinkertaiseksi. Mutta yritystäkään suurempiin nälkälevottomuuksiin ei ollut.

Kadon jäljet tuntuivat Suomen historiassa kovin selvinä. Suomen väkiluku , joka vuonna 1865 oli ollut 1.843.245 henkeä, oli vuoden lopussa 1868 alentunut 1.727.538 henkeen. Kadon jälkeisinä vuosina tosin väkiluku alkoi harvinaisella voimalla kasvaa. Kuolleisuus pysyi alhaisena ja syntyneiden luku nousi niin suureksi , ettei koko 1800-luvulla sellaista ole esiintynyt. Jo vuonna 1873 oli väkiluku saavuttanut kadon edellä olleen määrän. Mutta vielä Suomen nykyisen väestön rakenteessa (1918) on nälkäajan merkit aivan selvästi tunnettavissa. Se ikäluokka, joka syntyi katovuosina, oli jo alusta vajalukuinen , ja se harveni vielä suuresti, kun sen keskuudessa nälkäkuolleisuus tavattomasti raivosi. Kun nälkävuosien harvalukuiset ikäluokat saavuttivat avioliittoisuusiän, aleni solmittujen avioliittojen luku koko maassa. Samantien osoittaa tilasto, että nälkävuosien ikäluokat ovat jääneet myöskin harvalukuisen jälkeläisjoukon. Niinä vuosina, jolloin nämä ikäluokat enimmän vaikuttivat syntyneisyyteen , aleni syntyneisyysluvutkin koko maassa. Väestöoloissa nälkäkuoleman arvet kuitenkin verraten helposti paranivat. Ei niin taloudellisen kehityksen alalla. Sillä tässä kohden olivat nälkävuodet sysänneet kehityksen ratasta voimakkaasti uuteen suuntaan. Kapitalismi teki tuloaan Suomaan, ja sen valtaanpääsylle nälkävuodet voimakkaasti valmistivat maaperää, sillä ne edistivät tehokkaasti Suomen maalaisväestön proletarisoitumisprosessia . Talollisia oli tuhansittain joutunut tiloiltaan, torppareita torpistaan sortunut tilattomiksi. Melkoinen määrä tiloja oli vaihtanut omistajaa, joutunut uusiin käsiin ja myös kasaantunut harvempiin käsiin. Vaikka nälkäkuolema tuhoisimmin oli raivonnut juuri tilattoman väestön keskuudessa, oli sen lukumäärä katovuosinakin tämän vuoksi voimakkaasti kasvanut. Vuoden 1865 väenlaskussa oli maataomistavien talollisten luku ollut 84.446 henkeä, vuonna 1870 oli niitä vain 82.252. Maatorpparien luku oli 1865 ollut 63.002, vuonna 1870 oli niitä vain 56.597.

Mutta työkykyisten loisten luku, jolla nimellä virallinen ammattitilasto nimitti tilatonta väestöä, oli 76.469:stä vuonna 1865 lisääntynyt 88.837:ään vuonna 1870. Samalla oli tilaton väestö tuntuvasti muuttanut luonnettaan. Nälkäkuoleman uhka oli sen saattanut liikehtimään, työansiota hakemaan kotikylän talollisia kauempaa. Se oli nyt valmista kapitalistisen palkkaköyhällistön ainesta, tarjolla pääoman käytettäväksi ja riistettäväksi.

Pian vyöryikin metsäkapitalismin, tuon Suomen kapitalismin erikoismuodon, hyökylaine yli maan. Alulla 1870-lukua oli kaikkialla Euroopassa voimakasta taloudellista nousukautta. Puutavaran menekki oli suuri, sen vienti Suomestakin erinomaisen kannattavaa. Sisämaan metsissä oli suuret säästyneet metsävarat. Talolliset, joille ne kuuluivat, olivat nälkävuosina köyhtyneet ja velkaantuneet. He eivät myöskään kyenneet arvostelemaan metsänsä arvoa. He joutuivat nyt helposti tunnottomien metsänomistajien saaliiksi. Aivan kuin 1892 vuoden kadon johdosta Salmin kihlakunnan talonpojat meidän päivinämme(1918). Joukoittain taloja oli suorastaan nälkävuosina joutunut metsäkeinottelijoiden ja kauppiaiden käsiin. Suurilukuinen tilaton väestö tarjosi halpaa työvoimaa mielinmäärin. Suurenmoisen nopea ja voimakas olikin näin ollen kapitalismin voittokulku. Ne olivat metsäkauppojen ja puutavaranviennin kulta-aikoja, josta kauan jälkeenpäinkin maassa puhuttiin. Suuria pääomia karttui. Mutta tämän kapitalismin häikäisevän nousun taustana oli 1860-luvun kuoleman aikojen synkkä varjo. Silloin luotiin pääoman voittokululle edellytyksiä.
(Kirj.Tohtori E Gyllingjulkaistu työväenkalenterissa 1918.

