Talvisodan todelliset taustat. Kansan Ääni.

[VD.com]

Talvisodan todelliset taustat. Kansan Ääni.


(Kuva VD yksityiskokoelma) Kuva talvisodasta. Kuvassa suomalainen sotilas asettaa räjähdettä.

Viime päivinä tiedotusvälineissämme on puhuttu talvisodasta tavalla, jossa valitellaan miten nuoriso ei tunne historiaamme, mutta talvisotaan johtaneet tapahtumat esitetään vailla minkäänlaista kriittistä historiantuntemusta.

Heikki Sipilä esitti Kominform/Vaihtoehtouutisissa

26.11.09 mm. seuraavaa:

"Ajankohtainen kakkonen esitti tiistaina 24.11.2009 ohjelman "Venäjän uusi totuus talvisodasta". Tämäntyyppisten "asiaohjelmien" esittäminen TV:n kuvaruudussa on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen toistunut aina silloin tällöin.

  Ohjelmassa väitetään "uutena venäläisenä tietona", että Neuvostoliitto aloitti sodan Suomea vastaan ns. Mainilan laukausten tekosyyllä vuonna 1939. Saattaahan asia näin ollakin. Kuitenkaan sen enempää muissa yhteyksissä kyseenalaista mainetta niittänyt "asiantuntija" Timo Vihavainen kuin uusi Venäjällä aiheesta ilmestynyt kirjakaan eivät anna asiasta täyttä selvitystä.

  "Venäläistieto" ei ole uusi. Vastaavia näkemyksiä on sillä taholla esitetty ennenkin, jos kohta myös päinvastaisia arvioita. Varmuutta tähän ehkä jokseenkin toisarvoiseen yksityiskohtaan tuskin koskaan saadaan. Aikalaisten kertomukset asiasta kummallakin puolella rintamaa ovat edelleenkin ristiriitaisia.

Olennaista ja aivan varmaa sen sijaan on, että mm. Moskovan täysivaltainen erikoislähettiläs Boris Jartsev kävi Suomessa lukuisia kertoja kolmikymmenluvun lopulla ehdottamassa aluevaihtoja, joista olisi ollut hyötyä Leningradin puolustamisessa Lännestä käsin odotettavissa olevaa hyökkäystä vastaan. Ehdot olivat kohtuulliset ja selvää rahaakin tarvittavista tukikohta-alueista Suomelle luvattiin. Moskovan tapa lähestyä Suomea tässä vaiheessa oli ystävällinen, ei uhkaava.

  Ehdotukset torjuttiin Suomessa tylysti ilman edes todellisia keskusteluita. Sota sytytettiin tässä tilanteessa, ei Mainilassa, olipa noiden laukausten laita niin tai näin.Sittemmin Leningrad joutui saartoon helvetillisine inhimillisine kärsimyksineen juuri niinkuin Stalin oli ennakoinut. Mitä olisikaan Leningradille tapahtunut, jollei Suomen vastaista rajaa olisi siirretty kauemmas talvisodassa?

Historiaa täytyy tarkastella kokonaisvaltaisena prosessina sen sijaan että pilkutetaan yksityiskohtia, joita sopivasti manipuloimalla saatetaan luoda jopa tulevaisuuden kannalta hyvinkin vaarallisella tavalla vääristyneitä mielikuvia".


Vastauksena viime päivien talvisodan uutisointiin haluamme välittää asioista kiinnostuneiden tietoon seuraavat artikkelit, jotka kertovat talvisotaan johtaneista syistä ja edeltävästä politiikasta:

1. Mauri Ryömä: Asiakirjojen todistus talvisodasta.

Tämä artikkeli julkaistiin kirjasena v. 1954. Sittemmin se julkaistiin mm. 90-luvulla Työkansan Sanomissa.

2. Timo Kangasmaa: Talvi- ja jatkosodan syistä keskustellaan edelleenkin.
Tämä julkaistiin Kansan äänessä v. 2006-2008. Artikkeli valaisee mm. Suomen silloisten poliitikkojen toimia talvisodan alla ja sen aikana.

3. Heikki Männikkö: Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä

Artikkeli julkaistiin Kansan äänessä 2/2005. Se kertoo 30-luvun poliittisista sotaan johtaneista käännekohdista ja Neuvostoliiton pyrkimyksistä estää sota.


Mauri Ryömä

***



ASIAKIRJOJEN TODEISTUS NS. TALVISODASTA 1939-40

(Tämä Mauri Ryömän v. 1954 julkaistu kirjanen sisältää suuren määrän valokuvia, sekä valokuvajäljennöksiä kotimaisista ja ulkomaisista asiakirjoista sekä lehtileikkeistä, joita tähän artikkeliin emme voi ottaa mukaan, mutta jotka toisessa yhteydessä olisi aivan välttämätöntä julkaista

 
Nyt kun Talvisodan loppumisesta tulee 13.3.2000 kuluneeksi 60 vuotta, on syytä tuoda esiin tohtori Mauri Ryömän tutkimus Talvisodan syistä. Tutkimus on julkaistu marraskuussa 1954. Alkuperäisessä tutkimuksessa oli mukana laaja aineisto virallisten asiakirjojen kopioita, jotka joudumme jättämään pois tästä julkaistavasta liitteestä (ne olisi aivan välttämätöntä julkaista jossain toisessa yhteydessä). Kysymys Talvisodan syttymisen syistä, Suomen silloisen johdon politiikasta ja Neuvostoliiton roolista toisessa maailmansodassa on edelleenkin mitä ajankohtaisin asia. Totuus näistä asioista on kerrottava, koska vääristely jatkuu edelleenkin. Lääketieteen lisensiaatti Mauri Ryömä (1911-1958) toimi 30-luvulla Sosialidemokraattisen puolueen vasemmistosiivessä. Sodan aikana hän oli vankilassa. Rauhan tultua hän vuodesta 1944 toimi SKDL:ssä ja SKP:ssa. Ryömä oli SDP:n kansanedustajana 1936-37 ja SKDL:n kansanedustajana vuodesta 1944 lähtien kuolemaansa asti. Työkansan Sanomien päätoimittajana hän toimi vuodesta 1944 kuolemaansa asti.  

Johdanto

 
Mikä johti siihen, että Suomi 15 syksyllä 1939 - joutui onnettoman sodan jalkoihin?


(Kuva talvisota VD yksityiskoelma)
 

Tätä kysymystä ei toistaiseksi ole läheskään riittävästi valaistu. Siitä osaltaan johtuu, että eräitä väärinkäsityksiä vieläkin saattaa esiintyä. Niiden poistaminen on sekä hyödyllistä että välttämätöntä.

 
Toisen maailmansodan jälkeen Englannissa, Ranskassa, Neuvostoliitossa, Yhdysvalloissa ja muualla julkaistut diplomaattiset asiakirjat, historialliset tutkielmat ja poliittisten johtohenkilöiden muistelmateokset antavat mahdollisuuden väärinkäsitysten täydelliseen poistamiseen sekä historiallisten tosiasioiden luotettavaan selvittämiseen.

 
Sodan syttymiseen johti ensiksikin se, että Saksan voimakas aseistaminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehtiin mahdolliseksi ja että tätä aseistamista edistettiin vielä Hitlerin vallankaappauksen jälkeenkin, vaikka Hitler-Saksan hyökkäyssuunnitelmat yleisesti tunnettiin.

 
Saksan aseistamisen rahoittajina ja Hitlerin hyökkäyssuunnitelmien avustajina toimivat varsinkin eräät Yhdysvaltain pankki- ja teollisuusmiehet, joista mainittakoon Arthur Vandenberg, Herbert Hoover, Henry Ford, veljekset John Foster ja Allen Dulles, William Bullitt, Randolph Hearst, William Kundsen ym. Näistä ensinmainittu, senaattori Vandenberg, osallistui San Franciscossa marraskuun 23 p:nä 1937 pidettyyn salaiseen neuvottelukokoukseen, jossa Hitlerin henkilökohtaisina edustajina olivat mukana von Tippelskirch ja von Killinger. Tässä kokouksessa senaattori Vandenberg lausui käsityksenään, että Yhdysvaltain ulkopolitiikan tulisi pyrkiä tukemaan Hitleriä yhteisessä taistelussa Neuvostoliittoa vastaan.



Saksan aseistaminen ja Natsi-Saksan rahoittaminen kahden maailmansodan välisenä aikana on ensimmäinen niistä tekijöistä, jotka johtivat siihen, että uusi sota pääsi syttymään ja että Suomikin syksyllä 1939 joutui sodan jalkoihin.

 
Sodan syttymiseen johti toiseksi se, että Englannin ja Ranskan silloiset hallituspiirit torjuivat Neuvostoliiton ehdotukset kollektiivisen (yhteis-) turvallisuusjärjestelmän pystyttämisestä, järjestelmän, jonka avulla Englanti, Ranska, Neuvostoliitto ja muut Euroopan valtiot olisivat yhteisvoimin voineet panna sulun Hitler-Saksan suunnittelemalle hyökkäyssodalle. Kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän torjuminen avasi Hitler-Saksalle tien toisen maailmansodan sytyttämiseen.

 
Vuosina 1933-39, välittömästi Hitlerin vallankaappauksesta lähtien Neuvostoliitto työskenteli kansainvälisessä aseistariisumiskomissiossa, Kansainliitossa ja muualla hellittämättömästi yhteistoiminnan aikaansaamiseksi uuden sodan uhkaa vastaan.

 
Englannin ja Ranskan hallituspiirit sitävastoin rohkaisivat hyökkäyksen valmistelijoita solmimalla v. 1933 Saksan ja Italian kanssa "sopimuksen yhteisymmärryksestä ja yhteistoiminnasta".

 
Vuonna 1934 ne löivät uuden kiilan kollektiivisen turvallisuuden rintamaan edesauttamalla hyökkäämättömyyssopimuksen solmimista Saksan ja Puolan välillä.

 
Vuosina 1935 ja 1936 länsivaltojen hallitukset antoivat Italian ja Saksan fasistihallituksille vapaat kädet hyökätä Abessiniaan ja Espanjaan.

 
Vuoden 1938 maaliskuun alussa Englannin hallitus antoi Hitler-Saksalle luvan Itävallan miehittämiseen.

 
Vihdoin syyskuun 29 p:nä 1938 Englannin ja Ranskan hallitusten edustajat allekirjoittivat Hitlerin ja Mussolinin kanssa surullisen kuuluisan Münchenin-sopimuksen, jolla Tshekkoslovakia luovutettiin Saksalle. Samassa yhteydessä Englannin pääministeri Chamberlain allekirjoitti Hitlerin kanssa Englannin ja Saksan välisen hyökkäämättömyysjulistuksen. Joulukuun 6 p:nä 1938 ulkoministerit Bonnet ja Ribbentrop allekirjoittivat myös Ranskan ja Saksan välisen hyökkäämättömyysjulistuksen.

 
Kaikki edellä luetellut länsivaltojen toimenpiteet, joiden tarkoituksena oli auttaa Hitler-Saksaa hyökkäyksen valmistelussa Neuvostoliittoa vastaan ja ehkäistä kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän aikaansaaminen, helpottivat toisen maailmansodan sytyttämistä.

 
Tämä kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän torjuminen, joka huipentui Münchenin-sopimukseen, on toinen niistä tekijöistä, jotka johtivat siihen, että uusi sota pääsi syttymään ja että Suomikin syksyllä 1939 joutui sodan jalkoihin.

 
Sodan syttymiseen johti lopuksi kenraali Mannerheimin ja Suomen muiden taantumuksellisimpien johtomiesten turmiollinen politiikka, jonka päämääränä oli vuoden 1918 alkaen ollut aseellinen hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan ja joka sittemmin tuli palvelemaan Hitler-Saksan sodanvalmisteluja ja valloitussotaa.

 
Englannin hallituksen toimesta julkaistut diplomaattiset asiakirjat osoittavat, että varsinkin kenraali Mannerheim ja kokoomuspuolueen eräät johtohenkilöt syyllistyivät kahden maailmansodan välisenä aika useihin valtio- ja maanpetoksellisiin tekoihin maamme rauhaa ja valtiollista itsenäisyyttä vastaan. Vuoden 1946 helmikuun 9 p:nä ranskalainen aikakauslehti "France-Illustarion" julkaisi asiakirjoja, joiden mukaan Suomen äärimmäinen oikeisto oli jo v. 1935 solminut Hitler-Saksan kanssa kiinteän liittosopimuksen: Siinä oli Saksalle myönnetty oikeus sijoittaa sodan syttyessä joukkojaan Suomen alueelle; Hitler puolestaan oli luvannut Suomelle Neuvosto-Karjalan.

 
Maamme oikeistolaisten vallanpitäjien taukoamattoman yhteistyön taantumuksellisen Saksan kanssa todisti kokoomuspuolueen pitkäaikainen johtomies, jumaluusopin professori Paavo Virkkunen eduskunnassa vielä aselevon kynnyksellä, syyskuun 2 p:nä 1944: "Me olemme koko itsenäisyytemme ajan, kuluneen neljännesvuosisadan historian myrskyisissä oloissa, kulkeneet Saksan vanavedessä."

 
Maamme hallitsevien oikeistopiirien liittoutuminen Hitler-Saksan kanssa ja asennoituminen kollektiivisen turvallisuuden pyrkimystä vastaan sai kansainvälistä kantavuutta varsinkin vuonna 1939 ja antoi lopuksi sysäyksen ns. talvisodan syttymiseen.

 
Toisen maailmansodan aatto 1939

 
Vaikka lännen vallanpitäjät olivat vuosina 1933-38 kerta kerran jälkeen torjuneet Neuvostoliiton ehdotukset yhteisen turvallisuusjärjestelmän pystyttämiseksi Saksan valmisteleman hyökkäyksen ehkäisemiseksi ja torjumiseksi sekä suorastaan yllyttäneet Saksaa hyökkäyssodan aloittamiseen, niin Neuvostoliitto jatkoi vielä v. 1939 ponnistuksia yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Saksan hyökkäystä vastaan.

 
Keskeisimpien kysymysten joukkoon tuli tässä vaiheessa kuulumaan seuraavaa:

 
Jätetäänkö Hitler-Saksalle avoin tie hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan Baltian-maiden ja Suomen kautta;

- vai hyväksytäänkö Neuvostoliiton ehdotukset tämän avoimen hyökkäystien sulkemisesta.

 
Edellinen vaihtoehto tarkoitti sodan sytyttämistä, mainittujen pienten maiden työntämistä sodan jalkoihin ja niiden valtiollisen riippumattomuuden tuhoamista.

 
Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoitti Euroopan rauhan turvaamista, Suomen ja Baltian-maiden pelastamista sodan koettelemuksilta sekä niiden valtiollisen riippumattomuuden vahvistamista.

 
Maamme silloinen puolustusministeri (1937-1940) Juho Niukkanen tunnustaan eräitä olennaisia tosiasioita muistelmissaan:

 
"Neuvostolähetystön virkailija Jartsevin vv. 1938-39 täällä käymät tukikohta- ja avunantosopimusneuvottelut, Neuvostoliiton erikoisvaltuutetun Steinin v. 1939 käymät samansisältöiset neuvottelut samoin kuin hänen ja Neuvostoliiton Helsingin-lähettilään Derevjanskin Neuvostoliiton lähetystössä pidetyillä ns. "kaveriaamiaisilla" keväällä 1939 minulle ja ministeri Hannulalle esittämät perustelut Neuvostoliiton tukikohtaehdotuksille osoittivat Neuvostoliiton edellyttävän, että juuri Saksa valmisteli hyökkäystä Neuvostoliiton kimppuun. Käsitystä, että Saksa varustautui hyökkäystä varten myös Venäjälle, olivat omansa vahvistamaan tiedot Saksan armeijan valtavasta motorisoinnista, Hitlerin ja Saksan muiden johtajien pitämät, Neuvostoliittoon kohdistetut ja tulikiven katkua suitsevat puheet samoin kuin Saksan taholta tehdyt yritykset päästä liittoon Englannin kanssa ja saada vapaat kädet toiminnalle itää vastaan."

 
Oli päivän selvää, että Hitler valmisteli hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan ja otti näissä valmisteluissa huomioon myös Suomen, joka lähes koko itsenäisyysaikansa oli kulkenut Saksan vanavedessä.

 
Sekä Englanti ja Ranska että myöskin Baltian-maat ja Suomi joutuivat määrittelemään kantansa mainittuihin kahteen vaihtoehtoon.

 
Kaikkien näiden maiden hallitsevat oikeistopiirit asettuivat edellisen, Saksan hyökkäystä ja sodan sytyttämistä suosivan vaihtoehdon kannalle. Ne torjuivat Neuvostoliiton ehdotukset yhteistoiminnasta Saksan hyökkäystä vastaan.

 

 Göringin "välimies" Wenner-Gren ja hänen tehtävänsä

 
Saksan salaisena asiamiehenä niissä hyökkäyksen valmisteluissa, joista ent. puolustusministeri Niukkanen mainitsee muistelmissaan, työskenteli tunnettu ruotsalais-amerikkalainen teollisuusmies tri Axel Wenner-Gren, "Herman Göringin välimies (mediator) venäläissuomalaisen sodan aikana". Tri Wenner-Grenin tehtäviin kuului käydä Saksan puolesta neuvotteluja Englannin hallituksen kanssa ja ns. "pohjoismaisen yhteistyön" avulla yllyttää Suomea myötäilemään Saksan hyökkäyspolitiikkaa. Kesäkuun 5 pnä 1939 Wenner-Gren toimitti Englannin pääministeri Chamberlainille yhteistoimintaa koskevan muistion, jonka hän toukokuun 25 pnä oli saanut Hitlerin lähimmältä mieheltä, pääsotarikollinen Hermann Göringiltä. Kesäkuun 6 pnä Chamberlain vastaanotti Wenner-Grenin, jolla oli Ruotsin kruununprinssin suosituskirje, ja neuvotteli tämän kanssa Saksan ja Englannin yhteisymmärryksen edellytyksistä. Kesäkuun 7 pnä pääministeri Chamberlain julisti Englannin parlamentin alahuoneessa, että oli mahdotonta tyrkyttää takuita valtioille, jotka eivät sitä halunneet, mikä merkitsi julkista kehoitusta Baltian-maille ja Suomelle kieltäytyä yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa Saksan hyökkäyksen uhkaa vastaan.

 
Kesäkuun 18 pnä 1939 Englannin kotijoukkojen ylipäällikkö kenraali Walter Kirke saapui silloisen ulko- ja vt. puolustusministeri Eljas Erkon kutsumana Suomeen viiden päivän vierailulle. Vierailunsa aikana kenraali Kirke suoritti "tarkastusmatkan Viipurin alueelle" ja neuvotteli kenraali Mannerheimin kanssa Neuvostoliiton ehdotuksista, jotka tarkoittivat yhteistyötä Saksan hyökkäyssuunnitelmia vastaan. Näissä neuvotteluissa Mannerheim lausui käsityksenään, että jos Neuvostoliiton ehdotukset hyväksyttäisiin, niin se tulisi vaatimaan sananvaltaa Suomen puolustussuunnitelmien laatimisessa, mitä "Suomi tietenkään ei voisi sietää". Ministeri Erkon tarjoamilla juhlapäivällisillä pitämässään puheessa kenraali Kirke viittasi Neuvostoliiton ehdotuksiin ja antoi tunnustuksensa Suomen vallanpitäjien asenteelle.

 
Kenraali Halderin vierailu Suomessa

 
Kesäkuun 29 pnä 1939 Hitler-Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali Halder, joka oli muutamaa päivää aikaisemmin "tarkastanut" myös Baltian-maat, vuorostaan saapui ulko- ja vt. puolustusministeri Erkon vieraaksi ja vastaanotti pääministeri Cajanderilta Suomen Valkoisen Ruusun suurristin. Saman päivän iltana ministeri Erkko tarjosi valtioneuvoston juhlahuoneistossa päivälliset saksalaisen vieraan kunniaksi ja lausui tälle pitämässään puheessa:

 
"Saksan kunniakkaan armeijan edustajana, armeijan, jonka erinomaisia ominaisuuksia ihailemme, lausun teidät, herra kenraali, sydämellisesti tervetulleeksi. Muistelemme niitä suuria palveluksia, joita Saksa meille vaikeimpina kohtalon hetkinämme teki. Näiden palvelusten merkitys on saanut parhaimman ilmauksensa siten, että suurin osa korkeimmista saapuvillaolevista upseereistamme on saanut sotilaallisen kasvatuksensa Saksan armeijassa."

 
"Myöskin kuluneiden vaikeiden vuosien jälkeen Saksan puolustusvoimat ovat osoittaneet meitä kohtaan erinomaista suopeutta, jolle me olemme panneet suuren arvon."

 
"...Euroopan tilanne ei millään tavalla ole vakautunut. Tulevaisuus on hämärän peitossa ja monessa valtiossa vallitsee levoton ja hermostunut mieliala tulevaisuuteen nähden. Mitä Suomeen tulee, tahdon vain vakuuttaa Teille, että me täällä levottomista huhuista huolimatta suhtaudumme tulevaisuuteen päättäväisin ja rauhallisin mielin.

