Palveleeko AY-liike ainoastaan työnantajaa?

VALTION SUHDE Ay-LIIKKEESEEN

Ay-liikkeellä oli ratkaiseva vaikutus Suomen hyvinvoinnin alkamiseen toisen maailmansodan jälkeen. 1960 - luvulla voidaan sanoa ihmisten vaurastuneen sen verran, että oikeat tavaramarkkinat tulivat luoduiksi. Teollisuus sai investointeja kysynnän kautta ja investoinnit loivat taas lisää työpaikkoja ja työpaikat lisää markkinoita, rahaa. Varallisuus alkoi jakautua tasaisemmin ja ajan myötä useammat ihmiset alkoivat samaistua keskiluokkaan, pikkuporvaristoon.

Ay-liike kävi koko ajan kamppailua, usein lakkojen muodossa, työnantajaa vastaan. Lakoilla pyrittiin takaamaan ihmisten palkat ja -työehdot. Tässä onnistuttiin ja monta kertaa hyvin vaikeiden tilanteiden ja uhkausten läpi.

Ay-liike koostui noihin aikoihin pääosin kommunisteista ja sosiaalidemokraateista. Ajan kuluessa tämä suhde muuttui sosiaalidemokraattien eduksi ja 1990 - luvulle tultaessa ay-liike oli jo sosiaalidemokraattien oma. Varsinainen isku tuli kuitenkin vasemmistoliiton perustamisen muodossa heti 1990 -luvun alussa, sillä se irrotti loputkin jäljellä olevat kommunistit, työväen aatteen ihmiset, pois ay-liikkeestä. Vasemmistoliitto valtasi rakennusliiton ja siellä olevat nimelliset kommunistit siirtyivät vasemmistoliiton leiriin. Tähän voimme sanoa vastakkainasettelun ajan loppuneen ja tämä lopetti työväen puolesta käydyn kamppailun.

Nykyään ay-liike koostuu suurimmaksi osaksi vain sosiaalidemokraateista ja vasemmistoliittolaisista eli reformistisesta vasemmistosta. Heidän tunnusomaisena piirteenään onkin työnantajien kanssa käytävät neuvottelut suurista linjoista, eli yhteistyön tekeminen. He eivät pääpiirteissään sekaannu yksittäisten työntekijöiden ongelmiin työpaikoilla, vaan tarjoavat vain toimisto71 muodossa olevaa neuvontaa vaivautumatta menemään itse työpaikoille. Ongelmat jätetään lähes yksinomaan työntekijän ja työnantajan välillä ratkaistaviksi. Tämän vuoksi emme olekaan Suomessa todistaneet 2000 “luvulla minkäänlaista työntekijöiden omaa yhteis-toimintaa Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön, SAK: n taholta, siis juuri työtaistelujen, lakkojen muodossa, tai edes koko ay-liikettä tukevana voimana. Ammattiliitot yleisesti ovat olleet hyvin haluttomia minkäänlaiseen todelliseen lakkotoimintaan ja aivan erityisesti jos työntekijät ovat spontaanisti lakon kannalla. Työntekijät on jätetty yksin, eristetty ja ovat ilman tukea, eikä tällainen toiminta ole tuottanut työntekijöiden kannalta haluttua tulosta.

SAK ja reformistiset ay-pomot eivät ole tukeneet työntekijöiden lakkoja millään tavalla, vaan ovat päinvastoin usein puhuneet lakkoja vastaan. Ne antavat julkisuuskuvan takia myötätuntoa -vedotaan parempien työehtojen puolesta- mutta ay-liikkeen tarkoitushan olisi juuri ollut tarjota jotain parempaa, eli joukkovoimaa puolustautua työnantajan heikennyspyrkimyksiä vastaan, siis toimintaa. Nykyinen ay-liike (johto) on ottanut luovan, välittömän ja impulsiivisen toiminnan pois työtätekeviltä joukoilta ja on siirtänyt tämän vallan itselleen, mitä se käyttää yhteistyössä työnantajien kanssa. Juuri tällainen nopea ja tarkka lakkotoiminta, juuri kyseisen ongelmatyöpaikan työntekijöiden taholta olisi erittäin tehokasta ja pakottaisi työnantajan ottamaan työntekijät huomioon. Tämän tosiseikan takia tavallinen työntekijä on ahtaalla: häneltä on viety pois todelliset keinot puolustautua ja hänet on jätetty yksin. Työntekijä ei voi mitään, koska joukkovoimaa ei ole. Ay-liikkeen ainoat tämänhetkiset hyödyt ovat ansiosidonnainen työttömyysturva, mikä sekin tulee valtion kassasta ja vain maksetaan työttömyyskassojen kautta ja työehtosopimuksissa määritelty minimipalkka kullekin alalle. Kaikki tämä on, kuten olen todistellut, kuitenkin jo peritty aiemmalta ay-toiminnalta. Nykyinen suuntaus ei kykene edes pitämään saavutettuja etuja tällä linjalla.