Edvard Gylling väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1909 aiheesta Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana.http://fi.wikipedia.org/wiki/Edvard_Gylling


"kyllä vanhakansa tietää, miten asiat todella meni"

Jo näihin aikoihin Suomi oli polvillaan maailman pankkiireille. Hattu kourassa ovat presidentit (kautta historian) pyytäneet rahaa Rothschildeilta, Morganeilta, Rokkefellereiltä. Näiden kansainvälisten  kasaari-pankkiirien rypäs on aina johtanut maailman taloutta ja johtaa edelleen.    


Leike: SUOMEN SANOMAT 1867 N:o 3 Kustannusosakeyhtiö Otava Helsinki

****************************************************************************************

yli viisikymmentä vuotta Suomen kansa katselikin itsensä alistamistaan

Näin hienosti edelläluettu nykyisin kerrotaan / opetetaan (kannattaa verrata):


"Suuret nälkävuodet"
 http://fi.wikipedia.org/wiki/Suuret_n%C3%A4lk%C3%A4vuodet

"Suuret nälkävuodet koettelivat Suomea 150 vuotta sitten"
http://www.kauhava.fi/maenpaa/files/nalkavuo.htm
(sivu suljettu jostain syystä)

"Nälkävuodet Lestijärven seurakunnassa 1860-luvulla"
http://www.kase.fi/seurakunta/nalkavuodet.html

"Huonoja aikoja ja niistä selviäminen"
http://www.mikkeli.fi/fi/sisalto/03_mikkeli_tieto/02_historia/06_taloushistoriaa/05_huonoja_aikoja_ja_niista_selviaminen
********************************************************************************************************************

Vallankumouksen pyörteissä.

Vallankumous ! Mikä voimakas tenho sisältyykään tuohon yhteen ainoaan sanaan ! Me, jotka olemme olleet onnellisia elääksemme mukana yhdessä historian suurimmista kumouksista, voimme käsittää tai ainakin vaistomaisesti tuntea tuon sanan merkityksen. Me tiedämme siihen sisältyvän vanhan sortumista, verta, tulta, innostuksen hehkua, jaloa uhrautumista, korkealentoisia päämääriä ja syvää onnen tunnetta saavutettujen voittojen johdosta. Kun kuulee vallankumouksen kuohuvien tyrskyjen pauhaavan ympärillään, muistuttaa se luonnon mahtavaa myllerrystä rajun myrskyn keskellä. Se kaataa, rikkoo ja repii, mutta siinä on tuntu tulevista valoisammista ja rauhallisemmista päivistä.

Kun vuosi 1916, sodan, veren ja sorron vuosi, vierähti mailleen ja antoi tilaa uudelle, eivät merkit vielä antaneet aavistaa, että mahtavassa Venäjän tsaarivaltakunnassa vanhan itsevaltaisen hallitusjärjestelmän päivät olivat lähellä loppuansa. Vakava ajan merkkien tarkastelija saattoi kyllä huomata, että kohtalon viisari kulki määrättyä suuntaansa tuon järjestelmän loppupistettä osoittaakseen, mutta vanhan päätekohta ja uuden alku oli kuitenkin silmiltämme salassa. Historian nemesis kuitenkin saapui varmana ja armottomana tehdäkseen ajastaan jäljelle jääneen maan sortavasta keisarivallasta äkillisen lopun. Se saapui sitä verisen teurastuksen tietä pitkin, jonne keisarivalta oli Venäjän ohjannut ja loppua ajattelematta lähes kolme vuotta sitä tallustanut.