 
Näihin sanoihin vastasi kenraali Halder:

 
"...Suomen... armeijaan meitä saksalaisia sotilaita yhdistävät toveruuden ja perinteiden siteet. Tämän toveruuden syventäminen ja näiden perinteiden vaaliminen on näiden päivien oleellinen tehtävä, päivien, jotka saan viettää suomalaisten toverien seurassa."

 
"Te, Herra Ministeri, olette viitannut tulevaisuutta verhoavaan hämärään. Sellaisessa hämärässä on omakohtainen selvyys ja luja tahto sekä päättäväisyys ainoa valo, joka ohjaa oikeaan.

 
"...emme vain me saksalaiset sotilaat, mutta myöskin koko Saksan kansan suhtautuu tämän kannan omaksumiseen mitä myötämielisimmin..."

 
"...huomattavia sotilaallisia ominaisuuksia omaava puolustusystävällinen kansa ja määrätietoinen johto luovat sen aseen, jota hallitus selväpiirteisen tahtonsa toteuttamiseksi tarvitsee. Ymmärrän sen vuoksi, että Suomi nojaten tähän lujaan tahtoon sekä suureen puolustusvalmiuteen katsoo yhtä rauhallisesti tulevaisuuten kuin Saksan kansakin.

 
Hitleriläinen kenraali W. Erfurth selittää muistelmateoksessaan hirtehishumoristisesti, että Halderin vierailun tarkoituksena oli ainoastaan vaalia "ensimmäisen maailmansodan aikana syntynyttä suomalais-saksalaista aseveljeyttä (vapaaehtoinen suomalainen jääkäripataljoona Saksassa ja Saksan apu Suomelle "kansalaissodan" aikana 1918)"

 
Kesäkuun 30 pnä kenraali Halder matkusti Karjalan kannakselle tarkastamaan linnoituslaitteita ja seuraamaan tykistöammuntoja, ja seuraavana aamuna matka jatkui Kemiin ja Rovaniemelle.

 
Hallitus kieltäytyy yhteistyöstä Saksan hyökkäystä vastaan

 
Heinäkuun 14 pnä 1939 Englannin ulkoministeri Halifax vastaanotti Suomen lähettiläs Gripenbergin ja viittasi pääministeri Chamberlainin parlamentin alahuoneessa 10.7.1939 esittämään uuteen lausuntoon, jonka mukaan Englanti halusi säilyttää Baltianmaiden ja Suomen "puolueettomuuden". Tämäkin lausunto tarkoitti sitä, että Gripenberg luovutti Halifaxille muistion, jossa Suomen hallitus ilmoitti kieltäytyvänsä yhteistyöstä Saksan hyökkäystä vastaan ja tulevansa kohtelemaan "hyökkääjänä" jokaista valtiota, joka pyrkisi antamaan apua Saksan hyökkäyksen torjumisessa.

 
Elokuun 11-12 pnä 1939 toimeenpantiin Karjalan kannaksella kenraali Mannerheimin johdolla suuret taisteluharjoitukset. Niiden yhteydessä puolustusministeri Niukkanen otti Ruotsin puolustusministeri Sköldin kanssa puheeksi Ruotsin osallistumisen "mahdolliseen Venäjän ja Suomen väliseen sotaan."

 
Tri C.O. Frietsch huomauttaa edellä mainittujen tapahtumien johdosta hienon ironisesti: "Voi olla, etteivät venäläiset oikein käsittäneet senkaltaisia seikkoja kuin linnoitustöitä Karjalan kannaksella, ulkomaalaisten upseerien vierailuja Leningradin melkein mielenosoituksellisessa läheisyydessä, taisteluharjoituksia jne. täysipainoisiksi ilmaisuiksi Suomen rauhantahdosta.

 
Suomen hallitsevat oikeistopiirit omaksuivat vuoden 1939 neuvottelujen tässä vaiheessa lännen vallanpitäjien ja Wenner-Grenin kaltaisten "välimiesten" toivoman torjuvan kannan Neuvostoliiton ehdotuksiin, joiden jopa Englannin nykyinen vanhoillinen pääministeri Winston Churchill silloin tunnusti vastaavan kaikkien rauhantahtoisten valtioiden elinetuja.

 
Siten mainitut oikeistopiirit myötäilivät Hitler-Saksan hyökkäyksen valmisteluja ja uuden sodan sytyttämistä.

 
Neuvostoliiton ja Suomen neuvottelut

 
Vuoden 1939 syksyyn mennessä sekä Englannin ja Ranskan että Baltian-maiden ja Suomen hallitsevat oikeistopiirit olivat antaneet selvästi ymmärtää, että niiden tarkoituksena oli auttaa Hitler-Saksaa sodan aloittamisessa ja hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan Baltian-maiden ja Suomen kautta.

 
Tällaisella menettelyllään mainitut oikeistopiirit asettivat Neuvostoliiton ratkaistavaksi kysymyksen:

 
Mitä oli näissä olosuhteissa tehtävät Neuvostoliiton puolustamiseksi Hitler-Saksan hyökkäystä vastaan, hitleriläisen raakalaisvallan nujertamiseksi ja sodan lopettamiseksi mahdollisimman nopeasti sekä Euroopan kansojen pelastamiseksi hitlerismin ikeestä.

 
Ratkaistessaan tätä kysymystä Neuvostoliitto näki välttämättömäksi ensiksikin suostua Saksan ehdotukseen hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisesta. Tämä sopimus, joka allekirjoitettiin elokuun 23 pnä 1939, antoi Neuvostoliitolle vielä 22 kuukauden ajan varustautua edellä mainittujen tehtävien menestykselliseen suorittamiseen.

 
Toiseksi Neuvostoliitto syyskuun loppupuolella 1939 heikensi Saksan hyökkäysasemia pelastamalla Puolan itäisen osan saksalaiselta miehitykseltä: ottamalla haltuunsa Länsi-Ukrainan ja läntisen Valko-Venäjän sekä ryhtymällä rakentamaan puolustuslinjaa näiden alueiden länsirajalle.

 
Kolmanneksi Neuvostoliitto muutamia päiviä tämän jälkeen edelleen heikensi Saksan hyökkäysasemia solmimalla Baltian-maiden kanssa sopimukset keskinäisestä avunannosta.

 
Neljänneksi Neuvostoliitto ryhtyi toimenpiteisiin sulkeakseen sen avoimen hyökkäysreitin, jonka Suomen alueet tarjosivat Saksan hyökkäykselle varsinkin Leningradin väestö- ja teollisuuskeskusta vastaan. Tässä tarkoituksessa Neuvostoliitto lokakuun 5 pnä 1939 ehdotti Suomen hallitukselle neuvotteluja tällaisista toimenpiteistä.

 
Englannin pääministeri Churchill tunnusti Neuvostoliiton ehdotuksen oikeutuksen toteamalla Baltian-maiden kanssa syksyllä solmittujen sopimusten johdosta:

 
"Siten Neuvostoliiton sotavoimat olivat nopeasti pystyttäneet esteen Saksan mahdollisille pyrkimyksille sekä Leningradiin etelästä johtavalla tiellä että toisella puolella Suomenlahtea. Ainoastaan tie Suomen kautta jäi avoimeksi."

 
Mutta juuri tätä Suomen kautta kulkevaa reittiä pidettiinkin edullisimpana. Englantilainen "Times"-lehti totesi jo 17.4.1919: "Jos katsomme karttaa, havaitsemme, että Pietarin pääsee parhaiten Baltiasta ja että lyhin ja vaivattomin tie kulkee Suomen kautta, jonka rajat ovat vain kolmenkymmenen mailin päässä Venäjän pääkaupungista. Suomi on Pietarin ja Pietari Moskovan avain."

 
Erkko ja Tanner "neuvottelevat"

 
Millä tavoin maamme silloinen hallitus, jonka vaikutusvaltaisimpia jäseniä olivat ulkoministeri Erkko ja valtiovarainministeri Tanner, suhtautui Neuvostoliiton lokakuun 5 pnä tekemään ehdotukseen, joka kohdistui Suomen alueen kautta tulevaa Hitler-Saksan hyökkäyksen uhkaa vastaan?

 
Käytettävissä olevat diplomaattiset asiakirjat, itse tapahtumain kulusta puhumattakaan, tekevät oikeutta Neuvostoliiton tiedonantotoimiston v. 1948 julkaisemalle yhteenvedolle.

 
"Neuvostoliiton hallitus tiesi hyvin, että Suomen johtavien piirien fasistiset ainekset, jotka olivat kiinteässä yhteydessä hitleriläisiin ja joilla oli suuri vaikutusvalta Suomen armeijassa, pyrkivät kaappaamaan Leningradin. Sitä seikkaa, että Hitlerin armeijan yleisesikunnan päällikkö Halder kävi jo kesällä vuonna 1939 Suomessa antamassa ohjeita Suomen armeijan korkeimmille johtajille, ei voitu pitää sattumana. Oli vaikea epäillä, etteivätkö Suomen johtavat piirit olleet liitossa hitleriläisten kanssa, etteivätkö he aikoneet tehdä Suomesta hyökkäystukikohtaa Hitler-Saksan hyökkäykselle Neuvostoliiton kimppuun."

 
"...kaikki Neuvostoliiton yritykset päästä yhteisymmärrykseen Suomen hallituksen kanssa molempien maiden välisten suhteiden parantamiseksi olivat tuloksettomia."

 
"Suomen hallitus hylkäsi toisen toisensa jälkeen kaikki Neuvostoliiton ehdotukset, joiden tarkoituksena oli taata Neuvostoliiton ja samalla Leningradin turvallisuus, siitä huolimatta, että Neuvostoliitto oli valmis tyydyttämään Suomen oikeutetut vaatimukset."

 
"Näillä ja muilla samantapaisilla vihamielisillä teoilla ja provokatioilla Neuvostoliiton-Suomen rajalla Suomi pani alulle sodan Neuvostoliittoa vastaan."

 
Vaikka Yhdysvalloissa julkaistu asiakirjakokoelma Saksan ulkopolitiikasta on kokoonpantu tarkoituksella antaa Neuvostoliiton pyrkimyksistä harhaanjohtava ja epäedullinen kuva, niin sekään ei voi olla todistamatta, että maamme vallanpitäjien suhtautuminen Neuvostoliiton ehdottamiin neuvotteluihin palveli ensi sijassa Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan etuja. Tällainen suhtautuminen ei voinut olla johtamatta neuvottelujen katkeamiseen ja sodan puhkeamiseen.

 
Kun Neuvostoliiton ehdotus oli jätetty Suomen lähettiläälle Moskovassa lokakuun 5 päivän iltana, niin jo seuraavana päivänä Saksan täkäläinen lähettiläs Wipert von Blücher saattoi "erittäin kiireellisessä" sähkeessä tiedottaa Saksan ulkoministeriölle seuraavaa:

 
"Ulkoministeri ilmoitti minulle erittäin luottamuksellisesti, että Molotov oli eilen sanonut Suomen ministerille Moskovassa, että, ottaen huomioon sodan johdosta syntyneen tilanteen, Venäjän hallitus haluaisi vaihtaa mielipiteitä poliittisista kysymyksistä Suomen hallituksen kanssa. Venäjän hallitus toivoo, että ulkoministeri tai joku muu Suomen hallituksen täysivaltainen edustaja saapuisi Moskovaan mahdollisimman pian."

 
"Ulkoministeri korosti, että jos Venäjä miehittäisi Ahvenanmaan tai jonkun tärkeän suomalaisen tukikohdan (harbor) [anlegeplatz], Baltian strateginen tilanne muuttuisi perusteellisesti Saksan vahingoksi. Hän vihjaisi hienovaraisesti haluavansa tietää, tulisiko Suomi saamaan mitään tukea Saksalta Venäjän esittäessä kohtuuttomia vaatimuksia..."

 
Tästä sähkeestä käy ilmi, että ministeri Erkko, joka julkisuudessa esiintyi "ehdottoman puolueettomuuden" kannattajana, aloitti neuvottelut Saksan hyökkäyksen torjumiseksi vihjaisemalla "erittäin luottamuksellisesti" ja "hienovaraisesti" Saksan lähettiläälle, että Saksan tulisi pyrkiä ehkäisemään sen hyökkäysvalmistelujen torjumista tarkoittavat toimenpiteet.

 
Silloinen puolustusministeri Niukkanen selostaa maamme vallanpitäjien neuvottelutapojen toista puolta:

 
"Yleisesikunnassa ja valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnassa katsottiinkin tilanne sellaiseksi, että oli ryhdyttävä varmistustoimenpiteisiin... Niinpä pantiinkin 6.10.1939 aikaisemmin selostettu aluejärjestelmän mukainen liikekannallepanokoneisto käyntiin. Rauhanajan armeijan - joka oli vahvistettu jo siten, että 21.8. kotiutetut asevelvolliset oli 15.9. kutsuttu takaisin palvelukseen... - käskettiin siirtyä sodan ajan kokoonpanoon ja lähetettiin Kannakselle... Käkisalmen, Salmin, Lieksan ja Joensuun sotilaspiirien joukot kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Näillä käskyillä kokoontui neljässä vuorokaudessa n. 50.000 miestä." "Samana päivänä lähtikin Turun, Keski-Suomen ja Karjalan sotilasläänien reserviläisille henkilökohtainen käsky, jossa heidät kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Muutaman vuorokauden kuluessa olivat siten kokoontuneet ensimmäiset varsinaiset liikekannalepannut reserviläisdivisioonat, yksi Länsi- ja toinen Itä-Kannakselle sekä kolmas Laatokan pohjoispuolelle. Aluejärjestelmän mukainen liikekannallepanokoneisto oli toiminut nopeasti, äänettömästi ja täsmällisesti."

 
Maamme vallanpitäjien harrastama ns. voimapolitiikka palveli Hitlerin hyökkäyssuunnitelmia ja teki mahdottomaksi ystävällisen yhteistyön Neuvostoliiton kanssa hyökkäyksen uhkaa vastaan.

 
Diplomaattista toimintaa

 
Edellä mainittujen "hienovaraisten vihjausten" ja "varmistustoimenpiteiden" jälkeen hallitus lokakuun 9 päivän iltana lähetti valtioneuvos J.K. Paasikiven Moskovaan ottamaan selvää Neuvostoliiton ehdotuksista, mutta varustamatta häntä kuitenkaan asianmukaisilla neuvotteluvaltuuksille.

 
Samalla lokakuun 9 päivälle on päivätty Saksan ulkoministeriön valtiosihteerin, vapaaherra Ernst von Weizsächerin allekirjoittama muistio, jonka mukaan:

 
"Ruotsin ministeri kävi tänään luonani kertoen minulle, että Baltian alueella syntyisi erittäin vakava tilanne, jos Venäjä esittäisi Suomelle vaatimuksia... Ministeri halusi saattaa edellä sanotun tietooni ottaen huomioon Ruotsin ja Suomen väliset suhteet. Ei tulisi unohtaa, että Suomessa päinvastoin kuin Virossa ja Latviassa pitivät valtaa vahvat ja pontevat (vigorous) voimat...

 
Seuraavan, lokakuun 10 päivän iltana von Blücher lähetti Saksan ulkoministeriölle Helsingistä mm. seuraavat kaksi "erittäin kiireellistä" tiedonantoa:

 
"Ulkoministeri jätti minulle seuraavalla tavalla muotoillun kysymyksen: 'Pidättyykö Saksa häiritsemästä Ruotsia, jos Ruotsi tulisi Suomen avuksi sotilaallisesti?'..."

 
Varsin valaisevat on Saksan ulkoministeriön neuvosmies Walther Hewel'n laatima muistio "ruotsalaisen tutkimusmatkailija Sven Hedinin vierailusta Führerin luona lokakuun 16 pnä 1939". Hedin, joka kuului Hitlerin henkilökohtaisiin ystäviin, työskenteli toisen maailmansodan aikana Saksan tiedustelulaitoksen hyväksi. Muistio kertoo:

 
Sven Hedinin arveli, että Ruotsi joutuisi pian auttamaan Suomea, ja pelkäsi, että Ruotsi täten joutuisi vastakkain Saksan kanssa... Sven Hedinin kysyessä, eikö Führer voisi auttaa Ruotsia, tämä sanoi, että hän ei hyökkäisi Ruotsin selkään..."

 
"Hyvästellessään Hedin kysyi vielä kerran, mitä Saksalla oli sanottavana Ruotsille, jos tämä joutuisi vaikeuksiin Suomen takia: 'Antaako Saksa Ruotsille siunauksensa tässä taistelussa?' Führer vastasi: 'Me emme hyökkää Ruotsin selkään'."

 
Lokakuun 18 pnä 1939 alkoi Tukholmassa Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtionpäämiesten ja ulkoministerien yhteinen konferenssi.

 
Konferenssin kulissientakaisiin järjestäjiin kuului aikaisemmin mainittu Göringin "välimies" Axel Wenner-Gren.

 
Sven Hedin ehätti parahiksi Tukholmaan saattaakseen tietoon, että Hitler ei aio "hyökätä Ruotsin selkään", jos se "joutuu auttamaan Suomea".

 
Englantilainen oikeistolehti "Daily Mail" oli edellisenä päivänä (17.10.1939) antanut konferenssille evästyksensä:

 
"Jos presidentti Kallio voi saada muodolliset takeet sotilaallisesta, moraalisesta ja rahallisesta avusta, Suomi tulee pitämään hyvin puolensa."

 
Tukholman konferenssi ei ylenkatsonut englantilaista evästystä eikä tuottanut pettymystä Hitlerin ja Göringin "välimiehille".

 
Erkko ja Tanner "pitivät puolensa" Neuvostoliiton ja Suomen välisissä neuvotteluissa niin hyvin, että sota alkoi marraskuun 30 pnä ja päättyi Moskovan rauhaan maaliskuun 12 pnä 1940.

 
Maamme hallitsevat oikeistopiirit, joiden torjuva suhtautuminen Neuvostoliiton ehdotuksiin syksyllä 1939 palveli Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan etuja, perustelivat tätä suhtautumistaan väittämällä puolustavansa Suomen itsenäisyyttä ja riippumattomuutta. Tämä merkitsi väitettä, että Neuvostoliiton ehdotukset muka kohdistuivat maamme itsenäisyyttä ja riippumattomuutta vastaan.

 
Tällaiset väitteet ovat jyrkässä ristiriidassa totuuden kanssa. Neuvostoliiton toimenpiteet tarkoittivat Hitler-Saksan hyökkäyksen torjumista, hitlerismin murskaamista ja Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden itsenäisyyden pelastamista. Johdonmukainen suomalainen isänmaanystävä ei voi olla hyväksymättä Neuvostoliiton toimenpiteitä hitlerismin murskaamiseksi.

 
Hitler-Saksan hyökkäyssuunnitelmat sitävastoin tähtäsivät Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden itsenäisyyden ja riippumattomuuden hävittämiseen, näiden maiden muodostamiseen Saksan alusmaiksi. Avustaessaan Hitlerin hyökkäyspolitiikkaa Suomen taantumukselliset vallanpitäjät avustivat pyrkimystä maamme riippumattomuuden hävittämiseen. Näiden vallanpitäjien menettely, joka johti sotaan Neuvostoliittoa vastaan, ansaitsee siis ankaran tuomion.


 Ns. talvisota 1939-1940

 
Edellä selostetut tosiasiat kumoavat tarinan, että Mannerheimin ja Tannerin johtamat piirit olisivat ns. talvisodassa taistelleet Hitler-Saksan valtapyrkimyksiä vastaan, Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Todellisuudessa mainitut piirit taistelivat Hitlerin valtapyrkimysten puolesta, maamme itsenäisyyden ja riippumattomuuden turvaamista vastaan.

 
Asiakirja-aineisto vahvistaa nämä toteamukset.

 
Lähettiläs von Blücherin raporteissa Saksan ulkoministeriölle sodan syttymisen jälkeen toistuu lakkaamatta valitus, että Neuvostoliitto vaarantaa Saksan tärkeitä etuja, etenkin kuparin, molybdenin ja nikkelin saantia Suomesta.

 
Joulukuun 7 pnä 1939 von Blücher osoittaa valituksensa henkilökohtaisesti vapaaherra von Weizsäckerille ja selittää seikkaperäisesti, mitä Neuvostoliiton toimenpiteet merkitsivät Saksan sodankäynnin kannalta:

 
"...meille merkitsee sitä, että Suomi lakkaa olemasta eräiden sellaisten raaka-aineiden hankkija, jotka ovat sotaa varten erittäin tärkeitä - kupari, molybdeni sekä myöhemmin mahdollisesti nikkeli ja rauta - ja myöskin eläinkunnasta saatavat elintarvikkeet, varsinkin Pohjoisen Jäämeren kala..."

 
"Yhteenvetona haluaisin sanoa, että Venäjä, jolla ei ole mitään menetettävänä Suomessa tai muualla Pohjolassa, suorittaa nykyisen linjansa kustannukset Saksan taskusta. Venäjän toimenpide tulee Saksalle maksamaan.