Kirjoitan tähän huomautuksen, että puhun todellisesta toiminnasta, siis halusta toimia työväestön ja työväenliikkeen puolesta. En puhu suunpieksännästä, millä peitellään juuri toiminnan puutetta. Nykyisen ay-liikkeen johdon haittavaikutus on siis paljon suurempi tavallisen työntekijän ja tavallisen ihmisen kannalta, kuin vielä nyt näyttäisi.

Kolmikanta tai tulopoliittinen kokonaisratkaisu on esimerkki valtion, ay-liikkeen (reformistisen vasemmiston) ja työnantajien yhteistyöstä. Tällä mekanismilla on päästy kaikille muille osapuolille paitsi työntekijöille edullisiin työehtosopimuksiin. Sanon näin, koska elinkustannukset ovat elintarvikkeiden osalta kohonneet euron käyttöönoton jälkeen valtavasti; monen tuotteen kohdalla hinta on euroissa sama mikä se ennen oli markoissa. Vuokrat ovat nousseet säännöllisesti, kuten muukin eläminen. Palkankorotukset ovat siis olleet niin vähäisiä, että palkan reaalinen ostovoima on laskenut ällistyttävästi.

Tulopoliittisen kokonaisratkaisun hyöty onkin mennyt työnantajille. Ne ovat saaneet omat ehtonsa kirjattua niihin ja ovat näin vähitellen nakertaneet sen hyödyn, mikä niillä aiemmin työntekijöille oli. Lisäksi sopimusten valvonta on työntekijäpuolella olematonta. Työnantajat pystyvät helposti kiertämään työntekijöihin kohdistuvia velvoitteitaan esimerkiksi vuokratyövoiman käytöllä. Lisäksi tällainen kokonaisratkaisu siirtää päätäntävaltaa ylöspäin, pois työntekijäryhmiltä.

Palvelukauppa- eli Bolkenstein -direktiivi tuli Suomen osalta voimaan v. 2006 ja tämä on yksi tie kiertää työvoimakustannuksia palkkaamalla muista EU maista halpaa työvoimaa tekemään työt. Kuten totesin, valvonta on olematonta ja EU mahdollistaa monet lailliset keinot alentaa palkkakustannuksia. Siis vaikka työehtosopimukset ovat paperilla, on niillä vääjäämättä yhä vähäisempi merkitys lähitulevaisuudessa. Näiden työehtosopimusten merkitys onkin vain järjestelmän pönkittäminen, ne ovat symbolisia ja ne on tarkoitettu parempiosaisille palkansaajille; ylemmälle työntekijäkastille.

Nykyinen normaali työntekijä onkin juuri pätkätyöntekijä, hän joutuu myymään työvoimaansa pätkittäin ja joutuu liikkumaan työn perässä ja hänen täytyy joustaa työehdoissa ja -palkassa saadakseen edes tämän työn. Ay-liike on ollut poliittisen vallan takaaja sosiaalidemokraateille ja yhteiskunnallisen tilanteen vakauttaja tilanteessa, missä olisi pitänyt lähteä kamppailemaan Suomen itsenäisyyden- ja työntekijöiden oikeuksien puolesta. Siitä on tullut osa työnantajavetoista mekanismia ja se itse on polkenut omien työntekijöidensä etuuksia siirtämällä valtuuksia ja toimintaa alhaalta ylös. Tavallisella työntekijällä ei siis ole omaa etujärjestöä Suomessa.

Kappale kirjasta KUMOUS kirj. Esa T. Kemppainen