Vuoden 1917 alku kuukauden lähtivät kulkemaan vanhaa sortovaltaista latua Kansan vapaus oli puristettu mahdollisimman ahtaisiin rajoihin. Vapaata ajatusta kahlehtivat byrokratian takomat kahleet. Toiminta tarmoisin aines puettiin kuoleman sinelleihin. Väkivallan jäljet näkyivät kaikkialla. Vain alhaisimmilla vieteillä oli elämisen oikeus, mikä pyrki perinjuurin turmelemaan julkisen moraalin.

Kaiken tuon turmion keskellä näkyivät kuitenkin lähestyvän myrskyn enteet. Oli otaksuttavissa, että se oli tultuaan tekevä puhdasta jälkeä, esiintyvä säälimättömän lääkärin leikkausveitsenä. Mutta milloinka se oli tuleva, sitä ei tiedetty. Kun se tuli näljistyneen joukon esille kutsumana, salamana saapui, tempaisi se kaikki vanhan järjestelmän sortoa kärsineet mukaansa ja lakaisi entiset vallanpitäjät pois tieltään nopeasti kuin raivoava tuulispää.

Maaliskuun, vallankumous asetti pisteen Venäjän keisarivallan yli kaksisataavuotiseen historiaan. Se leikkasi säälimättömästi pois sen, joka Venäjän valtakunnan yksinkertaiselle kansalle vuosisatojen kuluessa oli ollut pyhää, jolle maaorjat aikoinaan olivat notkistaneet polvensa yhtä hartaasti kuin jumalalleen ja jota kohtaan suurin osa entisten maaorjain jälkeläisiä vieläkin osoitti lähes jumalallista kunnioitusta. Mutta uusi aika, kapitalismin ja taloudellisen kehityksen aika, oli arveluttavasti jäytänyt vanhan järjestelmän perustuksia. Kun vanhan järjestelmän ylläpitäjät eivät olleet ymmärtäneet ottaa ajasta vaaria ja lieventää sitä järjestelmää uuden ajan virtauksiin sopeutuvaksi, vaan luulivat voivansa hallita kansaa vuosisatain takaisilla keinoilla, johti se keisarivallan romahdukseen. Häikäilemättömään sortoon, pakkovaltaan ja ihmisteurastuksiin nojaava, madonsyömä valta-istuin ei voinut vastustaa uuden ajan kapitalismin nostamaan köyhälistön ja siltä osittain kannattavan puoliköyhälistön järjestettyä joukkoliikettä, vaan meni kumoon. Maaliskuun 15 päivänä 1917 Pihkovassa päivättyyn julistukseen, jonka allekirjoitti kaikkien venäläisten keisari ja itsevaltias Nikolai toinen päätyi Venäjän despoottisen keisarivallan tarina. Uusi aika oli jo pitkät ajat kolkuttanut ovelle, mutta nyt se vasta sisälle pääsi. Siitä alkaa uusi luku Venäjän ja sen siipien suojassa eläneiden kansain historiassa. Vallankumouksen myrsky on kaatanut vanhan. Kansan itsensä on ryhtyä uutta rakentamaan.

Maaliskuun 10 päivänä alkanut Venäjän mahtavan vallankumouksen hyökyaalto löysi pian tiensä meidänkin maahamme. Kenraalikuvernööri Frans Albert Seyn ja hänelle ehdottomasti kuuliainen venäläinen senaatti, jonka etunenässä oli keisarillinen kamariherra Mikael Borovitinow, oli tottunut täällä hallitsemaan hyvin tunnettuun venäläinen byrokratian tapaan.

Maan lait saivat säännöllisinäkin aikoina väistyä, kun nämä aasialaista satraappia muistuttavat herrat hallitsivat, mutta sotatilan tultua ne herrat vasta pääsivät täydellisesti mahtavuuttaan osoittamaan. Työväen joukkoliike joutui ankaran silmällä pidon alaiseksi, palkkaliikkeet kiellettiin, sanomalehtiämme lakkautettiin tai vainottiin suurilla sakoilla, miehiämme pistettiin vankiloihin, jopa vietiin karkoitus siirtoloihinkin, muita  hallituksen väkivaltakeinoja mainitsemattakaan.