1. Laivaliikenteen halvaantuminen Suomen kanssa;

2. Kaupankäynnin pysähtyminen Suomen kanssa;

3. Koko saksalaisen asutuksen evakuoimisen ja niiden saavutusten poisheittäminen, jotka saksalaiset ovat luoneet vuosikymmenien työllä;

4. Vaaran, että koko Itämeren kauppa halvaantuu..."

 
Mussolinin ulkoministerin, kreivi Cianon päiväkirja sisältää seuraavan merkinnän joulukuun 8 päivältä 1939:

 
"Vastaanotan Suomen ministerin, joka kiittää minua maalleen annetusta moraalisesta avusta sekä pyytää aseita ja mahdollisesti spesialisteja. Meidän taholtamme ei ole mitään aseiden lähettämistä vastaan; muutamia lentokoneita on jo lähetetty. Tämä on kuitenkin mahdollista ainoastaan niin kauan kuin Saksa sallii kuljetuksen. Mutta kuinka kauan Saksa tulee vielä suostumaan? Ministeri vastaa, että se puoli asiasta on järjestyksessä, ja uskoo minulle, että Saksa itsekin on toimittanut aseita Suomelle, luovuttaen tälle määrättyjä varastoja, varsinkin puolalaisesta sotasaaliista."

 
Fasistisen Italian yhteistyö Suomen hallitsevien oikeistopiirien kanssa todistetaan edelleen saman päiväkirjan merkinnöissä tammikuun 2 ja 15 päiviltä 1940:

 
"Suostutan Ducen sallimaan vapaaehtoisten lähettämisen Suomeen, missä tarvitaan taistelulentäjiä ja tykistömiehiä. Huomenna sovin asiasta Suomen ministerin kanssa."

 
"Asetan ulkoministeriöön erityisen toimiston Suomea varten. Tämän toimiston tehtävänä on yhdensuuntaistaa kaikki poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset ponnistuksemme tämän Baltian kansakunnan hyväksi. Uskon sen kapteeni Bechille."

 
Ulkoministeri Tannerin tamperelainen äänenkannattaja "Kansan Lehti" esitti pääkirjoituksessaan 24.1.40 kiitoksensa Italian fasistihallitukselle:

 
"Neuvostoliiton bolshevistinen propaganda on Suomen tapahtumien yhteydessä viime viikkoina suunnannut rumputulensa... viimeksi myös Italiaan, koska Mussolini on näyttänyt omaksuvan päättävän kannan kommunismia vastaan... Italian johdonmukainen pysyminen vanhassa kommunisminvastaisessa asenteessaan ärsyttää tietenkin Kremlin itsevaltiasta... Suomi on Pohjolan lukkona neuvostovaltaa vastaan, Italian johtama valtaryhmitys kaakon vartijana, länsivaltojen ja Turkin liitto salmien sekä Etu-Aasian suojana, Japani vartioimassa kaukoitää.

 
Nämä ns. vapaan maailman silloiset ääripiirteet osoittavat havainnollisesti, millaisten etujen puolesta maamme vallanpitäjät kävivät talvisotaansa.

 
Amerikkalaisen senaattori Vandenbergin joulukuun 8 pnä 1939 esittämä vaatimus, että Yhdysvaltain olisi katkaistava diplomaattiset suhteensa Neuvostoliittoon, osoitti hänen johdonmukaisesti noudattavan aikaisemmin mainitussa neuvottelukokouksessa 23.11.37 edustamaansa hitleriläistä linjaa.

 
Valtioneuvoston istuntojen pöytäkirjoista ja muista lähteistä käy ilmi, että maamme useat oikeistojohtajat suhtautuivat talvella 1940 myötämielisesti pyrkimyksiin, jotka tähtäsivät Hitler-Saksan ja länsivaltojen sotatoimien yhdistämiseen Neuvostoliittoa vastaan. Näiden pyrkimysten menestyminen olisi epäilemättä aiheuttanut Suomen täydellisen raunioitumisen ja todennäköisesti pitkittänyt toista maailmansotaa jopa vuosilla. Ruotsin silloinen ulkoministeri Günther kertoo muistiinpanoissaan keskustelustaan Pariisista saapuneen Ruotsin pääkonsuli Nordlingin kanssa maaliskuun 2 pnä 1940:

 
"Nordling ilmoitti, että Ranskan hallitus nyt olisi valmis lähettämään joukkoja Suomeen, ensi kädessä 50.000 miestä, jotka lähetettäisiin Narvikin kautta. Näiden joukkojen lähettäminen sisältyisi yleiseen hyökkäyssuunnitelmaan Neuvostoliittoa vastaan, suunnitelmaan, joka maaliskuun 15 päivästä alkaen pannaan käyntiin Bakua vastaan ja jo sitä ennen Suomen kautta."

 
Tämän "yleisen hyökkäyssuunnitelman" pohjoisen osan toteuttamista varten Englannin ja Ranskan taantumusaineksilla oli Helsingissä "erikoislähettiläinään" kenraali Ling ja eversti Ganeval, jotka ylläpitivät kosketusta Mannerheimiin, Rytiin ja Tanneriin. Neuvostoarmeijan läpimurto Kannaksella ja sitä seurannut rauhansopimus tekivät tämän mielettömän suunnitelman toteuttamisen mahdottomaksi.

 
Hitlerin "ensimmäinen kierros"

 
Neuvostohallituksen kaukonäköinen politiikka esti Saksaa tällä kertaa toimeenpanemasta avointa sotilaallista interventiota Suomeen, kuten oli tapahtunut v. 1918. Hitler ja kumppanit olivat kuitenkin täysin selvillä siitä, että Suomen taantumus taisteli talvisodassa heidän etujensa puolesta.

 
Edellä on jo ollut puhetta Hitler-Saksan myötävaikutuksesta Suomen sotaan Neuvostoliittoa vastaan vuosina 1939-1940.

 
Ei ole yllättävää, että kreivi von der Goltz, joka v. 1918 johti Saksan interventiojoukkoja Suomessa, syksyllä 1939 kiiruhti vakuuttamaan Mannerheimille solidaarisuuttaan.

 
Hitlerin ulkoministeri Ribbentrop kertoo muistelmissaan:

 
"Tässä selkkauksessa monien saksalaisten, Hitler mukaanluettuna, myötätunto on suomalaisten puolella. Tämä oli inhimillisesti ymmärrettävää, ja muistaen ensimmäisen maailmansodan aikaista asetoveruutta minäkään en evännyt suomalaisilta myötätuntoani tässä sodassa..."

 
Äskettäin on väitetty, että Hitler käydessään 4.6.42 Mannerheimia tervehtimässä esitti tälle valittelunsa:

 
"...valitan kovin, ettemme me - Jumala olkoon Suomen kansalle armollinen - voineet ensimmäisellä "kierroksella" auttaa. Mutta se ei ollut mahdollista."

 
Silloinen puolustusministeri Niukkanen on kyllin rehellinen tunnustaakseen, että Suomen talvisota Neuvostoliittoa vastaan palveli Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan etuja. Hän huomauttaa, että Saksan taholta "kehotettiin Ruotsia antamaan Suomelle kaikkea mahdollista apua", ja väittää:

 
"Tunnettua oli, että ainakin Saksan sotilasjohdon ehdoton myötätunto oli koko ajan Suomen puolella. Se toivoi Suomen vastarinnan olevan senkin vuoksi mahdollisimman lujaa, että venäläiset joutuisivat paljastamaan uusia sodankäyntimenetelmiään, koska se oli tietoinen siitä, että Saksan ja Neuvostoliiton aseellinen yhteentörmäys ei ollut vältettävissä."

 
"...Saksa olisi mielellään nähnyt Ruotsin ja länsivaltojen avustavan meitä tehokkaasti ja siten liittyvän rinnallemme sotaan Neuvostoliittoa vastaan... Saksalle ei voinut ollut mikään niin toivottavaa kuin se, että Englanti olisi asennoitunut Neuvostoliittoa vastaan."

 
Se, että Suomen taantumus talvisodassa palveli natsilaisen diktatuurin etuja, kumoaa Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ja SAK:n johtomiesten julistuksessaan 4.12.39 esittämän väitteen, että he olisivat taistelleet "maan itsemääräämisoikeuden, demokratian ja rauhan puolesta". Yhtä kaukana maamme itsemääräämisoikeuden, demokratian ja rauhan eduista oli sekin, että Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, "neuvoteltuaan asiasta myöskin Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton työvaliokunnan kanssa", helmikuun 15 pnä 1940 solmi yhteistyösopimuksen fasistisen suojeluskuntajärjestön kanssa ja sopimukseen liittyvässä julkilausumassaan ilmoitti, että "puoluetoimikunta ei katso enää olevan olemassa esteitä sosialidemokraattisesti ajattelevan työväen liittymiselle suojeluskuntiin".

 
Hallituspiirien mielialat ja suunnitelmat talvisodan viimeisinä päivinä, jolloin rauhan solmiminen oli käynyt väistämättömäksi, kuvastuvat eräistä lausunnoista valtioneuvoston istunnossa maaliskuun 9 p:nä 1940 klo 22.

 
Söderhjelm: "Minusta olisi helpompaa mennä tähän, jos oltaisiin vakuutettuja siitä, että kaikki pitävät tätä välirauhana ja ovat valmiit varustautumaan sen hetken varalta, jolloin raja palautetaan."

 
Tanner: "Ajatus on sellainen, mutta sitä ei saa esittää. Luulen, että jokainen ajattelee, että jos tulee otollinen hetki, valloitetaan menetetty alue takaisin."

 
 Taistelu Suomen itsenäisyydestä

 
Hitler-Saksan ja Suomen sotilaspiirit tunnustivat "jatkosodan" aikana avoimesti, että ns. talvisota Neuvostoliittoa vastaan 1939-1940 oli esinäytös Saksan hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan 1941-1944. Saksalainen yliluutnantti George Soldan ilmoittaa nojaavansa Suomen armeijan päämajan käsityksiin lausuessaan helmikuussa 1943 erään talvisotaa koskevan propagandateoksen johdannossa:

 
"Tällä hetkellä on lupa luonnehtia Suomen sankaritaistelu talvella 1939/40 sen valtavan kamppailun esinäytökseksi, jota me edelleen käymme. Se on muodostunut suorastaan osaksi omaa taisteluamme.

 
Jos Saksan ja Suomen taantumukselliset vallanpitäjät olisivat menestyneet sodankäynnissään vuosina 1939-1944, niin Suomi olisi menettänyt valtiollisen itsenäisyytensä ja liitetty Saksan valtakuntaan. Tämä päämäärä vahvistettiin Hitlerin päämajassa 16.7.41 käydyssä neuvottelussa, jota koskeva muistio kertoo:

 
"Suomalaiset halusivat Itä-Karjalan, mutta Saksa ottaa Kuolan niemimaan siellä olevien suurten nikkelikaivosten takia.

Suomen liittämistä (annexation) liittovaltioksi olisi valmisteltava varovaisesti. Suomalaiset haluavat Leningradin aluetta; Führer hävittää Leningradin maan tasalle ja luovuttaa sen sitten suomalaisille."

 
Taistelu Saksan ja Suomen hallitsevien oikeistopiirien sodankäyntiä vastaan vuosina 1939-1944 oli taistelua Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Suomalaisten isänmaanystävien velvollisuutena oli osallistua tähän taisteluun kaikella voimallaan.

 
Neuvostoliiton viisas politiikka toisen maailmansodan edellä ja aikana loi edellytykset Hitler-Saksan hyökkäyksen torjumiselle, hitleriläisen sotakoneiston nujertamiselle ja Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden itsenäisyyden pelastamiselle.

 
Suomalaisten isänmaanystävien velvollisuutena oli tukea Neuvostoliiton toimenpiteitä hitlerismin murskaamiseksi ja Suomen kuten muiden Euroopan maiden itsenäisyyden pelastamiseksi.

 
Loppulause

 
Tässä kirjasessa esitettyjen asiatietojen tarkoituksena on hälventää väärinkäsityksiä, jotka ovat omiaan hidastuttamaan Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ystävyyden kehittymistä, jarruttamaan kamppailua maamme rauhan turvaamiseksi ja siten vahingoittamaan kansamme perusetuja.

 
Niiden tarkoituksena on auttaa kansaamme ottamaan oppia kokemuksista voidakseen entistä menestyksellisemmin puolustaa maamme riippumattomuuden ja rauhan asiaa.

 
Niiden tarkoituksena on auttaa kansaamme ottamaan oppia kokemuksista voidakseen entistä menestyksellisemmin puolustaa maamme riippumattomuuden ja rauhan asiaa.

 
Tietämättömyyteen vedotaan joskus lieventävänä asianhaarana, mutta se ei suinkaan tee rikollista menettelyä kunniakkaaksi. Jos rikollinen toiminta jatkuu, vaikka tosiasiat ovat tiedossa, niin tietämättömyyteen ei ole mahdollista vedota edes lieventävänä asianhaarana.

 
Kaikki se, mitä nykyään tiedetään tapahtumista 15 vuotta sitten, antaa kansallemme aihetta seuraaviin johtopäätöksiin:

 
I. Maamme silloisten vallanpitäjien politiikan puolustaminen ja heidän ns. talvisotansa muistojen vaaliminen merkitsee ja tarkoittaa itse asiassa Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan puolustamista. Se tähtää taantumuksen perinteellisen saksalais-suomalaisen aseveljeyden elvyttämiseen ja palvelee Saksan uuden hyökkäyksen valmisteluja maamme riippumattomuutta vastaan.

 
- Mainitun politiikan puolustaminen ja vaaliminen on ehdottomasti tuomittava.

 
II. Länsi-Saksan natsilaisen sotakoneiston kunnostaminen kohdistuu jälleen Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden rauhaa ja riippumattomuutta vastaan.

 
- Suomen hallitusvallan ja kaikkien maamme riippumattomuuden ja rauhan kannattajien velvollisuutena on siis osallistua kamppailuun Länsi-Saksan jälleen varustelua vastaan.

 
**********************************


Timo Kangasmaa

Talvi- ja jatkosodan syistä keskustellaan edelleenkin

osa 1, Kansan ääni 6/2006

Jokunen päivä sitten oli marraskuun viimeinen päi-vä, päivä jolloin alkoi vuonna 1939 talvisota. Talvi-sota, josta paljon puhutaan sankarillisena sotana, jossa muka pelastettiin maamme itsenäisyys.

Talvisodasta ollaan oltu monta mieltä. Osa maamme kansalaisista on pitänyt tuota sotaa sotana,  joka olisi voitu välttää. Osa pitää sitä käsityksen mukaan jonain urhoollisena sotana.

Asiat eivät aina ole yksiselitteisiä. Nyt arkistojen auetessa voidaan asioita tarkastella yhä lisääntyvin faktatiedoin. Tosin kaikki arkistot eivät aukene koskaan. Osa on muuten vaan vain harvojen ja valittujen käytettävissä. Osasta arkistoista maassamme on ikävä kyllä tullut tuhkanmentäviä aukkoja.

Mutta palatkaamme pohdiskelemaan tuota vuoden 1939 marraskuun viimeisenä päivänä alkanutta talvisotaa. Useimmiten ns. "virallisen historian kirjoituksen mukaan" tuo asia kuitataan sanomalla, että Neuvostoliitto esitti aluevaatimuksia ja koska Suomi ei niihin suostunut niin naapuri hyökkäsi maahamme. Hyökkäyksen jälkeen kansa taisteli urhoollisesti, ilman ulkomaista apua, joutuen tekemään raskaan rauhan jossa menetettiin maa-alueita Neuvostoliitolle. Mutta oliko kaikki sitten aivan noin? Mitä pelejä mahtoivat herrat pelata keskenään kabineteissa? Entä maamme hallituksessa?

Aloittakaamme vaikka pohdiskelu neuvotteluista, joissa Neuvostoliitto esitti maittemme välistä alue vaihtoa. Kaikki puhuu sen puolesta, että Neuvostoliitto oli nähnyt sodan vaaran 1930-luvulle tultaessa ja sodan uhka vahvistui fasistien noustessa 1933 Saksassa valtaan. Esittäessään Suomelle keskinäistä aluevaihtoa oli kaiken takana tuo ilmassa leijuva sodan uhka. Aluevaihdoksella olisi siirretty valtakuntiemme välillä oleva raja 70 kilometrin päähän Leningradista, tykinkantaman ulkopuolelle. Mielenkiintoista on se, että 1939 käydyistä neuvotteluista kirjoittaa J .K. Paasikivi seuraavaa: "Rajan siirtämistä Karjalan kannaksella 70 kilometrin päähän Leningradista, mitä Neuvostoliiton puolelta Moskovan neuvotteluissa esitettiin, ei sotilastaholta pidetty mahdottomana, joskin sitä vastaan voitiin tehdä huomautuksia."

Kuten hyvin tiedämme, aluevaihto sopimusta ei tehty maittemme välillä. Ja Talvisota alkoi 30. marras- kuuta 1939.

J.K. Paasikivi kirjoittaa kirjassaan Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41 seuraavasti:

"Jälkeenpäin tulee yhä uudestaan ajatelleeksi, millainen mieliala Suomessa todella oli? Täytyy myöntää, että eri tahoilla esiintyi ajattelematonta uhmamieltä - ei vain asioiden sivulla olevan nuorison, vaan myös vastuussa olevien piirien keskuudessa. Olisi odottanut, että eduskunnan porvarilliset jäsenet olisivat osanneet katsoa asioita järkevältä todellisuuden kannalta. Itse asiassa sellaista ajattelua oli tuskin ollenkaan näiden piirien keskuudessa."

Talvisodan aika maamme historiassa on kätkenyt pitkään erilaisia myyttejä. Monella tutkijalla sekä tavallisella ihmisellä on ollut tunne, että tietoisesti salataan meiltä jotain, joka liittyy talvisodan historiaan. En lähde tässä tarkastelemaan talvisotaa päivä kerrallaan ja tapaus tapaukselta läpi.

Suurin osa lukijoista tietää Heikki Ylikankaan kirjoittamat kirjat kuten Väkivallasta sanan valtaan ja Tulkintani talvisodasta. Heikki Ylikangas allekirjoitti teoksen Väkivallasta sanan valtaan alkusanat Helsingissä lokakuussa 1998. Tulkintani talvisodasta kirjan alkusanat hän allekirjoitti Helsingissä 2001. Molemmissa kirjoissaan hän tutkiskelee eräitä seikkoja talvisodan hallituksen toiminnassa. Niinpä Ylikangas Tulkintani talvisodasta teoksen osassa: Suomi ja Saksa - talvisodasta välirauhaan, kirjoittaa seuraavasti:  "Keskustelu esittämästäni talvisodan rauhantekoa koskevasta tulkinnasta on käynyt kiivain kierroksin jo parisen vuotta. Pääkysymys oli ja on se, minkä vuoksi Suomi torjui länsivaltain tyrkyttämän sotilaallisen avun ja teki mieluummin raskaan rauhan todella mittavin alemenetyksin. Yleensähän suurvallan hyökkäyksen kohteeksi joutunut pikkuvaltio suorastaan kerjää ulkopuolista apua ja ottaa mielisuosiolla vastaan kaiken sen, minkä suinkin saa. Niin ei käynyt tässä tapauksessa. Miksi - siihen olen etsinyt lähteistä selitystä.

 
Mielestäni olen kelvollisen selityksen myös löytänyt. Tulkintani on seuraava: Suomi torjui länsivaltain 5.2.1940 virallisesti ja paljon sitä ennen jo epävirallisesti tarjoaman avun ja teki mieluummin rauhan Moskovan kanssa huikein alueellisin menetyksin,. koska hallituksen keskeiset ministerit uskoivat Saksan voittavan ja länsivaltain häviävän meneillään olevan suursodan. Edes länsiavun tuottamaa poliittista valttikorttia - sodanuhkaa länsivaltain ja Neuvostoliiton välillä - ei täystehoisesti käytetty pelossa, että siten olisi sitouduttu sodan häviäjään. Näin meneteltiin, vaikka rintamatilanne Mannerheim-linjan murruttua Summassa 12.2. nopeasti Länsi Kannaksella huonontui ja vaikka Englanti ja Ranska lupasivat taata Suomen vanhat rajat lopullisessa rauhanteossa eli antaa Karjalan Suomelle takaisin. Länsivaltain kykyyn realisoida tämä lupaus ei luotettu."

 
Todellakin tuosta Heikki Ylikankaan esittämästä ajatuksesta väiteltiin kovasti. Nuo virallisen historian kannattajat yksiselitteisesti teilasivat nuo Heikki Ylikankaan esittämät ajatukset. Teilaajien käytettävissä, on mitä todennäköisimmin ollut aivan samat lähteet tutkittavana kuin Heikki Ylikankaalla.

 
Arkistojen pimennosta on laadittu tavallisten pulliaisten luettavaksi teos, jonka materiaali on ollut tutkijoiden käytössä jo vuosia. Vuonna 2003 ilmestyi Editan kustantama kirja nimeltään Murhenäytelmän vuorosanat - Talvisodan hallituksen keskustelut. Kirjan ovat toimittaneet Ohto Manninen - Kauko Rumpunen. Murhenäytelmän vuorosanat kirja vahvistaa monta kansan keskuudessa liikkunutta epäilystä todeksi. Tosin ainakin minun kirjaa lukiessani heräsi vielä entistä suurempi epäilys, että salataanko meiltä sittenkin vielä jotain merkittävää. No aika näyttää olenko epäilykseni kanssa väärässä vai joko tuli totuuden pääkohdat julkisiksi.

Heikki Ylikankaan Tulkintani talvisodasta sisältää mielenkiintoisen yksityiskohdan. Olen aina ihmetellyt, että miksi Mannerheim ilmoitti, Paasikiven mukaan syksyllä 1939, että aluevaihdos voidaan tehdä Neuvostoliiton kanssa. Onhan hänestä aina annettu virallisesti kuva itään päin pyrkivästä päälliköstä. Asia saa uuden käänteen kun tutustumme tuon Heikki Ylikankaan kirjan sivuun 167, jossa hän kertoo Mannerheimin käynnistä Saksassa vuonna 1935. Tuolla matkalla Mannerheim oli ilmailuministeri Göringin vieraana. Ylikangas kirjoittaa seuraavaa:

"Herman Göring, jonka luona marsalkka Mannerheim oli käväissyt toistamiseen metsästämässä, oli lähettänyt sotamarsalkalle jo ennen talvisotaa varoittavan kirjeen. Mannerheim sanoo kirjeessä. että "olisimme "Göringin  mukaan mielettömiä, jos vastustaisimme asevoimin venäläisten vaatimuksia."  Siis jo niinkin varhain kuin vuonna 1935 neuvoi Göring miten pitäisi Suomen menetellä.

 
Ja seuraavan kerran Saksasta annettiin lupauksia 22.2.1940. Heikki Ylikangas kirjassaan Tulkintani talvisodasta kertoo asiasta seuraavaa (sivu 183): "Kivimäki itse kertoo kirjassaan, että Göring lähetti (22.2.) auton hakemaan häntä hotellista luokseen Karinhalliin useita peninkulmia Berliinistä pohjoiseen. Kivimäki kirjoittaa: "Göring otti minut ystävällisesti vastaan, mutta kerrottuani asiani ei hän reagoinut siihen millään muulla tavoin kuin kehottamalla suomalaisia tekemään nopeasti rauhan. Lisäksi Göring mainitsi, että Saksan voitettua sodan, saisimme koron kanssa takaisin sen, mitä menettäisimme."

,

Heikki Yli kangas jatkaa kirjan sivulla 184 seuraavasti:  "Ragnar Nordström, jonka muistelmat ovat tulleet vasta ulos postuumina vasta 1990- luvulla Neuvostoliiton sorruttua, vahvistaa Göringin viestin ja lisää siihen tärkeitä yksityiskohtia. Hänen ystävänsä T. M. Kivimäki oli kertonut Göringin sanoneen, ettei merkitse mitään, vaikka Viipuri ja Sortavala menetettäisiinkin, kun vain Suomen itsenäisyys säilyisi ja kansa säästyisi perikadolta. Miehitettyä Suomea uhkaisivat väestönsiirrot ja tuhoamisleirit. Tapaamisen päätyttyä Göring saattoi Kivimäen eteiseen, otti tätä kädestä kaksin käsin ja sanoi:

Muistakaa, että teidän on tehtävä rauha millä ehdoin tahansa. Takaan, että kun lyhyen ajan kuluttua lähdemme sotaan Venäjää vastaan, saatte kaiken takaisin korkoineen.

osa 2, Kansan ääni 2/2007

Viime vuoden viimeisessä numerossa, käsiteltiin talvisotaa ja sen ympärillä tapahtuneita asioita. Jatkakaamme sen tarkastelua edelleenkin. Viime kerralla pääsimme helmikuun 1940  puolelle, hetkelle jolloin saatiin tieto Saksan ilmoituksesta Suomen hallitukselle. Edellinen jaksohan loppui seuraavaan tapahtumaan:

Heikki Ylikangas kirjansa Tulkintani talvisodasta sivulla 184 jatkaa seuraavasti: "Ragnar Nordström, jonka muistelmat ovat tulleet vasta ulos postuumina vasta 1990- luvulla Neuvostoliiton sorruttua, vahvistaa Göringin viestin ja lisää siihen tärkeitä yksityiskohtia. Hänen ystävänsä T. M. Kivimäki oli kertonut Göringin sanoneen, ettei merkitse mitään, vaikka Viipuri ja Sortavala menetettäisiinkin, kun vain Suomen itsenäisyys säilyisi ja kansa säästyisi perikadolta. Miehitettyä Suomea uhkaisivat väestönsiirrot ja tuhoamisleirit. Tapaamisen päätyttyä Göring saattoi Kivimäen eteiseen, otti tätä kädestä kaksin käsin ja sanoi: Muistakaa, että teidän on tehtävä rauha millä ehdoin tahansa. Takaan, että kun lyhyen ajan kuluttua lähdemme sotaan Venäjää vastaan, saatte kaiken takaisin korkoineen.

Nykyisten julkisuudessa liikkuvien tietojen mukaan tuon ilmoituksen käsittely oli lievästi sanoen erikoista maamme silloisessa hallituksessa. Erikoiseksi käsittelyn tekee pääministeri Rytin ja ulkoministeri Tannerin puuhat. Mutta palataanpa ajallisesti aikaan ennen kun tuota Saksan Suomelle antamaa ilmoitusta tarkemmin käsittelemme.

Ohto Mannisen ja Kauko Rumpusen toimittaman kirjan Murhenäytelmän vuorosanat - Talvisodan hallituksen keskustelut - teoksen sivulta 173 selviää seuraavaa: 4.12.1940 "Saksa katsoi nyt aiheelliseksi varoittaa Ruotsia liittymästä sotaan Suomen puolelle. Tämän takana oli ajatus, että länsivaltain joukot siinä tapauksessa pääsisivät Ruotsiin. J. K. Paasikivi kirjasi 4.12.1940 muistiin saamiaan tietoja: "Saapui sähkösanoma Tukholmasta. Günther kertonut Erkolle, että eilen oli hänen luonaan käynyt Wiedin prinssi, joka oli kysynyt onko perää että suomalainen virallinen lähetystö on käynyt vaatimassa Ruotsin osanottoa sotaan Suomen puolella. Tämä merkitsisi Saksan virallista mukaantuloa. Samaan aikaan oli Saksan sotilasasiamies kenraali majuri Uthman ollut armeijan päällikön adjutantin luona ja puhunut uhkaavassa äänensävyssä samasta asiasta sekä myös Ententen joukkojen lähettämisestä pohjoiseen ja sanonut, että Saksa tulee kohtaamaan vihollisensa siellä, missä ne ovat. Uthman oli ollut kutsuttuna Weizsäckerin luo Berliiniin. Molemmille oli vastattu, että Ruotsi ei muuta asennettaan. Paasikivi jatkaa päiväkirjamerkinnässään aprikoiden: "Mitä mahtaa edellä olevan sähkösanoman sisältö oikein tietää? Se näyttää merkitsevän 1) että Saksa ei salli, että Ruotsi sekaantuu virallisesti Suomen sotaan.

2) Jos Ranskan tai Englannin joukkoja tulee Suomeen, niin Saksa lähettää joukkojaan Venäjän avuksi niitä vastaan. 3) Tietääkö se myös sitä, että Saksa tahtoo nyt saada Suomen - Venäjän sodan lopetetuksi ja tekee sen 'Suomen avustamisen merkeissä'  S.o. sanoo avustavansa Suomea, pelastavansa Suomen, mutta sillä ehdolla, että Venäjä saa mm. Hangon?  Jotain näyttää Berliinissä olevan tekeillä."

 
Näihin aikoihin oli jo avattu neuvotteluväylä rauhansopimuksesta Neuvostoliiton kanssa. Neuvotteluväylän avaaminen oli tapahtunut Suomen puolelta. Rouva Wuolijoki oli lähetetty hallituksen sisäpiirin toimesta Tukholmaan. Sisäpiirin muodostivat lähinnä Ryti ja Tannerin. Rouva Wuolijoki oli vuoden 1940 tammikuun aikana tapaillut Tukholmassa Neuvostoliiton suurlähettiläs Madame Kollontayta. Eli tammikuusta 1940 alkaen oli Suomella keskustelu- ja neuvottelukosketus Neuvostoliittoon rauhansopimuksen merkeissä. Neuvottelut pidettiin visusti suurelta julkisuudelta salattuna.

Tilanne sotarintamalla muuttui koko ajan. Helmikuun alusta olivat Neuvostojoukot voimistaneet sota- toimiaan rintamalla. Valmisteltu suurhyökkäys alkoi 11.2.1940. Hyökkäyksen painopiste oli Summan ja Lähteen suunnalla. Näiden taistelujen seurauksena, ylipäällikkö teki päätöksensä Suomen joukkojen vetäytymisestä Länsi-Kannaksella 5-20 kilometriä pääaseman takana olevaan keskeneräiseen väliasemaan. Ylipäällikkö antoi käskynsä vetäytymisestä 15.2.1940. Käsky tarkoitti käytännössä, että tuo paljon puhuttu Mannerheimin linja murtui.

Teoksessa Murhenäytelmän vuorosanat sivulla 190 kirjoitetaan seuraavaa: "14.12.1940 Hyökkäyksen alkaessa Suomen ulkoministeri matkusti Tukholmaan pyytämään apujoukkoja. Hän palasi illalla 13.2. Tukholmasta ja kertoo 14.2. Paasikivelle matkastaan:

1. Rauhan asia. T oli aikaisemmin kuullut, mitkä ovat venäläisten ehdot. Kollontai oli käynyt Güntherin luona ja ilmoittanut, että ne ovat seuraavat: a) Hanko, b) koko Karjalan kannas, c) osa Laatokan pohjoispuolella olevaa aluetta, d) Ahvenanmaasta Venäjä on valmis keskustelemaan Ruotsin kanssa. Günther oli sanonut KollontailIe, että hän ei esitä näitä ehtoja Suomelle, koska ne ovat niin ankarat. G oli ne ilmoittanut yksityisesti Erkolle, joka kertoi ne Tannerille. Günther ei esittänyt ehtoja T:lle, sanoi ainoastaan, että Kollontai oli käynyt hänen luonaan.

2. Kahden armeijanosaston lähettämisestä Suomeen oli Tannerille ilmoitettu, että se on mahdotonta. Se olisi Ruotsin valtiopäivien asia eikä menisi siellä läpi.

3. Tanner oli huomauttanut, että meidän täytyy silloin saada apua länsivalloilta ja että silloin tulee kysymykseen sotaväen läpikulku Ruotsin ja Norjan kautta. Siihen oli [Günther] vastannut, että Ruotsi ei tule sellaista läpikulkua sallimaan.

4. Ranska ja Englanti ovat vakavasti päättäneet auttaa Suomea. Luin Gripenbergin kirjeen, jossa hän kertoi käynnistään Halifaxin luona. H oli vakavasti ilmoittanut tämän. Hän kuitenkin sanoi intervention riippuvan a)

yleistilasta, b) Ruotsin ja Norjan asenteesta, c) jossain määrässä Saksan asenteesta (??). Tanner katsoi tämän avun voivan tulla kysymykseen vasta keväällä.

J. K. Paasikivi lisäsi päiväkirjaansa vielä seuraavia ajatuksia: ("Ehtiikö apu meille? Eilen illalla venäläiset

murtautuneet Kannaksella läpi entisen rintaman). (Pian meidän nähtävästi on ratkaistava: a) teemmekö rauhan venäläisien ehdoilla, joissa arvatenkin on tinkimisen varaa, vai 2) yhdymmekö länsivaltoihin ja antaudumme kaikkiin niihin vaaroihin ja epävarmuuksiin, jotka se tuo mukanaan.)"

 
Eräs mielenkiintoinen piirre on hallituksen toiminnassa se, että vuosia myöhemmin julkaistussa kirjassa Murhenäytelmän vuorosanat on 23.2.1940 alkanut ajanjakso otsikoitu seuraavasti: "Vastaamisen vaikeus: rauhankontakti hallituksen tietoon." Käytännössähän tuo otsikko tarkoittaa, että rauhankosketuksia oli käyty vähintään kuukauden ajan hallituksen sisäpiiriläisten toimesta Neuvostoliiton kanssa ennen kuin niistä kerrottiin koko hallitukselle. Oma lukunsa oli sitten se, että millaisia tietoja hallitukselle annettiin.

Pantakoon merkille, että Mannerheim antoi jälleen 27.2.1940 uuden vetäytymiskäskyn. Nyt vetäytyi

armeija paljolti vielä linnoittamattomaan taka- asemaan linjalle Viipuri - Tali - Näätälä - Kaltovesi

- Vuoksi.

Aikakirjojen mukaan näyttäisi siltä, että 23.2.1940 ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa, Ryti selitteli vielä Ruotsin ja länsivaltojen antamasta avusta. Sen jälkeen Ryti selostuksessaan kertoi Neuvostoliiton rauhanehdoista. Teoksen Murhenäytelmän vuorosanat mukaan Tanner ilmoitti seuraavaa ulkoasiainvaliokunnalle: "On puhuttu rauhan mahdollisuudesta. Ylläpidetty hienoa lankaa, jolla tunnustellaan, mitä vastapuoli asioista ajattelee. Ruotsin ulko- ministeri oli tiistaina tiedustellut Moskovassa, voisiko edustajia molemmista maista keskustella asiasta. Nyt oli vastaus tullut. Rauhan perusteet oli eilen ilmoitettu ministeri Assarssonille ja tänään klo 6 oli Erkko kuullut

ne. Minimiehdot ennen keskusteluihin ryhtymistä ovat: Hanko, Karjalan kannas ynnä Viipuri, Laatokan koillispuoli ynnä Sortavala. Muut alueet olivat valmiina tyhjentämään. Sitä paitsi vaativat puolustusliittoa Venäjän kanssa. Venäjä ei usko länsivaltojen antavan Suomelle apua. Ellei Suomi nyt hyväksy näitä ehtoja, asetetaan Suomelle ensi kerralla uusia vaatimuksia.

Tässä on tiedot, nyt on meidän määriteltävä kantamme. Asia on kehittynyt siihen vaiheeseen, että siitä mielestäni on virallisesti neuvoteltava ulkoasiainvaliokunnassa. Sitten on asia saatettava valtioneuvoston muiden jäsenten ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan tietoon."

Välittömästi edellä olevan Tannerin sanojen jälkeen muistiinpanot jatkuvat seuraavasti:

"Pääministeri ilmoitti puhelimessa Berliinistä kuulleensa, että prof. Kivimäki juuri oli

käynyt Göringin puheilla. Häntä oli kehotettu viipymättä matkustamaan Ruotsiin, koska Saksasta ei uskalla puhelimessa keskustella niin salaisista asioista."

 
Tilanne näytti olevan hallituksessa hyvin sekava edellä mainittujen muistiinpanojen pohjalta arvioiden. Kuka salasi ja mitä ja keneltä. Mutta katsotaanpas mitä tästä vaiheesta sanoo Heikki Ylikangas kirjassaan Tulkintani talvisodasta. Kirjan sivulla 18 kirjoittaa Ylikangas, että kolme päivää Summan ja sitä tietä Mannerheim-linjan murtumisen jälkeen, eli 15.12.1940, ulkoministeri Väinö Tanner esitti valtioneuvoston kokouksessa

murheellisen yhteenvedon vallitsevasta tilanteesta. Tanner sanoi, että ehkä oli piankin turvauduttava länsivaltojen apuun ja sitä kautta "liukua suursotaan, jonka lopputulos ratkaisisi Suomenkin kohtalon."

 
Ylikangas kirjoittaa sivun 181 seuraavasti: "Tanner siis ilmoitti kantansa koko hallitukselle. Hän teki sen hyvin tietäen, että huhut Suomen kallistumisesta länsiavun pyytämisen kannalle alkaisivat välittömästi levitä. Se kuitenkin oli Rytin ja Tannerin tarkoituskin. He todella kokeilivat länsikortin tehoa, ei vain Neuvostoliitoon vaan - mitä ei ole aikaisemmin havaittu - nimenomaan Saksan suuntaan.

 
Tanner otti hoidellakseen Saksan Helsingin-lähettilään. Ryti lähetti oitis Kivimäen, nyt jo kolmannen kerran, Berliiniin. Kivimäki sai tehtäväkseen paljastaa saksalaisille suoraan, mitä Suomen hallitus aikoi tehdä. Koska Berliiniin tuli jo päivä Kivimäen saapumisen jälkeen eli 17.2. von Blücherin huolestunut raportti hänen keskustelustaan Tannerin kanssa, ovet korkeimpien päättäjien toimistoihin aukenivat Kivimäelle heti.

 
osa 3, Kansan ääni 3/2007

 
Aikaisemmissa osissa on kerrottu, että Saksa oli ilmoittanut Suomelle: Tehkää rauha millä ehdoilla tahansa. Saatte kaikki takaisin Saksan voitettua sodan.

 
Eräs mielenkiintoinen seikka on se, että näyttäisi siltä, että osa viestin sisällöstä jätettiin kertomatta koko hallitukselle. Näyttäisi siltä, että Göringin antaman viestin loppusanat: Saatte kaiken takaisin Saksan voitettua sodan, jäivät vain Rytin, Tannerin ja Kivimäen tiedoksi. Esimerkiksi J. K. Paasikivi ei viittaa noihin sanoihin kirjoissaan.

Heikki Ylikangas näyttää olevan käsityksessä, että asiassa salailtiin. Myöskään talvisodan hallituksen keskusteluista julkaistussa kirjassa ei näy mainintaa tuosta Göringin lähettämän viestin loppuosasta. Virallinen historiankirjoitus selvittää kovin auliisti, että Ranska ja Englanti eivät auttaneet Suomea talvisodassa. Eräitä syitä siihen, etteivät ne laskeneet joukkojaan maihin oli muun muassa se, että Suomi tiedusteli apua, mutta koskaan se ei esittänyt virallista avunpyyntöä.

Toinen syy on se, että Ruotsi halusi pysyä irti sodasta niin pitkälle kuin mahdollista. Mikäli Ruotsi olisi sallinut maaperällään Englannin ja Ranskan sotajoukkojen kuljetukset, olisi Saksa aloittanut, mitä todennäköisemmin sotatoimet Ruotsin maaperällä. On muistettava, että Ruotsin malmi oli tärkeätä kauppatavaraa Ruotsin ja Saksan välisessä kaupassa.

 
Suomessa taasen Ranskan ja Eng1annin joukot olisi tiettävästi sijoitettu Lappiin. Lapista olisi saatu suomalainen sotaväki siirrettyä etelämmäksi. Lapissa englantilaisia ja ranskalaisia houkutellut tuo sotateollisuuden tärkeä raaka-aine Petsamon nikkeli. Aivan oma lukunsa on sitten ajatus,  jos maahamme olisi tu11eet Englannin ja Ranskan sotajoukot ja olisivat yhtyneet sotaan Suomen rinnal1a Neuvost01iittoa vastaan.

 
On muistettava, että Ranska ja Eng1anti eivät tuolloin vie1ä muodostaneet Neuvostoliiton kanssa 1iittoutumaa. Ranskan ja Englannin po1iittinen ajatusmaailma oli vielä, että Neuvosto- liiton sosialistinen järjeste1mä on saatava kaatumaan. Saksa taasen varoi samanaikaisesti toisen rintaman aukeamista eli sotaa Neuvostoliiton kanssa. Tuo tilanne olisi ollut sotilaallisesti hankala hallittava.

Heikki Ylikangas kirjassaan ™Suomi ja Saksa talvisodasta välirauhaan™ esittää sivulla 185 kysymyksen: "On kysyttävä, miksi Göring antoi viestinsä juuri tuolloin kuin antoi? Mikä teki sen ajankohtaiseksi? Olihan T. M. Kivimäki ollut tarjolla kutsuttavaksi valtakunnanmarsalkan luokse miltei yhtämittaisesti joulukuusta 1939 lähtien. Tähän saakka Kivimäen tie oli kääntynyt pystyyn, minkä vuoksi se nyt. laskeutui ja puheille pääsy järjestyi?

 
Oikean vastauksen jäljille päästään perehtymällä saksalaisiin lähteisiin. Samaan aikaan tapahtui sellaista, joka sekin vaatii selityksensä. Saksalaiset jouduttivat tehokkaasti jo joulukuusta 1939 asti vireillä ollutta "Weserübungia", Norjan ja Tanskan miehitykseen tähtäävää operaatiohanketta. Valmistelu irrotettiin OKW:n (pääesikunnan) a1aisuudesta oman erillisen esikunnan johdettavaksi. Sen päälliköksi nimitettiin 1.2.1940 kenraali Nikolaus von Falkenhorst, joka määrättiin suoraan Hitlerin alaiseksi. Tätä hanketta leimasi huippuunsa viety kiireellisyys.

 
Edelleen selviää Heikki Ylikankaan kirjasta, että Nikolaus von Falkenhorst kutsuttiin sähkeellä 20.2.1940 Reiniltä Hitlerin luokse. Hän ilmoittautui kello 12.00 päämajassa Hitlerille ja sai viisi tuntia aikaa luonnostella ensimmäisen suunnitelmansa Norjan miehittämiseksi. Siis hänen piti olla vielä samana päiväna kello 17.00 antamassa Hitlerille selontekonsa.