Mutta sitten tapahtui vallankumouksen kirkas välähdys, joka täälläkin muutti aseman yhdellä iskulla. Huolimatta vallanpitäjien heikoista vastustusyrityksistä otti kansa kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä. Mitä merkitsivät sotatilan pakonmääräykset silloin kuin yksinvallan muurit olivat sortumistilassa. Ne haihtuivat olemattomiin. Venäläisestä sotilaasta ja suomalaisesta työläisestä tuli toverit, sillä he huomasivat molemmat olevansa saman riisto- ja sortojärjestelmän uhreja. Vanha hallitusjärjestelmä oli vaan kavalasti käyttänyt edellistä aseenaan viimemainitun kurittamiseen. Ensimmäisiä tehtäviä sen jälkeen oli, että nuo molemmat sorretut yhdessä karkottivat täällä valtaa pitäneet vanhan järjestelmän kätyrit. Herrat Seyn ja Borovititnow saivat vuorostaan lähteä tutkimaan samoja Pietarin vankiloita, jonne he aikaisemmin olivat lähettäneet suomalaisia joukoittain. Siellä saivat he olla siihen asti, kunnes voimistuva vastavallankumouksellinen virtaus ehti heidät kesällä vapaaksi päästämään.

Tunnetta kohottavaa on olla orjan ikeen alta kokoavan maan vapautusliikkeessä mukana. Kymmenvuotiset kärsitykset ovat unohdetut, vapautta rajoittaneiden kahleiden jäljet eivät tunnu silloin kuin hengitetään saavutetun vapauden riemukkaita ensi hetkiä. Siinä on henkeä elävöittävää huumaa, ikikirkkaan vapauden tulen leimua. Niinpä meidänkin työläisemme noina muistettavina maaliskuun päivinä, kun tieto yksinvallan kukistumisesta sensuurin käsien läpi oli tännekin saapunut, heittäytyivät mukaan vallankumousliikkeeseen. Ja vähemmässä ajassa kuin kuvitella saattoikaan olivat vanhan järjestelmän asemat täälläkin valloitetut. Kansanliikkeen voimakas hyökyaalto kulki silloin läpi maan aina syrjäisimpiä seutuja myöten. Nuo hetket ovat vielä niin lähellämme, ettei niitä tarvitse ryhtyä lähemmin kuvailemaan.

Saavutetun vapauden lähimmät seuraukset meillä Suomessa näkyivät siinä, että Suomen omat miehet pääsisivät maan asioihin vaikuttamaan. Venäjällä oli kumouksen jälkeen vallan ohjat siirtyneet vallankumoushallitukselle, jonka johtajana oli ruhtinas G. E. Lvow. Itse keisari Nikolai oli hallituksensa viime päivänä ennen vallasta luopumistaan hädissään tunnustanut hänet pääministeriksi. Lvowin hallitus oli puhtaasti porvarillisen vallankumoushallitus, kuten koko Venäjän vallankumouskin alkujaan oli enemmän porvarillinen. Vasemmisto-aineksia edusti tuossa hallituksessa yksinään sosialisti-vallankumouksellinen oikeusministeri A. F. Kerenski, nykypäivien pääministeri ja sotajoukkojen korkein ylipäällikkö. Kun keisarivalta oli syrjäytetty siinä rytäkässä nurkkaan sysätty myös Suomen suuriruhtinas, jonka persoonan pyhyydestä hurskaat ämmät meidänkin maassamme näihin asti olivat olleet vakuutettuja, oli käytävä uudestaan luomaan oloja, jotka vallankumous oli muuttanut uusille urille.