 
"Pöllämys1ynyt. von Falkenhorst etsi ensimmäisen berliiniläisen matkatoimiston, josta hankki Norjan matkaoppaan perehtyäkseen edes äärimmäisen pintapuolisesti tuohon hänelle entuudestaan tyystin vieraaseen maankolkkaan", kirjoittaa Heikki Y1ikangas kirjansa sivulla 185. Edellä mainitut tapahtumat ovat omiaan nostamaan uusia kysymyksiä. Miksi tehtävään valittiin henkilö joka ei ole käynyt. Norjassa eikä tunne sen paremmin maata taikka maan oloja? Eikö Suur- Saksan armeijasta olisi löytynyt tehtävään henkilöä, joka tuntee Norjan yhteiskunnan ja satamat sekä tiestöä ja olosuhteita?

20.2.1940 päämajan tiedotteessa mainittiin, että "Johtaja haluaa puhua kenraali Falkenhorstin kanssa Suomen-tuntijana". Näin ollen ei ollut välttämätöntä, että tehtävään haluttu olisi tuntenut Tanskan tahi Norjan oloja. Heikki Ylikangas kirjoitta kirjansa sivulla 187: "Hänen pitikin tuntea ennen kaikkea Suomi ja sen olosuhteet. Miksi? Luultavasti todella siksi, että tarvittiin Suomen tuntijaa Norjan miehityksen toteuttajaksi. Se seikka, että von Falkenhorst oli vuonna 1918 nuorena upseerina osallistunut kenraali von der Goltzin Suomen retkeen, saattoi vaikuttaa asiaan, koska se oli tuottanut hänelle tarkoitettua sotilaallista kokemusta.

Kurt von Tippelskirch kertoo II maailmansodan historiassaan kenraali Nikolaus - von Falkenhorstin nimittämisestä 21.12.1940 seuraavaa: Fatkenhorstin valinta on saattanut johtua siitä, että jo tällöin ajatettiin Suomea, joka parhaillaan taisteli Neuvostoliittoa vastaan. Suomen suhteen Hitlerin mielipide näihin aikoihin alkoi muuttua sen osoittaman taistelutahdon ja -taidon takia. Falkenhorst oli nimittäin Suomessa tunnetumpi kuin kukaan toinen aktiivipalveluksessa olevista kenraaleista. Hän oli ollut taistelemassa Suomessa vuonna 1918, oli ollut vastaanottamassa marsalkka Mannerheimia Leipzigin taistelun 300-vuotisjuhtissa ja käynyt Saksan sotavoimien edustajana onnittelemassa marsalkkaa tämän täyttäessä 70-vuotta ja vuonna 1938, jolloin hän oli pitänyt puheen Messuhallissa.

"Todettakoon vielä, että von Falkenhorst liittyy Barbarossa-suunnitelman varhaisimpiin

konkreettisluontoisiin esivaiheisiin. Lokakuun puolimaissa 1940 hän toimitti Mannerheimille tarkan kyselyn tieoloista ja sotilaallisista valmisteluista Pohjois-Suomessa. Hämmästynyt Mannerheim myöntyi pyydetyn selonteon antamiseen saatuaan siihen luvan poliittiselta johdolta." Mitkä asiat vaikuttivat helmikuussa 1940 Saksan strategian nopeaan hyppäykseen? On kysyttävä mitä sellaisia tekijöitä oli Suomessa läsnä, jotka antaisivat uskottavan selityksen Saksan menettelylle?

 
Heikki Ylikangas antaa vastauksia kirjansa sivulla 189: "Sellaisia löytyy.. Summa oli murtunut 12.2. ja suomalaiset olivat 17.2. lähtien vetäytymässä väliasemaan, joka alkoi sekin heti kupruilla. Saksan lähettiläs Helsingissä Wipert von Blücher korosti 17.2.1940 ulkoministeri Tannerille, että Suomi ei voisi pitkään enää pitää puoliaan ja että ulkomaiset aseet ja vapaaehtoisapu eivät enää riittäisi. Mikään ulkomaa ei asettuisi avoimesti Suomen puolelle tai ryhtyisi välittäjäksi. Näin Blücher koetti taivutella Suomea pikaiseen rauhaan. Herra Tanner totesi melankolisesti, että minä puhun hänelle vain surullisia asioita, ja hän olisi toivonut, että minä toisin hänelle ilahduttavan tiedon. Blücher ehdotti Paasikiven lähettämistä Moskovaan, koska saksalaisten tiedossa oli venäläisten epäluottamus Tanneria kohtaan. Kreml vihasi Tanneria työväenluokan petturina, koska hän oli Moskovan katsannossa johtanut suomalaiset työläiset sotaan työläis- ja talonpoikaisvaltiota vastaan.

 
Tannerin ja Blücher keskustelusta meni sähke välittömästi Berliiniin. Siitä oli luettavissa ulos kolme merkityksellistä asiaa: suomalaiset alkoivat olla epätoivoisessa tilassa, apua oli jostain saatava ja vaarassa oli, että avunpyyntö kohdistuisi länteen. Hermostuneisuus Saksan leirissä kasvoi. Kun suomalaiset Summan murtumisen jälkeen joutuivat perääntymään ylivoimaisen vihollisen painaessa herkeämättä päälle, huhu Suomen johdon turvautumisesta ulkoiseen apuun luonnollisesti levisivät kuin itsestään. Niitä ruokkivat vaikean tilanteen paljastaminen hallitukselle 15.2.1940, ja Tannerin toteamus, jonka mukaan muuta keinoa kuin lännen sotilasapu ei näyttänyt olevan jäljellä. Nämäkin tiedot alkoivat kiertää maailmaa.

 
Keitosta sakeutti voimakkaasti T. M. Kivimäen Berliinissä 19.2.1940 Franz Weizäckerille antama ilmoitus, jonka mukaan ahdistetun maan oli pakko ottaa apua sieltä, mistä saisi. Niinpä sitten Saksan Helsingin lähettiläs Wipert von Blücher kysyi (tai oikeammin pantiin kysymään) 20.2.1940 suoraan Tannerilta, aikoiko Suomi tosiaan ottaa vastaan apua Saksan vihollisilta. Tanner vastasi tavalla, joka lisäsi lähettilään epäluuloja. Lähettiläs näet kertoo: Tanner selitti, että hän ei voisi vastata tekemääni kysymykseen. Olin pitkän aikaa vaiti antaakseni hänelle tilaisuuden korjata vastaustaan. Hän ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan.

 
Näin erittäin ystävällisen tunnelman vallitessa hänen toimestaan aloitettu keskustelu päättyi jäätävästi. Todettakoon tähän tämän osan lopuksi, että 22.2.1940 saatu Göringin viesti niveltyy Saksan pohjoiseen strategiaan. Viestin tehtävänä oli mitä selvimmin estää epätoivoon vaipuneita suomalaisia turvautumista länsivaltain apuun. Viestissään Saksa paljasti tulevat aikeensa Neuvostoliiton suhteen. Viestin avulla raotettiin tulevaisuuden verhoa sen verran, että Helsingissä rauhoituttiin. Toisin sanoen Suomen hallitus sai kuulla sen, mitä se eniten toivoi kuulevansa.

osa 4, Kansan ääni 4/2007

Aikaisemmin olen kertonut tuosta Göringin 22. helmikuuta 1940 antamasta viestistä Suomelle. Viesti, jonka sanoma kuului, tehkää rauha millä ehdoilla tahansa. Saatte kaikki takaisin Saksan voitettua sodan. Muun muassa Heikki Ylikankaan kirjoituksien pohjalta on tehtävissä johtopäätös, että mitä todennäköisimmin Ryti, Tanner ja Kivimäki sekä Erkko salasi hallitukselta tietoisesti osan viestistä. Tuo edellä mainittu selvittäisi sen, miksei J.K.Paasikivi koskaan mainitse tuosta Göringin viestin osasta. Luulisi, että J.K.Paasikivi mainitsisi asiasta jossain yhteydessä. Olihan hän Suomen rauhanneuvottelijana Moskovassa 1940.

Tuossa viestissä Göringin antaman neuvon noudattaminen edellytti, että Suomen tulee solmia rauha Neuvostoliiton kanssa välittömästi ehdoista piittaamatta. Viestillä oli suuri vaikutus rauhaa vastustavien tahojen murtamisessa. On todettava, että viestin saavuttua Tanner laittoi liikkeelle "muurinmurtajansa"

kuten Heikki Ylikangas asian ilmaisee. Väinö Tanner korosti tämän jälkeen entistä määrätietoisemmin, Kivimäen neuvoa seuraten korostamaan Suomen yksinään jättämistä.

Kirjassa murhenäytelmän vuorosanat on 28.2.1940 valtioneuvoston kokouksesta merkitty muistiin kokouksessa käytyjä keskusteluja. Kirja kertoo seuraavaa:  "28.2.1940 klo 15. Saapuvilla olivat Tasavallan presidentti, pääministeri Ryti, ministerit Tanner, Paasikivi, Pekkala, Koivisto, Hannula, Fagerholm, Söderhjelm, Niukkanen, Heikkinen, v. Born, Salovaara, v. Fieandt ja Kotilainen sekä kenraali Walden ja professori Kivimäki."

Kuten muistiinpanoista selviää, oli läsnä istunnossa vaikutusvaltainen joukko. Kirjassa julkaistut muistiinpanot jatkuvat:  "Pääministeri: Olen kutsunut valtioneuvoston jäsenet koolle jatkamaan edellisen kokouksen käsittelyjä. Olen pyytänyt kenraali Waldenia ja professori Kivimäkeä tulemaan saapuville antamaan meille tarpeellisia tietoja. Ulkoministeri Tanner kenties ensin tekee selkoa asiasta."

Tanner kertoo puheenvuorossaan käynnistään Ruotsin pääministeri Hanssonin puheilla. Keskustelun aiheena on ollut muun muassa Ruotsin apu Suomelle muodossa tai toisessa. Tanner oli tavannut myös Ruotsin ulkoministerin. Lisäksi oli Tanner keskustellut Länsivaltojen mahdollisesta avusta ja kauttakulusta. Kolmantena asiana Tanner otti puheeksi rauhanmahdollisuudet.

Muistiinpanot jatkuvat seuraavasti: "Esitin vielä uuden ajatuksen. Sanoin, ettei meillä olla vakuutettuja siitä, että rauha tulee pysyväiseksi. Venäläisten taholta voidaan esittää uusia, pitemmälle meneviä vaatimuksia, kun rauhanteon jälkeen olemme yksin. Kysyin, voitaisiinko tehdä sotilasliitto Ruotsin ja Suomen kesken - liitto, johon Norja luultavasti yhtyisi. Se voisi turvata vastaisen elämän Pohjolassa. Ehdotus oli pääministerin mielestä sympaattinen. Jos syksyllä olisi ollut puolustusliitto, ei - se oli hänen käsityksensä - olisi tapahtunut hyökkäystä. Siihen vastasin, että jos Ruotsi olisi ilmoittanut tulevansa meitä auttamaan, olisi Venäjä luopunut hyökkäyksestä. Esittämäni ajatus oli joka tapauksessa pääministerin mielestä oikea ja olisi sitä heti ryhdyttävä valmistelemaan. "

Näin Tanner selosti muulle hallitukselle käyntiään Ruotsin pääministerin luona. Lisäksi Tanner tiedusteli Ruotsin taloudellista apua sodan jälkeen alkavaan jälleenrakentamiseen. Tukholmassa Tanner tapasi myös Moskovan edustajan keskustellen hänen kanssaan rauhanehdoista.

Hieman myöhemmin ilmenee muistiinpanoista Tannerin hallitukselle kertomana, että Englannin täkäläiselle edustajalle on tehty eräitä lisäkysymyksiä mahdollisen sotilaallisen avun saamisesta. Lainaanpa valtioneuvoston muistiinpanoja: "Asema on nyt sellainen, että ratkaisu on tehtävä. On odotettu, että joku tulisi avuksemme, mutta nyt voimme todeta, että meidät on jätetty yksin. Tarjottu apujoukkokin on vähentynyt kerta kerralta. Se ei voi viedä ratkaisuun, se vain pidentää sotaa ja vie meidät suursotaan. Ruotsin kanta on mielestäni ratkaiseva, sillä länsivallat eivät tule väkisin. Ruotsilla on koko ajan ollut avainasema, he olisivat voineet yksin auttaa meitä, taikka olisivat saattaneet antaa länsivaltojen tulla avuksemme, mutta eivät ole sitä tehneet."

Näin siis Tanner tuossa valtioneuvoston kokouksessa. Näyttäisi siltä, että koskaan ei kuitenkaan maamme hallitus tai eduskunta eikä muu vastaava taho ole esittänyt virallista avunpyyntöä, ei Ruotsille saatikka länsivalloille. Miten joku ulkopuolinen maa voisi tulla sota joukkoineen toisen maan alueelle vain keskustelujen pohjalta ilman kohdemaan virallista avunpyyntöä. Ilman virallista avunpyyntöä ja valtioiden välistä sopimusta toisen maaperälle tuleminen tarkoittaa mielestäni aina sotatilaa avustajan ja avustettavan välillä!

Hieman myöhemmin Tanner sanoi tuossa valtioneuvoston istunnossa, että: "Olemme isoleerattuja (eristettyjä), ei kukaan auta meitä. Olemme näyttäneet maailmalle osaavamme taistella asiamme puolesta, mutta maailma ei ole tahtonut meitä auttaa".

Heikki Ylikangas kirjassaan Tulkintani talvisodasta kirjoittaa sivulla 199 seuraavaa tuosta istunnosta: "Nämä Tannerin taitavat iskut avasivat aukkoa rauhalle, tarkemmin sanoen välirauhalle. Tannerin ja Rytin katsannossa kyse oli Göringin viestin jälkeen välirauhasta, niin kuin Ryti ensi kerran 29.2.1940 ja sen jälkeen johdonmukaisesti korostikin, ei lopullisesta rauhasta. Kivimäki, joka oli hänkin läsnä istunnossa 28.2. ja joka oli ehtinyt jo matkalla sopia Tannerin kanssa, miten asiansa esittäisi, sovitti sanansa rauhantavoitteen rajaamiin puitteisiin. Hän sulki tiukasti kaikki muut ovet paitsi Saksan oven. Yksittäinen valosädekään ei singahtanut muihin suuntiin. Kivimäki painotti, että Ruotsi ei tulisi missään tapauksessa Suomen avuksi ja että länsivaltain interventio olisi myöhäinen ja sotilaalliselta iskuvoimaitaan liian vähäinen. Lännen tavoitteena oli Ruotsin malmi, ei Suomen pelastaminen. Lisäksi Kivimäki muutti - ilmeisesti Rytin ja Tannerin toivomuksesta - selontekoaan matkastaan ratkaisevalla kohden. Hän ei maininnut lainkaan Göringin tapaamisesta niin kuin hän mainitsee muistelmissaan ja niin kuin Ragnar Nordströmkin kertoo asian. Ylipäätään hän sivuutti Göringin kokonaan, vaikka kokous jo tiesi hänen tavanneen Saksan valtakunnanmarsalkan.

 
Kivimäki muotoili "saksalaisten" antaman neuvon seuraavaan tapaan: "Suomen on viisainta tehdä rauha millä ehdoin hyvänsä ja odottaa suursodan loppua, jolloin kaikki palautetaan entiselleen, voitti sodan kumpi puoli hyvänsä"

 
Tämän pyöreän lausunnon vaikeaselkoisuutta vähensi kuitenkin pieni lisäys. Kivimäki kertoi saksalaisten toivovan rauhaa Englannin kanssa ja armeijan luottavan sataprosenttisesti Saksan voittoon. Tässä valossa Suur-Saksaa vastassa seisoi vain Ranska. Näin siis Heikki Ylikangas kirjoitti.

Luonnollisesti Ryti ja Tanner menettelivät tuossa 28.2.1940 pidetyssä istunnossa tiettyjen tärkeiden kohtien kohdalla täsmälleen samoin kuin Kivimäki.

Näistä lausumista voidaan tehdä johtopäätös. Oli solmittava rauha siltä varalta, että Saksan ja Neuvostoliiton välille tulee välirikko. Varustauduttiin ajatuksella, että välirikon avulla saataisiin menetetyt alueet takaisin. Ehkä tuo ajatus kiteytyy Rytin sanoissa tuon 28.2.1940 valtioneuvoston istunnon aikana: "Parempi säilyttää armeija taistelukykykyisenä ja maa hävitykseltä, niin että edullisten tapahtumien sattuessa olemme siinä kunnossa, että itsekin merkitsemme jotakin. Parempi alkaa maan jälleenvaltaus Viipurista kuin Torniosta."

Heikki Ylikangas jatkaa kirjassaan sivulla 201 seuraavasti: "On jokseenkin ylivoimaista tulkita Rytin puhetta Neuvostoliiton ja Saksan tulevasta välirikosta. Venäjän joutumisesta vaikeuksiin ja länsivaltain ja Ruotsin kyvyttömyydestä tuoda Karjala takaisin muutoin kuin siten, että Suomi ottaisi menettämänsä alueet takaisin ensiksi mainittujen suurvaltojen välisen tulevan sodan varalta. Tämä ratkaisu edellytti uskoa Saksan voittoon ja Englannin tappioon, jota siis länsivaltain tappiota - lausunnoissa vain hiukan peitellysti enteiltiin.

 
Asiallisesti peli oli tällä selvä. Prosessissa tapahtui vielä pieniä käänteitä." Hieman myöhemmin Ylikangas jatkaa seuraavasti: "Tapahtumien suunta ei enää muuttunut. Tanner ja Ryti ajoivat - horjuttuaan pari päivää taktisesti tai aidosti lännen korotettujen tarjousten vuoksi - rauhanlinjan voittoon. Tanner ja Ryti pitivät tiedon Göringin viestin todellisesta sisällöstä erittäin pienen piirin salaisuutena. Edes ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Aaro Pakaslahti, innokas länsiavun kannattaja, ei siitä tiennyt ennen kuin rauhanteon jälkeen. Pakaslahti kirjoittaa:

"Entisen pääministerin, professori T. M. Kivimäen käynnistä Saksassa ja hänen keskusteluistaan marsalkka Göringin kanssa en tiennyt mitään sodan aikana. Vasta Moskovan rauhan jälkeen asia tuli tietooni."

Se että viestistä rauhanteon jälkeen keskusteltiin, puhuu sen merkityksen puolesta. Myöskään Paasikivelle ei paljastettu Göringin viestin todellista sisältöä. Niinpä hän kyseli kummeksuen Kivimäeltä 28.2.1940 mistä tämä saattoi olla niin varma rauhan solmimisen välttämättömyydestä kuin hän oli sähkeessä Rytille ilmaissut. Kivimäen viestiä ei ehkä heti kerrottu myöskään Mannerheimille. Koska sotamarsalkka tiedettiin entuudestaan Saksan vastustajaksi ja koska Man- nerheimin kannanotto määräsi hallituksen ratkaisuja. Mannerheimhan muisteli Tuompon mukaan vain Göringin viestiä ennen talvisotaa, ei hänen kannanottoaan helmikuussa 1940. Tosin Mannerheim hallituksen edustajien ja keskeisten kenttäkomentajien kokouksessa Mikkelissä 29.2.1940 ajoi Rytin rauhaa suosittavan kannan läpi kenraalien epäröinnistä huolimatta, mutta se saattoi tapahtua vain solidaarisuudesta poliittista johtoa kohtaan eikä sen vuoksi, että hän olisi tiennyt Göringin uudesta T. M. Kivimäen kautta tulleesta viestistä ja reagoinut siihen. Näin kävisi myös ymmärrettäväksi se, että Mannerheim vielä 8.3.1940 eli viittä päivää ennen rauhaa esitti Tannerille virallisen avunpyynnön toimittamista länsivalloille, jotta "sillä voisi painostaa Venäjää" meneillään olevissa rauhanneuvotteluissa. Näin kirjoitti Heikki Ylikangas teoksessaan.

Tanner torjui Mannerheimin kaavailun vaarallisena kaksoispelinä. Tanner vetosi mm. seikkaan, ettei prosessia voitaisi katkaista, kun virallinen avunpyyntö olisi lähetetty. Tämän käydyn keskustelun jälkeen Mannerheim muutti täydellisesti suuntaansa.

 
osa 5, Kansan ääni 6/2007


Heikki Ylikikankaan tulkintani Talvisodasta kirjassa Ylikangas kirjoittaa seuraavaa:        

 

Mannerheim muisteli Tuompon mukaan vain Göringin viestiä ennen talvisotaa, ei hänen kannanottoaan helmikuussa 1940. Tosin Mannerheim hallituksen edustajien ja keskeisten kenttäkomentajien kokouksessa Mikkelissä 29.2.1940 ajoi Rytin rauhaa suosittavan kannan läpi kenraalien epäröinnistä huolimatta, mutta se saattoi tapahtua vain solidaarissudesta poliittista johtoa kohtaan eikä sen vuoksi, että hän olisi tiennyt Göringin uudesta, T. M. Kivimäen kautta tulleesta viestistä ja reagoinut siihen.

 
Jos, asiantila on tuollainen, kuten Ylikangas antaa ymmärtää niin selviäisi sekin mysteerio, että miksi vielä viittä päivää ennen rauhantekoa eli 8.3.1940 Mannerheim esitti Tannerille virallisen sotilaallisenavunpyynnön lähettämistä Länsivalloille. Mannerheim esitti tuota avunpyyntöä toimitettavaksi, jotta voitaisiin meneillään olevissa rauhanneuvotteluissa painostaa Neuvostoliittoa. Mannerheim esitti myös, että mikäli painostus onnistuisi, niin voisi avunpyynnön peruuttaa. Mannerheim oli edustanut jo aikaisemminkin tuollaista kantaa.

Todettakoon tässä yhteydessä, että puolustusministeri Juha Niukkanen esitti 5.3.1940 liki samanlaisen kannan.

 
Tanner torjui Mannerheimin kaavailut vetoamalla siihen, että se olisi vaarallista kaksoispeliä sekä seikkaan, että prosessia ei voitaisi katkaista, kun virallinen avunpyyntö olisi lähetetty. Tannerin kanssa käydyn keskustelun jälkeen Mannerheim muutti täydellisesti suuntaa.

 
Heikki Ylikangas kirjoittaa seuraavaa:Mahdollisesti Tanner tässä ahdingossa “ rauhanprosessihan heitettiin vaakalaudalle “ teki avoimesti selkoa Mannerheimille Göringin uudesta viestistä (joka viimeistään kesällä 1940 tuli varmuudella Mannerheimille tutuksi). Joka tapauksessa Mannerheim vuorokautta myöhemmin eli 9.3.1940 pusersi komentajiltaan lausunnon, jonka mukaan rauha oli tehtävä heti. Tämä hyvin pessimistinen lausunto ratkaisi hallituksen kannan. Masinoidussa kenraali Erik Heinrichsin allekirjoittamassa ja siis Mannerheimin hyväksymässä raportissa ei ollut jälkeäkään länsivalloille esitettävää avunpyyntöä puolustavasta kannasta, jota hän [=Mannerheim] oli kuitenkin edustanut 24 tuntia aikaisemmin. Näin ilmeistä ihmettä hämmästelee Pakaslahti.

Noin siis kirjoitti Heikki Ylikangas kirjassaan Tulkintani Talvisodasta.

 
On merkille pantavaa, että tuo käännös tapahtui rauhanvaltuuskunnan 6.3.1940 lähdettyä Helsingistä Moskovaan.

 
Kirjasta Murhenäytelmän vuorosanat eli muistiinpanoja talvisodan hallituksen keskusteluista on luettavissa seuraavaa. 6.3.1940 valtioneuvosto piti kaksi kokousta. Toinen kokous oli aamupäivällä kello 11.00 ja toinen iltapäivällä kello 15.00. Tuossa iltapäivän kokouksessa pääsi valtioneuvosto yksimielisyyteen Moskovaan lähetettävästä rauhanvaltuuskunnasta.

Aamupäivällä pidetty kokous keskeytettiin Tasavallan Presidentin ehdotuksesta. Hän sanoi muistiinpanojen mukaan seuraavaa:Jätetään asia avonaiseksi kello 3:een. Sillä välin ehditään neuvotella sotamarsalkan kanssa. Tuon puheenvuoron jälkeen Tanner pyysi vielä lupaa, että hän saisi luvan selostaa asiaa eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle.

 
Muistiinpanoja valtioneuvoston kokouksesta 6.3.1940 kertoo saapuvilla oleviksi Tasavallan Presidentin, pääministeri Rytin sekä ministerit Paasikivi, Tanner, Niukkanen, Pekkala, Heikkinen, Koivisto, v. Born, Hannula, Salovaara, Fagerholm, v. Fieandt, Söderhjelm ja Kotilainen.

Muistiinpanoja valtioneuvoston kokouksesta kirjan mukaan käytiin istunnossa seuraavanlaista keskustelua: PAASIKIVI: "Olen tällä välin tuuminut asiaa ja ehdottaisin ja pyytäisin, että pääministeri Ryti lähtisi mukaan Moskovaan. Siellä on hoidettava raskas asia, joka vaikuttaa pitkäksi ajaksi kansamme kohtaloihin. Hänen läsnäolonsa olisi myös sisäpoliittisesti tärkeä. Monet tulevat pettymään, jos rauha tehdään. Olisi tärkeätä, että hän olisi mukana, enkä vain minä, jonka tiedetään harrastavan rauhan aikaansaantia vaikka uhrauksin. Pääministeri nauttii täällä luottamusta ja hänen mukanaolonsa tekisi ryssiin vaikutusta kun he näkisivät, että asia otetaan vakavasti meidänkin puoleltamme. Valitan, ellei kenraali Walden voi tulla mukaan, hän olisi monessa suhteessa hyvä voima.          PEKKALA: "Kannatan lämpimästi ministeri Paasikiven ehdotusta ja toivon, että pääministeri suostuu. Ehdotan, että valtuuskuntaan valitaan joku maalaisliittolainen ja esitän kansanedustaja Kukkosta, joka on ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja". TANNER: "Pääministeri voisi olla siellä, kun perusteista keskustellaan. Nopeasti kai selviää, voidaanko saavuttaa sellainen pohja, jolle voi rakentaa". PÄÄMINISTERI: "Olen miettinyt asiaa, minusta olisi ehdottomasti viisainta, etten lähtisi. Mutta olen kyllä valmis lähtemään mihin hyvänsä, jos isänmaan etu sitä vaatii. Valtuuskuntaan tulisivat kuulumaan Paasikivi, Kivimäki, Voionmaa ja Walden, joka kyllä on valmis lähtemään jos saa määräyksen. Sotamarsalkka oli tosi epäilevällä kannalla. Hän ehdotti ministeri Gripenbergiä Lontoosta. Mutta se viivyttäisi lähtöä vuorokaudella, eikä meillä ole aikaa hukata.

 
Hieman myöhemmin muistiinpanot tuosta valtioneuvoston istunnosta jatkuvat: TASAVALLAN PRESIDENTTI: "Varsinaisia ohjeita ei valtuuskunnalle tällä kertaa voi antaa. Olen luvannut, etten pakota pääministeriä lähtemään mukaan. Hän saa itse vapaasti päättää". TANNER: "Ei, ohjeita ei voi antaa, vaan laajat valtuudet". PAASIKIVI: "Huomautan, etten ole niin perillä asioista. En ole seurannut sähkösanomavaihtoa ulkomaiden kanssa. En ole selvillä siitä, miten neuvottelut järjestyvät". TANNER: "Te kuuntelette ensin, teette vastaväitteitä ja sähkötätte sitten tänne". TASAVALLAN PRESIDENTTI: "Onnellista olisi, ellei tarvitsisi luovuttaa muuta kuin alueita, jotka he jo ovat valloittaneet. Ohjeita emme voi antaa. Valtuuskunnan täytyy kuunnella ja koettaa tinkiä". NIUKKANEN: "Antaisin ohjeeksi sen, ettei saa luovuttaa muuta kuin sen, jonka ryssät ovat pystyneet valloittamaan, Viittaan vielä Viipurin merkitykseen koko Itä-Suomelle, sen valtaväylän vallitsijana". PAASIKIVI: "Toivoisin, että pääministeri olisi mukana antamassa painoa vastaväitteillemme. Epäilen lähteä sinne. Myös Kivimäki on ollut syrjässä. Voionmaasta on vain vähän apua. Walden on hyvä myös poliittisesti. Tämä on kaikkein tärkein asiamme, joka vaikuttaa vaikka kuinka pitkälle Suomen historiaan. Pääministeri voisi lähteä pois, heti kun pääasioista on saatu aikaan parafinoitu sopimus. Olen edelleen sitä mieltä, että hänen mukanaolonsa maan kannalta olisi suotavin. Myös sisäpoliittisesti se olisi tärkeä". TANNER: "Uudistan ehdotukseni, että pääministeri lähtee mukaan ja on siellä, kunnes pääkohdat on lyöty kiinni. Sitten hän palaa järjestämään sopimuksen hyväksytyksisaantia täällä". PÄÄMINISTERI: " Luulen, että minusta on enemmän hyötyä täällä, mutta täytynee suostua". TASAVALLAN PRESIDENTTI: "Valtuuskuntaan kuuluvat siis pääministeri Ryti puheenjohtajana, ministeri Paasikivi varapuheenjohtajana sekä professori Voionmaa ja kenraali Walden. Valtuuskuntaa voidaan myöhemmin täydentää tarpeen mukaan".

 
Näin kertoo kirja: Murhenäytelmän vuorosanat, valtioneuvoston istunnosta, jossa tuo rauhanvaltuuskunta muodostettiin. Kirjassa on vielä seuraavanlainen muistiinpano: Niukkasen yhteenveto 6.3.1940 oli seuraava: Klo 15 Neuvottelussa valittiin neuvotteluihin Ryti, Paasikivi, Wallden, Woionmaa, tulkki Hakkarainen. Matkustavat heti Tukholmaan ja sieltä lentävät Moskovaan. Ottavat selvän Venäjän todellisista vaatimuksista. Tinkivät mahdollisimman pieneksi ja sähköttävät ne hallitukselle".

 
Rauhan valtuuskunta lähti Moskovaan ja Tanner jäi johtamaan hallitusta. Tanner olisi vielä halunnut tiettävästi rauhan valtuuskunnan jäseneksi Kivimäenkin, koska täällä kotona uskotaan häneen. No tuo Kivimäen mukaan lähteminen ei sentään onnistunut.

 
Tanner sai 9.3.1940 komentajien välitöntä rauhaa vaativan lausunnon, hän ulosmittasi siitä kaiken hyötyarvon rauhan jouduttamiseksi ja totesi hallitukselle: Upseerit ovat tavallisesti sotaan halukkaimmat. Kun he ovat pessimistejä, niin mitä sitten siviilit". "Kenraali Heinrichsin 9.3.1940 allekirjoittamalla raportilla itse asiassa taivutettiin hallitus ja eduskunta rauhan kannalle" kirjoittaa Heikki Ylikangas kirjassaan. Tanner ajoi läpi päätöksen, samaiseen Heinrichsin (=Mannerheimin) lausuntoon vedoten, jonka mukaan suostuminen ehtoihin asetettiin riippuvaiseksi Moskovassa olevista neuvottelijoista, mikäli nämä olisivat kannassaan yksimielisiä. Tällainen kanta helpotti päätöksentekoa Helsingissä.

 
Rauhan valtuuskunnalta edellytetty yksimielisyys kuitenkin huojahti pahemman kerran. Mannerheimin vaatimuksesta sähkötettiin 8.3.1940 hänen tekemä kannanotto sotamarsalkan vaatimuksesta neuvottelijoille Moskovaan. Kannanotto sisälsi länsiavun maahamme kutsumisen. Sen seurauksena rauhanvaltuuskunta jakautui kahtia. Paasikivi ja Voionmaa olisivat halunneet palata Suomeen odottamaan eduskunnan ratkaisua asiassa. Heikki Ylikangas kirjoittaa kirjassaan seuraavaa:Paasikivi ilmeisestikin arveli Mannerheimin valitsevan tien määräävän jälleen kerran hallituksen linjan ja halusi hypätä mukaan uuteen suuntaan kyntävään veneeseen. Ryti vei kuitenkin Waldenin tuella ja nähtävästi nojautuen Mannerheimin 9.3.1940 muuttuneeseen kantaan rauhantien päätökseen. Hän painotti sitä, että armeijaa tuli säästää tulevia tehtäviä varten.

 
Kirjassa Murhenäytelmän vuorosanat eli muistiinpanoja talvisodan hallituksen kokouksista on luettavissa seuraavaa: MUISTIINPANOJA VALTIONEUVOSTON KOKOUKSESTA 9.3.1940 klo 17.00. Saapuvilla olivat Tasavallan Presidentti, v.a. pääministeri Tanner, sekä ministerit Niukkanen, Pekkala, Heikkinen, Koivisto, v. Born, Hannula, v. Fieandt, Fagerholm, Kotilainen ja Söderhjelm. TASAVALLAN PRESIDENTTI:  ""Ehkä ulkoministeri olisi hyvä ja tekisi selkoa asiain kehityksestä"". TANNER: ""Aloitan eilisillasta. Ylipäällikkö on saanut uuden ajatuksen, josta hän kolmeen kertaan keskusteli kanssani. Hän ehdottaa, että vetoomus länsivaltojen apuun tehtäisiin samaan aikaan kun neuvottelemme rauhasta. Esitin vahvat epäilykseni sellaista kaksoispeliä kohtaan, mutta ylipäällikkö arvelee, että avunpyynnön sitten voisi peruuttaa. Tiedoitin tämän ajatuksen valtuuskunnalle. Sitten olen saanut eversti Paasosen muistion länsivaltojen avunannosta. Lupaukset esitetään entistä kiinteämmässä muodossa. Apu on nyt 57.000 taistelevaa miestä. Näistä saapuisivat 15.500 kolmen viikon sisällä ja muut riippuen kuljetusmahdollisuuksista. Mikäli tarvitaan, on apujoukkojen määrä lisättävissä.Pyysin Paasosta lähtemään ylipäällikön luo, joka jälleen on kiinnostunut väliintulosta, koska ehdot ovat kovat. Hän haluaisi heti tehdä vetoomuksen länsivalloille, joten sillä voisi painostaa Venäjää. Nämä tiedot olen toimittanut Pääministerille"".

Ja vähän myöhemmin Tanner jatkaa puheenvuorossaan seuraavasti: "Mitä tulee ylipäällikön ajatukseen, epäilen suuresti sellaista kaksoispeliä. Se voisi johtaa keskustelujen katkeamiseen tai ikävyyksiin, jos rauha syntyisi"".

Keskustelun edetessä Tasavallan Presidentti sanoi muun muassa seuraavaa: "Länsivaltojen puoleen kääntymisen suhteen olen samaa mieltä kuin ulkoministeri. Kummallista olisi sillä tavoin toimia kahdella linjalla. Jäisin nyt odottamaan valtuuskunnan tietoja ja kutsuisin miehemme kotiin. Sitten tekisimme päätöksen länsivaltojen puoleen kääntymisestä. Olisi uskallettua yhtaikaa pyytää heitä auttamaan ja samalla jatkaa neuvotteluja. Mutta emme jaksa hoitaa näin raskasta rauhaa, se repii kansan. Mutta länsivaltoihin vetoaminen on askel tuntemattomaan. Odotetaan lisä tietoja, ennen kun päätetään kääntyäkö länsivaltojen puoleen"".

 
Vielä samana päivänä eli 9.3.1940 kello 22.00 piti valtioneuvosto toisen istunnon.  Paikalla olivat kaikki aikaisemmassakin kokouksessa olleet. Kokouksessa Tanner sanoi muun muassa seuraavaa: "Päämajan käsitys nykyhetken tilanteeseen tulee näkyviin seuraavasta ylipäällikön sähkösanomasta: """Lisäyksenä mitä aikaisemmin olen suullisesti esittänyt pääministerille sekä myös ulkoasiainministerille lähetän seuraavassa armeijamme päävoiman, Kannaksen armeijan komentajana kenr. luutnantti Heinrichsin lausunnon armeijan nykyisestä taistelukunnosta. """"Ylipäällikölle. Kannaksen armeijan komentajana katson velvollisuudekseni esittää, että armeijan nykyinen tila on sellainen, etteivät enemmät sotatoimet voi johtaa muuhun kuin tilanteen jatkuvaan heikkenemiseen ja uusiin alueluovutuksiin. Käsitykseni tueksi esitän elävän voiman jo tapahtuneen ja edelleen jatkuvan lukumääräisen kulumisen. Pataljoonien taisteluvahvuuden ilmoitetaan yleensä jo nyt olevan alle kaksikymmentä. [-?] Kaksisataaviisikymmentä miestä ja päivittäinen kokonaistappioiden nousevan tuhanteenkin. Fyysillisten ja henkisten rasitusten seurauksena ei jäljellä olevien taisteluvoima ole sama kuin sodan alussa. Huomattavat upseeritappiot vähentävät edelleen supistuneitten yksikköjen käyttövoimaa. Vihollisen tykistötulessa ja ilmapommituksessa tuhoutuu konetuli- ja panssarintorjunta-aseita siinä määrin, että tuntuvaa puutetta kriitillisillä rintaman osilla usein esiintyy. Kun lisäksi rintaman oikean siiven tapahtumat ovat pakoittaneet uuteen voimankulutukseen varustamattomassa maastossa ja tähänastisen rintaman kustannuksella, on puolustuksemme kestävyys täten uhkaavasti heikentynyt. Usein hyvinkin vaikea ilmatilanne vaikeuttaa joukkojen siirtoa ja huoltoa. Rannikkoryhmän komentaja kenr.luutn. Oesch on minulle korostanut joukkojensa lukumääräistä vähyyttä ja moraalista väsähtäneisyyttä eikä sano voivansa uskoa niillä saavutettavan menestystä. II AK:N komentaja kenr.luutn. Öhqvist on esittänyt mielipiteenään, että ellei yllätyksiä tapahdu, voi AK:n nykyinen rintama kestää viikon, mutta ei kauemmin, johtuen elävän voiman erityisesti upseeriaineksen kulumisesta. III AK:n komentaja kenr.maj. Talvela ilmituo ajatuksenaan kaiken olevan hiuskarvan varassa"""". Tämä on ylipäällikön käsitys. Asema on sellainen, että olemme pakkorauhan edessä. On kiirehdittävä, ennen kun romahdus tapahtuu. Sen jälkeen ei meidän mieltä kysytä. Olen harkinnut asiaa ja tullut siihen, että meidän täytyy antaa edustajillemme valtuudet tehdä sellainen rauha, kuin aikaansaatavissa on, ja ehdottaa pikaisen aselevon solmiamista. Meillä on kyllä aihetta huomautuksiin ehtoja vastaan, ne kun eivät ole samat kuin ne, jotka ilmoitettiin ennen edustajiemme lähtöä. Rajahan riistäisi meiltä Kannaksen keskeisiä teollisuusalueita, osia Kuusamosta ja Sallasta. “ Jos ajatus hyväksytään, on minulla hahmoteltuna sähkeohjeet valtuutetuillemme""".

Hieman myöhemmin jatkaa Tanner vielä seuraavasti: "On väärin sanoa, etten olisi tehnyt selkoa asioista. Olen selostanut Ruotsin kantaa sotilasliiton suhteen. Asiasta on ollut kysymys sekä ulkoministerin että pääministerin kanssa. Mutta tämä on suuri asia, joka vaatii aikaa. Ei siihen tänään voi saada vastausta. Mitä Saksaan tulee, se on entisellä kannallaan: ei halua sekaantua asiaamme. Tunnusteluihin on annettu tieto, ettei se suostu välittämään rauhaa. Epäilen, saako Svinhuvud mitään aikaan. Kuulimmehan juuri äsken Kivimäeltä sikäläisen kannan""."

osa 6, Kansan ääni 2/2008

Muistuttakaamme mieliin tuo vuoden 1940 maaliskuun 9. päivänä kello 22 illalla pidetyn Valtioneuvoston istunnon muistiinpanot: "Hieman myöhemmin jatkaa Tanner vielä seuraavasti: "On väärin sanoa, etten olisi tehnyt selkoa asioista. Olen selostanut Ruotsin kantaa sotilasliiton suhteen. Asiasta on ollut kysymys sekä ulkoministerin että pääministerin kanssa. Mutta tämä on suuri asia, joka vaatii aikaa. Ei siihen tänään voi saada vastausta. Mitä Saksaan tulee, se on entisellä kannallaan: ei halua sekaantua asiaamme. Tunnusteluihin on annettu tieto, ettei se suostu välittämään rauhaa. Epäilen, saako Svinhuvud mitään aikaan. Kuulimmehan juuri äsken Kivimäeltä sikäläisen kannan""".

 
Siis rauhanneuvottelut etenivät Moskovassa kaikesta huolimatta. Vaikka täällä kotomaassa ei näyttänyt olevan, poliittisella johdolla eli hallituksen suurimmalla osalla jäseniä, homma hanskassa. Näin oli mahdollista herrojen Rytin ja Tannerin venkoilu erilaisilla asioilla. Heillä ainoastaan oli kokonaisuudessaan tiedossa tuo tärkeä Göringin lähettämä viesti. Niinpä oli tarve keksiä joitakin selityksen tapaisia, joilla kansalaiset saataisiin uskomaan aivan muihin syihin, miksi oli tarve lopettaa äkisti sota. Tarvittiin selitykseksi jotain sellaista jolla saatiin kansalaisille syötettyä tappio kansallisena voittona sekä voiman näytteenä. Ja mikäpä muu se suomalaisille olisi ollutkaan sopivampi syntipukki kuin Ruotsi. Ruotsilla oli helppo selvittää suomalaisille monta karvasta kalkkia voittona.