Tuossa olojemme uudesti muodostelussa sattui, se myönnettäköön avoimesti, tekoja, jotka olisivat ansainneet vakavampaa ja perinpohjaisempaa harkintaa. Tärkein väliaikaista hallitusta käyttämään myös Suomen valtiovallan elimenä. Siltä otettiin ilomielellä vastaan tunnettu maaliskuun manifesti, jolla lailliset olot Suomessa jälleen palautettiin, kumoamalla keisarikauden loppuajalla tunnetut laittomat asetukset. Vallankumouksen synnyttämässä hyvänmielen humulla ei ajateltu, voivatko Suomen hallitsijan oikeudet ilman muuta mennä vieraan maan vähän väliä vaihtuvalle ministeriölle. Jälkeenpäin on valtavin osa kansaamme asettunut siinä kielteiselle kannalle, mutta suuri osa porvariston politiikkoja, ilmeisen itsekkäistä syistä, pitää kiinni tuosta maaliskuisesta harhakäsityksestään. Sillä harhalla on tehty vahingollinen palvelus, sillä vallankumouksen humalasta päässeet Venäjän imperialistit ovat alkaneet väittää Suomen suuriruhtinaan oikeuksien siirron Venäjän hallitukselle tulleen laillisesti tunnustetuksi. Tämän väite on taholtamme jyrkästi torjuttu.  oe Toinen edelliseen verrattava tapaus oli uuden suomalaisen senaatin asettaminen Venäjän väliaikaisen hallituksen välityksellä. Eduskunnan kokoon kutsumiseen katsoi sama hallitus niinikään itselleen olevan oikeuden. Kun näistä tapahtumista ensi aluksi vaijettiin, alkoi näyttää siltä kuin täällä todellakin olisi oltu välinpitämättömiä koko valtakysymyksen suhteen. Ennen pitkää se kuitenkin osoittautui vääräksi.

Eduskunnan päästyä huhtikuun 4 päivänä työhönsä, jota mahdollisuutta sillä ei ollut kolmeen pitkään vuoteen, joutui asiamme ajaminen sille valtioelimelle, joka muuttuneissa oloissa oli ainoa pätevä esiintyjä Suomen puolesta. Kansan pohjakerroksissa odotettiin tältä eduskunnalta paljon, sillä tiedettiin nyt ensi kerran olevan eduskunnassa sosiaalidemokraattinen enemmistö, ja valtiollinen ilmapiirikin on nyt avartunut. Kun Venäjän hallituksen uusi edustaja Suomessa kenraalikuvernööri Stahovitsh valtiopäiviä avatessaan väliaikaisen hallituksen puolesta lausui, ettei uusi Venäjä tulisi koskaan Suomen vapautta sortamaan, toivottiin sen myöskin jotain merkitsevän. Myöhemmät tapahtumat kuitenkin osoittivat, että siihen lausuntoon oli kätketty liian paljon kohteliasta liioittelua. Eduskunnan ryhdyttyä täydellä todella ottamaan määräysvaltaa maamme asioihin, saatiin nähdä, että vallankumouksen Venäjän hallitus ei tahtonutkaan luopua isäntävallastaan vaikka kysymyksessä olivat puhtaasti Suomen sisäisen asiat. Kun vallankumouksen pyörremyrskyn jälkeen lähdetään kumoutuneiden olojen tilalle luomaan uusia, niin huomataan pian työn moninaisuus. Vaikka emme olleetkaan vallankumoustaistelujen varsinaisella tantereella, tuntuivat sen vaikutukset silti tänne aivan selvästi. Oloja oli käytävä järjestämään säännöllisiksi. Sellaista järjestämistyötä oli sekä valtiollisella että yhteiskunnallisella alalla. Eduskuntamme koitti tehdä työtä näillä molemmilla rintamilla. Valtiollisella alalla jouduttiin pian käsittelemillä rintamilla. Valtiollisella alalla jouduttiin pian käsittelemään kysymystä maamme suhteesta Venäjän valtakuntaan. Aluksi oltiin toivorikkaita, että maamme oli pian saava mahdollisimman laajoja vapauksia, mm. kotimaiselle hallitukselle oikeuden käytellä Suomen hallitsijan entisiä oikeuksia. Siinä saatiin tuntea ensimmäinen pettymys.