 
Tulkintani Talvisodasta kirjan sivulla 205 kirjoittaa Heikki Ylikangas seuraavaa: Rauhanteon jälkeen tuli sen välttämättömyyden varmistamisen vuoro sekä aikalaisten ja jälkimaailman reaktioita silmälläpitäen. Suomen johtomiesten julkiset kannanotot sodan päätyttyä rakenneltiin ymmärrettävästi lähinnä siitä näkökulmasta, että ketään ei päästäisi arvostelemaan vääristä valinnoista. Näissä puheissa ei totuutta välttämättä säästelty. Tämä käy erityisesti ilmi Väinö Tannerin 13.3.1940, muutama tunti rauhanteon jälkeen pitämässä radiopuheessa. Siinä Tanner mainitsee korostetusti länsivaltain tarjoamasta avusta. Hän kertoo, että sotilasjohto perehtyi hankkeeseen tarkoin ja että sen yksityiskohdista neuvoteltiin perusteellisesti. ™Sen [ = avustussuunnitelman ] on havaittu olevan kaikin puolin tehokkaan™, Tanner tiivistää tutkimusten ja neuvottelujen yhteenvetona. Joukkojen pääsy Suomeen oli kuitenkin paha ongelma. Itämeri oli suljettu, Petsamo vihollisen miehittämä. Ainoa kelvollinen reitti kulki Narvikista rautateitse Norjaan ja Ruotsin läpi. Suomen hallitus oli ™useampaan otteeseen™ kääntynyt näiden maiden puoleen ™pyytäen liittolaisvaltojen apujoukoille läpikulkuoikeutta™. Länsivaltain hallitukset olivat ikään tehneet saman pyynnön. Pyyntö oli kummassakin tapauksessa ™jyrkästi kielletty™. ™Tämä jyrkkä kielto™, jatkaa Tanner, ™on asettanut voittamattomalta näyttävän esteen liittolaisvaltojen apuuntulolle™. Suomi oli siten jätetty yksin selvittämään välejään suuren vastustajan kanssa. Suomen kohtaloksi koitui Tannerin katkeransävyisen puheen mukaan Ruotsin ja Norjan asenne. Ne estivät Suomen saamasta tehokasta apua. Sen vuoksi yksin jätetyn Suomen oli pakko tehdä rauha. Näin Tanner asian esitti". Näin kirjoitti Heikki Ylikangas.

 
Niinpä niin. Hallituksessa Tanner luonnehti lännen hankkeita mittasuhteiltaan mitättömäksi ja aikataulultaan myöhästyneiksi. Kummallista kyllä Tanner antoi radiopuheessaan 1.3.1940 ymmärtää, että lännen apu olisi ollut tehokasta ja vaikuttanut olennaisesti sodan kulkuun.

Tannerin esittämä väite Suomen esittämästä pyynnöstä Norjalle ja Ruotsille on hyvin kyseenalainen. Suomi ei milloinkaan virallisesti pyytänyt Skandinavian mailta länsivalloille läpikulkuoikeutta. Sitä ei voitu tehdäkään, koska hallitus ei koskaan tehnyt päätöstä avunpyynnöstä. Eli sellaista päätöstä ei näytä olevan, että hallitus olisi päättänyt pyytää Ruotsin ja Norjan suostumusta länsivaltojen joukkojen läpikulkuun. Tosiasia taasen on se, että Suomen hallituksen edustajat olivat tiedustelleet miten Ruotsin ja Norjan hallitukset menettelisivät jos pyyntö asianmukaisesti esitetään. Tanner ei myöskään radiopuheessaan maininnut sanan sanaa rintamatilanteesta joka oli käytännöllisesti katsoen perikadon partaalla. Historioitsija A. F. Upton uskoo ilman muuta, että Tannerin puheessa oli kyse sisäpolitiikasta. Uptonin katsannossa Tanner salasi puheessaan armeijan kestämättömän tilanteen.

 
Heikki ylikangas kirjassaan Tulkintani Talvisodasta sivulla 208 kirjoittaa seuraavaa: Niin “ miksi Tanner oikeastaan puhui 13.3.1940 niin kuin puhui? Tahtoiko hän ohjata kansan moitteet kohdistumaan Suomen läntisiin naapurimaihin? Halusiko hän ensi sijassa ylläpitää kansan yhtenäisyyttä ja rohkeutta?  Osaksi varmasti näinkin, mutta vaikea kuitenkin on ymmärtää, miksi hän ei voinut vedota siihen, että lännen lupaama apu oli määrällisesti liian vähäistä ja ajallisesti myöhästynyttä “ jos hän kerran todella oli sitä mieltä. Hallituksessa hän oli toistellut tätä argumenttia tämän tästä. Minkä vuoksi hän tekemällä teki erityisesti Ruotsista syntipukin? Mihin katosi Tannerista Soikkasen korostama horjumaton solidaarisuus Ruotsia johtaneita sosiaalidemokraatteja kohtaan? Ja minkä ihmeen takia Tanner ei voinut myöntää, että rauha tehtiin sotilaalliselta kannalta katsoen yhdennellätoista hetkellä, mikäli tosiaan niin oli laita? Kai ainakin rintamilla uupuvat taistelijat olisivat sen käsittäneet, jos kerran viimeiset olivat tuutissa? Lundinin mukaan Tanner halusi sodan jälkeen ™puhdistautua yleisen mielipiteen silmissä niin perusteellisesti kuin suinkin™. Siitäkö oli kyse".

 
Ja Heikki Ylikangas jatkaa kirjassaan seuraavasti: Näistä kysymyksistä ei selvitä ellei oleteta, että Tannerin päämotiivi oli johtaa huomio pois rauhanteon painavimmasta syystä: Saksan suunnitelmista hyökätä lähitulevaisuudessa Neuvostoliiton kimppuun ja Suomen liittymisestä sotaan mukaan tavoitteenaan menetettyjen alueiden takaisinvaltaus. Mikäli syy oli tämä, se ei missään tapauksessa eikä millään muotoa saanut tulla julki. Tannerin katsannossa vuoto tässä suhteessa oli valtio- tai maanpetokseen verrattava raskas rikos. Näin on ajateltava sen perusteella, miten hän suhtautui rauhanpäätöksiä koskeviin vuotoihin. Kun Suomen Tietotoimiston johtaja Eero A. Berg välitti lehdistölle, että eduskunnan ulkoasiainvaliokunta oli hyväksynyt rauhanehdot, Tanner hankki hänelle vankilatuomion. Tanner katsoi Bergin syyllistyneen valtio- ja maanpetokseen".

 
Mitenkäs sitten muut maamme silloiset johtohenkilöt käyttäytyivät? He seurasivat vähäisin poikkeamin Tannerin viitoittamaa linjaa. Mannerheim niin ikään nimesi Ruotsin kauttakulkukiellon syyksi siihen, miksi länsiapua ei pyydetty. Eräiden tutkijoiden käsityksen mukaan tämänsisältöinen selittely tapahtui siksi, että muutoin avusta luopumista oli mahdoton tehdä hyväksyttäväksi kansalle. Tuo edellä mainittu tulkinta on huono. Se on huono siksi, että Ryti ilmoitti puheessaan asian kansalle. Rytin mukaan syynä olivat avun riittämättömyys ja sen myöhästyminen sekä Saksan vastatoimet ja niihin liittyvät suursodan vaara.

osa 7, Kansan ääni 3/2008

Heikki Ylikangas kirjoittaa talvisodan rauhansopimuksesta kirjassaan Tulkintani Talvisodasta seuraavasti kirjansa sivulla 209: Kaikki mahdolliset näkökohdat viskattiin siis vaakaan toteutuneen vaihtoehdon oikeuttamiseksi. Aaro Pakaslahti, ulkoministeriön poliittisen osastonpäällikkö, kirjoittaa omissa muistelmissaan: ""Johtavien piirien taholta leimattiin heti rauhanteon jälkeen muunlainen menettely kertakaikkiseksi mahdottomuudeksi. Sain sen käsityksen, että suorastaan oli päätetty unohtaa ja tehdä tapahtumattomaksi se tosiasia, että muita mahdollisuuksia oli harkittu aivan viime hetkellä"". Pakaslahden mukaan rauha selitettiin ™välttämättömäksi ja valtioviisaaksi teoksi, kaukonäköisesti harkituksi toimenpiteeksi™.  Rytin ja Tannerin kannan rauhankysymyksessä puolustusministeri Juho Niukkanen (kannatti länsiapuun turvautumista) kiteyttää kaiken todennäköisyyden mukaan jokseenkin oikein, kun hän muistelmissaan kirjoittaa: ""Ulkoministeri Tanner ja häneen yhtyneenä Ryti “ vaikkakin epäröiden “ arvelivat ilmeisesti kieltäytyessään ottamasta vastaan apua ja pyrkiessään tekemään Neuvostoliiton kanssa rauhan melkein millä ehdoilla tahansa, että Suomi voitaisiin sillä tavoin toistaiseksi irrottaa sodasta ja että se myöhemmin voisi itse valita, milloin ja millä edellytyksillä se mahdollisesti uudestaan liittyisi alkaneeseen suursotaan"". Niukkasen arvioon ei ole muuta lisättävää kuin se, että tällä viime kädessä Rytin läpiajamalla valinnalla haluttiin ensi sijassa välttää joutuminen väärälle puolelle “ häviäjän puolelle “ meneillään olevaan suursotaa. Se mitä odoteltiin, oli Saksan mahdollinen hyökkäys itään (josta Niukkanen oli saanut vihiä), ei länsivaltain, koska nämä olivat kieltäytyneet antamasta sodanjulistusta Neuvostoliitolle siinäkin tapauksessa, että ne kutsuttaisiin Suomen avuksi. Tässä tilanteessa länsivaltain ja Neuvostoliiton välille olisi siis syntynyt aseellinen konflikti ilman sodanjulistusta".

 
On syytä esittääkin kysymys, että mikä oli länsivaltain avun todellinen tavoite? Eiköhän siinä ollut yhtenä syynä vallata Ruotsin malmi ja Petsamon nikkeli joka nyt palveli Saksan sotateollisuutta. Kuten Heikki Ylikangas kirjansa sivulla 214 kirjoittaa:Todellisuudessa Suomessa toki oltiin tietoisia niin Ruotsin malmin strategisesta merkityksestä kuin länsivaltain halusta avata uusi rintama Saksaa vastaan ja sitoa Pohjoismaat siihen länsivaltain liittolaisina. Saksan Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher ilmoitti jo 19.12.1939 lähettämässään sähkeessä Berliiniin: ™ Suomalaisella taholla otaksutaan, että länsivallat haluaisivat muodostaa sivusotanäyttämön pohjoiseen, siihen mahdollisesti liittäen Etelä-Ruotsiin sijoitettavat lentotukikohdat.

 
Entinen pääministeri, silloinen kansanedustaja T. M. Kivimäen tiedetään raportoineen hallitukselle 28.2.1940 matkastaan, joka oli suuntautunut Ruotsiin ja Saksaan. Hän totesi länsivaltain avusta: ™Vaikka ne puhuvat Suomen auttamisesta, on niiden päätarkoitus vahingoittaa Saksaa, mm. estämällä malminvienti™.Ei ollut mikään salaisuus, että Englanti ja Ranska halusivat mahdollisimman pitkään välttää avointa sotaa Neuvostoliittoa vastaan.

 
Otan tähän lainauksen Heikki Ylikankaan kirjan sivulta 215:Kenraali Walden kertoi valtioneuvoston istunnossa 5.3.1940 ranskalaisen everstin Ganevalin ilmoittaneen kokouksessa, johon myös pääministeri Ryti osallistui: ™Englanti ja Ranska laskevat Venäjän viholliseksi heti, kun joukot ovat lähteneet liikkeelle, mutta sodanjulistusta he eivät anna.

 
Rauhanteon jälkeen Saksa sulkeutui taas entiseen mykkyyteensä. Rauha tyydytti myös Saksan etuja, taasen Suomen julkinen tukeminen ei vieläkään. Tilanne lienee suurelta osin johtunut Saksan ja Neuvostoliiton välisestä, 23.8.1939 solmitusta Hyökkäämättömyyssopimuksesta. Saksa noudatti sopimusta hyvinkin kirjaimellisesti varoen millään tavoin loukkaamasta Neuvostoliittoa, olihan Saksalle sotilaallisesti erittäin tärkeätä, että se ei joudu kahden rintaman sotaan. Hyökkäys Neuvostoliittoon oli Saksan suunnitelmissa merkitty vasta myöhemmin tehtäväksi.

 
Elämä jatkui niin täällä Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Suursota riehui Euroopassa edelleen. On muuten hyvin mielenkiintoista, että yhä edelleenkin sota-ajan tapahtumat irrotetaan joksikin omaksi tapahtumaksi ilman niiden liittymistä muuhun Euroopan tapahtumiin. Esimerkiksi Heikki Ylikangas kirjoittaa kirjansa sivulla 223 seuraavaa:Suomen osalta poliittisten suhteiden korjaamista yritettiin jo paljon aikaisemmin. Vedoten kuparinvientiin Saksaan Suomen yritti toukokuussa 1940 saada lupaa ostaa aseita Saksasta. Hitler torjui ajatuksen ainakin toistaiseksi. Suomessa heitettiin kuitenkin verkko toisensa jälkeen Saksan suuntaan. Hallituksen vaihdon (27.3.1940) jälkeen Kivimäki sai Rytiltä jyrkän määräyksen lähteä lähettilääksi Berliiniin. Kivimäki penäsi muistelmiensa mukaan ankarasti vastaan, koska ei osannut riittävästi edes saksaa, ranskasta ja diplomaattisesta käytöskulttuurista puhumattakaan. Mikään ei auttanut. Ryti vetosi jopa työvelvollisuuslakiin painostaakseen Kivimäen myöntymään. Viivyttelyn jälkeen ™saksalaisystävällisenä pidetty™ Kivimäki matkusti lopullisesti (oli jo Saksassa aikaisemmin) toimipaikalleen 1.6.1940.

 
Kivimäen nimitys oli selkeää jatkoa pankinjohtajan ja professorin Rolf Wittingin nimittämiseen ulkoministeriksi 27.3.1940. Saksasta ei vain kuukausiin kuulunut sittenkään mitään sitovaa ja Suomea tukevaa, ei vaikka uusi ulkoministeri Rolf Witting vakuutti kesä-heinäkuun vaihteessa 1940 Saksan Suomen-lähettiläs Wipert von Blücherille saksalaismielisen katsantokannan kasvavan Suomessa ™lumivyöryn lailla™ ja vaikka Witting, joka luki itsensä suureksi Saksan ystäväksi, tarjoutui Suomen muuttavan tarvittaessa koko hallituksen saksalaismieliseksi. Witting puhui äidinkielenään saksaa ja osasi puutteellisesti Suomea. On aivan selvää, että juuri saksan taito ja saksalaismielisyys puhuivat voimallisimmin Wittingin puolesta, kun uutta ulkoministeriä etsittiin. Muuten tuskin olisi päädytty tähän ulkopoliitikkona varsin tuntemattomaan ja kokemattomaan henkilöön, vaikka hänelle Olikin muilla alueilla poliittisia ansioita. Wittingin nimitys osoittaa, että jo ennen Saksan suorittamaa Tanskan ja Norjan miehitystä sekä Ranskan sotaretkeä Suomi oli tehnyt selkeän valintansa. Pian sen tekivät muutkin, itse asiassa yhä useammat suomalaiset. Saksan huikaisevat voitot mursivat asenteita. Kirjeessään P. E. Svinhufvudille 30.6.1940 Sven Hedin kertoi kuulleensa monilta suomalaisilta, että Saksan-myönteisyys kasvoi maassa. Vastauskirjeessään P. E. Svinhufvud ilmaisi (12.7.1941) vakuuttuneisuutensa Saksan lopullisesta voitosta maailmansodasta. Molemmat pitivät selvänä, että Suomi saisi menetyksensä Saksan isännöimässä oikeudenmukaisessa rauhassa takaisin. Suomen pyrky Suur-Saksan siipien suojiin oli niin innokasta ja niin massiivista, että von Blücherin oli painokkaasti neuvottava suomalaisia maltillisuuteen, jotta Moskovan epäilykset eivät heräisi. Virallinen saksalaispolitiikka suhteessa Suomeen ja Neuvostoliittoon siis yhä jatkui.

 
Päätän tähän tämän talvisota sarjan. Sillä kuten huomasitte, lipsahdimme jo talvisodan jälkeiseen aikaan, aikaan jolloin valmisteltiin jo uutta sotaa Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Ehkäpä olisi tänäänkin hieman tarkemmin yritettävä penätä maamme johtohenkilöiden Nato touhujen perään. Ehkä yli kuudenkymmenen vuoden jälkeen saamme tietoja tämän päivän touhuista Naton keittiönpöydän ympärillä.

 
 
*****************************************************

Heikki Männikkö, Kansan ääni 2/2005

Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä

Neuvostoliitto ei ehtinyt viedä loppuun kolmatta  viisivuotissuunnitelmaa (1938-42) maan joutuessa hyökkäyksen kohteeksi. Aivan valmistautumattomana sotaan ei jouduttu. Teollisuustuotanto ylitti vallankumousta edeltäneen tasoon 8,5-kertaisesti. Maatalouden kollektivisointi oli suoritettu loppuun. Kolhoosit ja sovhoosit kykenivät turvaamaan elintarvikehuollon.  Kun Saksa liittolaisineen (Suomi, Unkari, Romania) hyökkäsi 22.6.1941 Neuvostoliittoon, oli 2000 km pitkälle rintamalle keskitetty mm. 5 miljoonaa sotilasta, 5000 lentokonetta ja 3500 tankkia. Kun monet imperialistien äänitorvet tänäänkin esittävät Neuvostoliiton syypääksi toiseen maailmansotaan, on syytä kerrata sotaan johtaneita tapahtumia.

Imperialistisen sodan siemenet kypsyvät

Maailmansotien syistä Lenin totesi, että imperialismin kaudella suurten monopoliryhmittymien taloudellinen kehitys tapahtuu epätasaisesti. Maailman taloudellista ja poliittista jakoa monopolien välillä pyritään kuitenkin toteuttamaan voimasuhteiden mukaan. Mikäli jotkut monopoliliitot jäävät tässä jaossa vähemmälle, mitä heidän voimasuhteensa edellyttää, pyrkivät ne uudelleenjakoon poliittisten keinojen loppuessa vaikka aseiden avulla. Versaillesin rauhan vahvistettua kapitalistisen maailman uuden järjestyksen, kokivat voittajiin kuuluneet Japani ja Italia jääneensä vähemmälle. Saksa, joka ennen 1. maailmansotaa oli kehityksessään voittajavaltioita edellä, tunsi kärsineensä myös vääryyttä. Lisäksi syntyi uusi tilanne, kun Eurooppaan muodostui sosialistinen Neuvostoliitto. Toisaalta Saksan ja Japanin taloudet kasvoivat Ranskaa, USA:ta ja Englantia nopeammin. Imperialististen maiden välille muodostuivat voimasuhteet, jotka eivät enää vastanneet maailman taloudellista ja alueellista jakoa. Saksa, Italia ja Japani nostivat esiin uuden maailmanjaon kysymykset. Myös USA ja Englanti toivoivat voivansa kukistaa japanilaiset ja saksalaiset kilpailijansa, joita eivät kyenneet voittamaan taloudellisessa kamppailussa. Ranskan monopolien laajentumishalu ilmeni v. 1923 toteutetulla väliaikaiseksi jääneellä Ruhrin alueen miehityksellä. Kaiken ohella 30- luvun laman saattelemana muodostui tilanne, jossa kaikki kapitalistipiirit pyrkivät Neuvostoliiton murskaamiseen ja liittämään sen alueet omaan valtapiiriinsä.

Monopolit ja finanssipiirit nostivat fasismin

Saksa aloitti uuden sodan valmistelut sotaministeriön kokouksissa 14.6. ja 5.9.1917. Silloin todettiin, että "Saksan tulee kehittää nopeasti rauhan ajan taloutta ja mukauttaa sitä sotatarkoituksiin". Italiassa pystytettiin monopolien tuella v. 1922 fasistihallinto. Sotaan valmistautuvat maat pystyttivät fasistihallinnon tukahduttaakseen sodanvastustajien ja työläisten vastarinnan. Tämä onnistui monopolien suurilla tukisummilla. Fasistien keinoina olivat terrori ja demagogia. Saksassa muodostui yhteinen finanssipääoman, upseeriston, maanomistajien ja oikeistososialidemokraattien rintama, jonka avulla suoritettiin fasistien vallankaappaus 30.1.1933 ja nimitettiin Hitler valtakunnankansleriksi. Heti seuraavana päivänä aloitettiin talouden militarisointi. Kruppin tehtaat keskittyivät uudelleen sotatarvikkeiden tuotantoon. Vanhoja sotatarviketehtaita ajanmukaistettiin ja laajennettiin. Kun v. 1932 Saksan kaikki pääomasijoitukset olivat 2590 milj. mk, josta sotateollisuuden osuus oli 620 milj. mk, niin v. 1934 vastaavat luvut olivat 3760 milj. mk/3300 milj. mk ja v. 1938 luvut olivat 21030 milj. mk/15500 milj. mk. Kun v. 1932 saksan maavoimissa oli 10 divisioonaa, niin v. 1935 maavoimien vahvuus oli jo 31 divisioonaa.