Ensimmäinen vallankumoushallitus ei antanut asiasta mitään esitystä. Vasta sen jälkeen kuin väliaikainen hallitus toukokuussa uudistettiin kokoomushallitukseksi, jossa sosialidemokraateillakin oli edustajansa ja johon työ- ja sotamiesneuvostojen vaikutus paremmin ulottui, saatiin sieltä vihdoinkin esitys Suomen senaatin oikeuksien laajentamisesta. Jos toveri Oskari Tokoin johtama puoleksi sosialistisen kokoomussenaatti olisi saanut tuon esityksen jätetyksi eduskunnalle jo huhtikuussa, eivät mielet varmaankaan olisi käyneet niin epäileviksi kuin sittemmin tapahtui. Venäjän hallituksen viivyttelyissä nähtiin vain verukkeita, jolla tahdottiin tämän valtakysymyksen ratkaisu siirtää mahdollisimman kauas. Se oli omansa nostattamaan täällä mielet hallitusta vastaan. Ja vastenmielisyyttä lisäsi, kun esitys vihdoinkin saatua havaittiin, että Venäjän hallitus ilman muuta oli pidättänyt ratkaisuvaltaansa kaikki tärkeimmät asiat. Tämä antoi selvästi käsittää, ettei tarkoituskaan antaa meidän hoitaa omat asiamme, kuten oli lupailtu. Seurauksena oli yhä jyrkemmälle kannalla asettuminen. Sosialidemokratisen puolueen ylimääräisessä puoluekokouksessa Helsingissä kesäkuun 15-18 p:nä viitoitettiin puolueen toiminnan suunta valtiollisessa kysymyksessämme. Kokous pidettiin vallankumouksen luoman tilanteen selvittämiseksi. Siinä puolue asettui vaatimaan Suomen riippumattomuutta. Odotettiin Venäjän demokratian sen vapaaehtoisesti tunnustavan siinä luottamuksessa, ettei Suomen kansalla ole mitään halua taloudelliseen eristäytymiseen, vaan että tämä askel päinvastoin on lujentava molempain kansain veljeyden tunteita. Sen jälkeen Pietarissa pidetyssä työ- ja sotamiesneuvostojen kongressissa hyväksyisivätkin Venäjän demokratian edustajan periaatteessa tämän katsantokannan ja hyväksymässään lausunnossa ilmaisivat mielipiteenään, että jo kohta oli Suomen eduskunnalle myönnettävä oikeus määrätä Suomen sisäisistä asioista. Tämä johti ns. valtalain hyväksymiseen, joka eduskunnassa ratkaistiin heinäkuun 18 päivänä ja jonka kautta eduskunta julistautui Suomen korkeimman vallan haltijaksi. Toimenpidettä on porvariston taholta mitä rumimmin haukuttu, mutta kaikesta huolimatta pysyy tosiasiana, että tuo kanta nojaa Suomen lakien vankalle pohjalle eikä vie sille hyllyvälle suolle, johon porvariston laintulkinta johtaa. Heinäkuun 16-18 p:nä Pietarissa tapahtuneiden katukahakkain jälkeen uudistettu väliaikainen hallitus otti entistä imperialistisemman suunnan, mistä oli seurauksena heinäkuun 31 p:nä annettu eduskunnan 29 p:n näytelmään. Sanottuna päivänä näet väliaikaisen hallituksen lähettämät husaarit asevoimin estivät eduskunnan istunnon. Vapausliikkeen kohottamasta vallankumouksesta olimme siis joutuneet pistinvallan riemunäytelmään. Lokakuun 1 ja 2 päivinä toimitettavissa vaaleissa on äänioikeutetuilla kansalaisilla tilaisuus lausua kaikesta tästä arvostelunsa. Hyvillä toiveilla aloitettu eduskunnan istuntokausi, jonka mieltäylentävimpiä hetkiä olivat uusien kansanvaltaisten kunnallislakien ja 8-tunnin työpäivälain hyväksyminen heinäkuun 14 p:nä, päättyi siis tavalla, jota kaikkein vähimmän olisi odottanut.

Syyskuun alkupuolella uhkasi Venäjän vallankumousliikettä ensimmäinen voimakkaampi vastavallankumousyritys kenraali Kornilowin kapinan muodossa. Tuo kasakkakenraali oli jo valmis astumaan joukkoineen Pietaria kohti. Demokratisten järjestöjen avulla se kuitenkin saatiin tukahdutetuksi. Meidän maallemme se ei tehnyt muuta muutosta kuin johti kenraalikuvernööri Stahovitshin eroon ja ent. ministerin N. Nekrasovin nimittämiseen hänen seurakseen.

Sisäiseen elämäämme heitti vallankumouksen roihu runsaasti edistyksen kipinöitä. Työnväenjärjestöjen voima alkoi kumouksen jälkeen kasvaa ennen aavistamattomalla voimalla. Parhaan kuvan antaa siitä se, että vuoden ensimmäisellä puoliskolla kasvoi ammatillisten järjestöjen jäsenmäärä 108 tuhannella, kohoten 42 tuhannesta 150 tuhanteen. Moista jättiläisedistystä ei tavallisina aikoina tapahdu, siihen tarvitaan todellista vallankumoushenkeä joukoissa. Uusia työväenyhdistyksiä, noita sosialidemokratisen järjestön tukipisteitä on samassa ajassa perustettu 261. Kaunis luku sekin puolen vuoden osalle. Sellaista vappumielenosoituksia kuin tänä vuonna ei ole meillä koskaan nähty.

Mutta vielä voimakkaammat ovat olleet merkit työläisjoukkojen vapaan liikehtimisen alalla. Sotatilan pakollisten määräysten lauettua syntyi tänä aikana olleen työlakkoja yli tuhannen. Kallis aika on pakottanut työläiset vaatimaan työstään kunnollisempaa palkkaa, jota porvariston edut on käskeneet vastustamaan. Koskaan ei lakoista ole selviydytty sen paremmilla tuloksilla. Ja mitä kauaskantoisin oli vallankumouksen jälkeen kaikkialla maassa saavutettu 8-tunnin työpäivä. Se sielläkin, missä se ennen oli pidetty vahvistaminen entistä helpommaksi.

Työväen muita joukkoliikkeitä on niinikään ajan vaikutuksesta syntynyt. Huomattavimmat niistä ovat olleet kunnallislakot, jollaisia on tapahtunut parissa kaupungissa kunnallisen vallan valtaamiseksi työväen käsiin ja pääkaupungissa elokuulla elintarvekysymyksen kärjistymisen vuoksi. Viimemainittu johti siihen, että kun senaatin porvarilliset jäsenet eivät suostuneet työväen vaatimaan elintarveasian järjestelyyn, senaatin varapuheenjohtaja Tokoi ja muut sosialistiset senaattorin jättivät senaatin porvarien huostaan. Lyhyt tarina sosialistien ja porvarien yhteisestä kokoomussenaatista oli näin päättynyt.

Vallankumouksen kuohunta-ajalle ominaisena ilmiönä on vielä mainittava että maan porvaristo on nähnyt ajan tulleen koota voimansa työväen joukkopainoa vastaan. Yhteisin voimin esiintyvät he vaaleissa, yhteisin toimin perustelevat he aseellisia suojeluskaarteja, kun eivät enää muuhun luota. Porvaripiirien mielialaa kuvaava on, ettei heillä ole ollut sanottavana mitään moitteita siitä, että työnantajain taholla on työlakkojen aikana turvauduttu veritöihin, kuten esim. Huittisissa kesällä. Mutta sen sijaan he kyllä ovat olleet valmiit huutamaan anarkiasta, joka muka sosialistien vaikutuksesta maassa vallitsee. He tietenkin leimaavat anarkiaksi kaiken työväen vallankumouksellisen liikehtimisen, kun se toiminta uhkaa heidän luokkaetujaan.

Kun vielä mainitsemme ylimääräisessä puoluekokouksessa tehdyn päätöksen puolueemme liittymisestä Zimmerwaldin internatsionaleen, väärentämättömän luokkataistelun rohkeaan taistelurintamaan, voimmekin lopettaa tämän viittailevan katsauksemme vallankumousvuoden pyörteisiin. Olemme vakuutettuja, että vallankumous on aloittanut Suomen köyhälistö liikkeen historiassa uuden luvun, asettanut työväestömme uusien tärkeiden tehtävien eteen.
Tampereella. syysk. 21. p. 1917 Anton Huotari (Julkaistu: Työväenkalenterissa 1918)

TJ/varastoduunarit.com/ylläpito
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 25, 2010, 12:27:27 ip kirjoittanut VD.com »

VD.com

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Viestejä: 3687
Kautta Suomen historian, "samaa selkeätä linjaa
« Vastaus #1 : Lokakuu 21, 2008, 12:19:36 ip »
Kautta Suomen historian, "samaa selkeätä linjaa".
(Jos ei kuvat näy kunnolla, niin käännä alapalkista kirjoitusta)










(Tyäväenkalenteri 1908)
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 30, 2008, 08:43:21 ap kirjoittanut Ylläpito »