Anti- Komintern sopimus ja taistelu kommunisteja vastaan

Sotavarustelut aloitti 20- luvun alussa myös Japani, missä fasismin korvasi sokea perinteinen usko keisarin jumalalliseen alkuperään. Japanin sotavoimat tunkeutuivat Mantshuriaan (Koillis-Kiinaan) syyskuussa 1931. Tavoitteena oli Kiinan valtauksen jälkeen hyökätä Neuvostoliittoon ja täydentää maan niukkoja raaka-ainevaroja sekä päästä eroon Japanin monopolien ja tilanherrojen vihaamasta Neuvostoliitosta. Hitleriläiset pitivät myös suurimpana vihollisenaan kommunisteja. Valtaannousunsa jälkeen hitleriläiset järjestivät valtiopäivätalon tuhopolton, josta fasistien propaganda syytti kommunisteja. Näin fasistit saivat aiheen suunnata terrori kommunisteja kohtaan. Myöhemmin 25.11.1936 solmivat Saksa ja Japani ns. antikomintern-sopimuksen vahvistaen maiden liiton taistelussa maailmanherruudesta. Sopimus velvoitti yhteisiä toimia Kommunistista Internationaalia vastaan. Sopimuksen salainen osa edellytti yhteistä taistelua Neuvostoliittoa vastaan. Kolmen hyökkääjävallan liitto syntyi, kun sopimukseen 6.11.1937 liittyi myös Italia. Sen yksi tärkeä tavoite oli antaa USA:n, Englannin ja Ranskan hallituspiireille kuva sopimusmaiden tulevasta sodasta ainoastaan Neuvostoliittoa vastaan.

Neljän vallan sopimus

USA ja Englanti toimittivat Saksalle taloudellista tukea ja myös Japanin varustautuminen nojautui USA:n toimituksiin. Englannin konservatiivit pitivät läheisiä yhteyksiä fasisteihin, eivätkä uskoneet Saksan muodostavan maalleen minkäänlaista vaaraa. USA:n pääomapiirit uskoivat, että lähestyvä sota ei ulotu heidän maaperälleen ja toivoivat Saksan liittolaisineen kukistavan Neuvostoliiton. Lisäksi amerikkalaiset pankit tukivat ratkaisevalla panoksella hyökkääjävaltioita. Ranskassa natsien revanssihenki huoletti laajoja yhteiskuntapiirejä, mutta Englannin hallitus halusi lähentymistä Saksan kanssa ja veti mukaansa tähän myös Ranskan. Sitten Britannia ja Ranska solmivat Saksan ja Italian kanssa 15.7.1933 ns. neljän vallan sopimuksen, joka julisti hurskaasti tavoitteekseen "rauhan säilymisen". Tosiasiassa sovittiin yhteistyöstä kaikkia Eurooppaa koskevissa kysymyksissä syrjäyttämällä Neuvostoliitto ja Euroopan pienet valtiot. USA:ssa sopimusta pidettiin "hyvänä enteenä". Euroopan pienet valtiot huolestuivat, koska sopimuksesta kuulsi Ranskan ja Englannin aikomus Euroopan pikkuvaltioiden kustannuksella ostaa itsensä vapaiksi Saksan ja Italian aluevaatimuksista tarkistamalla Versaillesin sopimusta ja näin se jäi lopuksi ratifioimatta.

Mieluimmin fasistien miehitys, kuin Neuvostoliiton apu

Neljän vallan sopimukseen oli tyytymätön myös Puola, jonka yhteiskuntapiirit olivat varmoja Saksan Puolalle aiheuttamasta uhasta. Neuvostoliitto pyrki herättämään Saksan uhkaamissa Baltian maissa vastarintaa Saksan valloituspyrkimyksiä vastaan. Neuvostoliitto esitti Puolalle 14.12.1933 yhteistä julkilausumaa maiden pyrkimyksestä puolustaa rauhaa Itä-Euroopassa. Puolan hallitus vastasi, että se ei periaatteessa vastusta ehdotusta. Mutta Puolan hallitsevilla piireillä oli omia laajentumishaluja mm. Neuvostoliiton alueiden suhteen. Tätä hyväksikäyttäen natsit ilmoittivat valmiutensa antaa puolalaisille sitoumus, että eivät hyökkää Puolaan. Puolan porvarit ja tilanherrat tarttuivat heti Saksan epämääräisiin lupauksiin. Saksan ja Puolan hyökkäämättömyyssopimus allekirjoitettiin 26.1.1934. Helmikuun alussa Puola kieltäytyi Neuvostoliiton kanssa minkäänlaisesta sopimuksesta, jolla pyrittäisiin takaamaan Itäisen Euroopan maiden riippumattomuus. Puolan ja Saksan sopimus heikensi rauhanvoimia, teki tyhjäksi Ranskan ja Puolan liiton ja heikensi Ranskan asemaa. Hitler totesi myöhemmin, että ilman Puolan tukea Itävallan ja TÅ¡ekkoslovakian miehitys ei olisi onnistunut.

Neuvostoliitto rauhantyön eturintamassa

Jo 20 luvulla Neuvostoliitto normalisoi suhteensa lähes kaikkiin naapurivaltioihinsa, sekä USA:ta lukuun ottamatta kaikkiin suurvaltoihin. Hyökkäämättömyyssopimus kirjoitettiin Ranskan kanssa 1932. Neuvostoliitto solmi v. 1933-35 diplomaattiset suhteet monien uusien valtioiden mm. Belgian, Unkarin, Espanjan, Romanian, USA:n ja TÅ¡ekkoslovakian kanssa. Joulukuussa 1933 Neuvostoliitto teki aloitteen Euroopan kollektiiviseksi turvallisuusjärjestelmäksi tarkoituksenaan muodostaa rauhantahtoisten valtioiden Saksan vastainen yhteisrintama. Neuvostoliitto liittyi Kansainliittoon syyskuussa 1934, mutta kieltäytyi ottamasta vastuulleen sen aiempia virheitä.  Kansainliitossa Neuvostoliitto pyrki viemään eteenpäin Euroopan kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän ajatusta, mutta tässä ei päästy puolinaisia ja tehottomia päätöksiä pidemmälle.

Länsivallat estivät kollektiiviset turvatakuut

Monet Ranskan poliitikot olivat huolestuneita natsien suunnitelmista ja vaativat Ranskaa neuvottelemaan Neuvostoliiton kanssa kollektiivisesta turvallisuusjärjestelmästä. Niitä käytiin vuosina 1933-34. Ilmeni, että ranskalaiset kannattivat Neuvostoliiton ja Ranskan keskinäisen avunannon sopimusta, mutta eivät halunneet rikkoa suhteitaan Englantiin. Siksi syntyi ajatus kahdesta sopimuksesta. Ensimmäisen ns. "Itäsopimuksen" osapuoliksi kaavailtiin Neuvostoliittoa ja Itäisen Euroopan valtioita, joiden tuli taata toistensa rajojen rikkomattomuus ja antaa apua osapuolelle, joka joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Toinen Neuvostoliiton ja Ranskan välinen sopimus sisälsi sitoumuksen keskinäisestä avunannosta hyökkäyksen torjumiseksi.  Puolan ja Saksan vastustuksesta huolimatta itäsopimus olisi voinut onnistua, mikäli vastustajien joukkoon ei olisi liittynyt myös Englanti. Lisäksi saksalaisagentit murhasivat ranskalaisen Itäsopimuksen puolestapuhujan, Ranskan ulkoministerin Barthoun. Hänen seuraajansa Laval puolestaan esitti hitleriläismielistä roolia. Itäsopimuksen kariuduttua Neuvostoliitto esitti Neuvostoliiton ja Ranskan sekä toisaalta Neuvostoliiton ja TÅ¡ekkoslovakian kahdenkeskisiä sopimuksia keskinäisestä avunannosta hyökkäyksen sattuessa. Ranskan yhteiskuntapiirien painostuksesta sopimukset allekirjoitettiin toukokuussa 1935. Mutta TÅ¡ekkoslovakian presidentin Benesin vaatimuksesta Neuvostoliiton ja TÅ¡ekkoslovakian väliseen sopimukseen tehtiin varaus, jonka mukaan keskinäisen avunannon sitoumukset säilyttävät voimansa vain ehdolla, että Ranska auttaa syntyneessä tilanteessa jompaa kumpaa osapuolta. Näin TÅ¡ekkoslovakia ennakkoon varmisti mahdollisuuden olla täyttämättä Neuvostoliiton kanssa solmimaansa sopimusta.

Fasistit etenevät länsivaltojen laittamatta "tikkua ristiin"

Fasistien siirtyminen 30- luvun puolivälissä aseellisen toimintaan, ei vaikuttanut eurooppalaisten päättäjien asenteisiin.

  Italia aloitti laajentumisen hyökkäämällä 5.12.1934 Etiopialaisten joukkojen kimppuun. Samalla se tutki länsimaiden reaktioita. Vain Neuvostoliitto Kansainliitossa vastusti Italian toimia. Ranska tuki Italiaa, koska hyökkäys heikensi Englannin asemia Afrikassa. Englannin reaktio oli myönteinen, koska Italia oli tukenut Englantia sen Ranskan ja Neuvostoliiton vastaisissa toimissa. USA otti "puolueettoman kannan" kieltäen sotatarvikkeiden viennin sotiviin maihin. Italian ja Etiopian voimasuhteista johtuen tämä laki oli tuki Italialle. Hyökkäyssodan Italia aloitti 3.10.1935 ja Etiopian vakinaisten joukkojen vastustus murrettiin vuoden 1937 alussa.

  Heinäkuussa 1936 alkoi Francon organisoima fasistien kapina Espanjassa tasavaltaa vastaan. Italia ja Saksa lähettivät Francon tueksi aseita ja joukkoja. Länsivaltojen harjoittama "puolueettomuuspolitiikka" esti tasavaltalaisia ostamasta aseita ja oli tuki fasisteille. Ainoastaan Neuvostoliitto tuki suurin materiaalitoimituksin tasavaltaa. Maailmassa syntyi laaja fasisminvastainen rintama, joka lähetti vapaa- ehtoisia tasavaltalaisten tueksi. Mutta Saksa ja Italia saivat kokeilla Espanjassa sodankäyntimenetelmiään Englannin ja Ranskan seuratessa sivusta. Ja kun tasavaltalaisten asema muodostui vaikeaksi, Englanti ja Ranska tunnustivat Francon fasistisen hallinnon.

  Hitleriläiset pakottivat 11.7.1936 Itävallan sopimukseen, missä se lupautuu sopimaan ulkopolitiikastaan Saksan kanssa. Sitten 24.6.-37 Saksan sotaministeriö vahvisti ohjeet Itävallan valtauksesta (Anschluss). Tässäkin tapauksessa Länsivaltojen kannan määräsi ainoastaan ajatus liitosta Neuvostoliittoa vastaan. Englannin hallituspiirien muistiossa todettiin, että jos Saksa ei uhkaa Lännen etuja Englanti voi suostua Anschlussiin ja Saksan taloudelliseen ja poliittiseen herruuteen Itä-Euroopassa. Ranskalaiset ilmaisivat kantanaan toivovansa jonkinlaista sopimusta Saksan kanssa. Helmikuuhun 1938 mennessä Englanti ja Ranska olivat kääntäneet selkänsä Itävallalle ja 12.3.1938 Saksa miehitti Itävallan. Ainoastaan Neuvostoliitto tuomitsi Itävallan valloituksen ja esitti samalla kollektiivisen vastarinnan järjestämistä Saksaa vastaan.

  Kaukoidässä Japani valtasi uusia alueita Kiinalta. Neuvostoliitto auttoi Kiinaa lainoilla ja sotatarvikkeilla. Japani uhkasi siellä Englannin etuja, mutta Englanti antoi periksi. Toukokuussa Japani yritti vallata Mongolian alueita, jolloin sopimustensa mukaisesti Neuvostoliitto lähetti Japania vastaan sotilaallista voimaa. Kesällä 1939 käytiin ankaria taisteluja. Yhdessä Mongolialaisten joukkojen kanssa Neuvostoliittolaiset tuottivat kenraali Zhukovin johdolla Japanilaisille hyökkääjille Halhin-Golilla raskaan tappion.

Münchenin sopimus ja Tšekkoslovakian jako

Itävallan valloituksen jälkeen Hitler määräsi valmistelut TÅ¡ekkoslovakian valtaamiseksi (Grün). TÅ¡ekkoslovakia oli hyvin varustautunut. Siksi Saksa pyrki eristämään sen ulkopoliittisesti ja mitätöimään sen Ranskan ja Neuvostoliiton kanssa tekemät sopimukset. Aihe Saksan ja TÅ¡ekkoslovakian selkkaukselle järjestettiin esittämällä maan saksalaisen väestön (sudeettisaksalaisten) toimesta vaatimuksia, jotka olisivat merkinneet maan hajoamista. Neuvostoliitto ilmoitti olevansa valmis täyttämään TÅ¡ekkoslovakialle antamansa turvatakuut. Ranska puolestaan ilmaisi voivansa täyttää TÅ¡ekkoslovakialle antamansa turvatakuut vain, jos Englanti olisi mukana ja perui näin TÅ¡ekkoslovakialle antamansa sitoumukset. TÅ¡ekkoslovakian hallitsevat piirit alkoivat vaipua antautumismielialaan. Saksalle näytettiin vihreää valoa. Se alkoi nopeasti keskittää joukkoja TÅ¡ekkoslovakian rajalle 19-20.5.1938. Mutta yllättävästi TÅ¡ekkoslovakia suoritti armeijansa liikekannallepanon tarkoituksenaan antaa hyökkääjälle vastaisku ja Ranskan oli pakko ilmoittaa tukevansa TÅ¡ekkoslovakiaa. Englanti puolestaan ilmoitti, että selkkauksen sattuessa sen on seurattava Ranskaa. Saksa perääntyi väliaikaisesti. Kesän aikana Englanti ja Ranska painostivat TÅ¡ekkoslovakian hallitusta antautumaan Saksalaisille. Syyskuun alussa Neuvostoliitto esitti Ranskalle ja Englannille yhteisiä toimia Grün-suunnitelman vastustamiseksi. Tätä Neuvostoliiton esitystä ei Ranskan ja Englannin hallituspiireissä virallisesti käsitelty. Syyskuun aikana Ranska ja Englanti sopivat tukevansa sudeettialueiden luovuttamista Saksalle ja antoivat TÅ¡ekkoslovakialle 19.9.-38 uhkavaatimuksen sudeettialueensa luovuttamisesta Saksalle. Saksan, Italian, Ranskan ja Englannin kesken alettiin puhua konferenssin koollekutsumisesta, joka järjestettiinkin Münchenissä 29-30.9.1938. Tässä konferenssissa sovittiin häikäilemättömästi TÅ¡ekkoslovakian jaosta. Se merkitsi Englannin ja Ranskan lopullista irtaantumista kollektiivisen turvallisuuden ajatuksesta. Englannin ja Ranskan tavoitteena oli suojata oma maansa ja suunnata fasistien hyökkäys Neuvostoliittoon. Samalla päätettiin 30.9.-38, Englannin ja Saksan hyökkäämättömyyssopimuksesta. Vähän myöhemmin samanlaisen sopimuksen allekirjoitti myös Ranska, mitätöiden samalla kaikki Neuvostoliiton kanssa v. 1935 tekemänsä sopimukset. Vielä tässä vaiheessa Neuvostoliitto esitti TÅ¡ekkoslovakian hallitukselle valmiutensa auttaa maata vaikka ilman Ranskaa ja ryhtyi samalla konkreettisiin sotavalmisteluihin, mutta TÅ¡ekkoslovakia piti parempana antautumista.

Länsimaat vesittävät Saksan vastaisen sopimuksen

Lontoossa oletettiin Saksan nyt suuntaavan ensi-iskunsa Neuvostoliittoon. Näin uskoi myös Ranskan hallitus sen jälkeen, kun 6.12.39 allekirjoitettiin Ranskan ja Saksan hyökkäämättömyyssopimus. Toisin kuitenkin kävi. Sopimuksista välittämättä valtasi Saksa 15.3.-38 koko TÅ¡ekkoslovakian ilman, että Ranska ja Englanti tekivät mitään TÅ¡ekkoslovakialle Münchenissä antamiensa turvatakuiden eteen. Saksalla oli nyt tie auki koko itäiseen Eurooppaan ja sen voima kasvoi kaiken aikaa. Vaikka esitykset Saksan vastaisesta rintamasta olivat valuneet hiekkaan, teki Neuvostoliitto vielä yhden aloitteen. Ranskan ja Englannin hallituksille jätettiin 17.4.1939 Neuvostoliiton huolellisesti valmisteltu esitys Saksan agression vastaisen kolmiliiton muodostamisesta. Ranskan ja Englannin hallitukset suostuivatkin neuvotteluihin, mutta todellisuudessa he "pelasivat vain aikaa". Ensin neuvotteluja käytiin diplomaattiteitse, mutta syyskesällä 1939 maiden sotilasasiamiesten kesken Moskovassa. Mutta neuvottelut eivät edenneet ja ne keskeytettiin, että länsimaiden edustajat saisivat hallituksiltaan lisäohjeita. Sitten 21.8.-39 kävi lopullisesti selväksi, että mitään uusia ohjeita ei ollut eikä tullut.

Neuvostoliiton ja Saksan sopimus

Jo Münchenin sopimuksen aikaan Saksa oli tehnyt päätöksen aloittaa maailmansota hyökkäämällä Puolaan, koska tiesivät, että länsivallat eivät puuttuisi asiaan. Neuvostoliittoon natsit suhtautuivat toisin. Kokemukset TÅ¡ekkoslovakian, Kaukoidän, Espanjan yms. tapahtumien osalta todistivat, että Neuvostoliitto on pyydettäessä valmis sotilaallisiin toimiin, jos Saksan hyökkäyksen kohteeksi joutuneet sitä pyytävät.. Neuvostoliitto oli myös koko 30-luvun ajan varustautunut tulevan sodan varalle. Saksa näki, että hyökkäys Neuvostoliittoon tulee valmistella paremmin. Tehtiin päätös hoitaa sotatoimet muualla Euroopassa ennen hyökkäystä Neuvostoliittoon. Kokemuksesta tiedettiin, että vastarinta Länsi-Euroopassa tulee olemaan puolinaista. Tässä mielessä Ranskan ja Englannin taktiikka koki täydellisen haaksirikon. Samasta syystä Saksa tunnusteli maaperää toukokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen solmimiseksi Neuvostoliiton kanssa ja teki tästä virallisen esityksen 3.8.1939. Neuvottelut Ranskan ja Englannin kanssa olivat kesken ja Neuvostoliitto ilmoitti pitävänsä ehdotusta sopimattomana. Toukokuussa 1939 Neuvostoliitto teki vielä Puolalle ehdotuksen kahdenkeskisestä sopimuksesta mutta sen Puola torjui. Elokuussa 1939 Neuvostoliitto joutui tekemään valinnan.  Jatkaako Ranskan ja Englannin kanssa kariutuneita toivottomia neuvotteluja vai suostuako Saksan esittämään hyökkäämättömyyssopimukseen. Elokuussa 1939 syntyi sotilaallisen Neuvostovastaisen rintaman uhka. Münchenin sopimus asetti Neuvostoliiton Saksan hyökkäyksen kohteeksi ja Neuvostoliitolla oli käynnissä Japanin vastaiset taistelut Kaukoidässä. Neuvostoliitto oli "kuolemanvaarassa" ja kaikki muut Euroopan suurvallat olivat jo tehneet hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa. Neuvostoliitto ei yksinään kyennyt ehkäisemään sotaa ja tarvitsi aikaa varustautua paremmin Saksan tulevaa hyökkäystä vastaan. Hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton ja Saksan välillä solmittiin 23.8.1939.

Neuvostoliiton ja Saksan sopimuksen seuraukset

Sopimuksen ansiosta Münchenin rintama hajosi. Englannin, Ranskan ja USA:n oli hyvin vaikea sopia enää Saksan kanssa ja kapitalistinen maailma jakaantui kahtia. Neuvostoliiton onnistui pysäyttää väliaikaisesti fasistien eteneminen itään. Se kykeni myös siirtämään puolustuslinjansa lännemmäksi, millä oli ratkaiseva merkitys tulevassa suursodassa. Kaikki ne, jotka toivoivat voivansa suunnata Saksan hyökkäyksen ensinnä Neuvostoliittoa vastaan, pettyivät katkerasti. Heidän suuttumuksensa on koko sodanjälkeisen ajan ollut suunnaton. Huolimatta siitä, että länsimaat olivat itse syypäitä sotaan, kieltäytymällä Saksan vastaisesta rintamasta, ei taistelu neuvostoliittolais-saksalaisen hyökkäämättömyyssopimuksen ympärillä ole hälvennyt, vaan on ideologisen taistelun keskiössä tänäänkin. Kaikki tahtovat unohtaa sen tosiasian, että sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä.


III. Suomen ja koko Euroopan rauhan turvaaminen vaatii nykyisessäkin tilanteessa kollektiivisen (yhteis-) turvallisuuden järjestelmää, jollaista Neuvostoliitto on ehdottanut.

 
- On siis pyrittävä nostamaan kaikki edistyksen voimat maassamme yhteiseen taisteluun kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän toteuttamisen puolesta.

 Lähde: Vaihtoehtouutiset

[VD.com]

Talvisota olisi voitu välttää.



 "Kunnia ja rauha niille, jotka kärsivät ja kaatuivat talvisodassa. Oikeus muistella niille, joita lähtemättömät muistot saavat muistelemaan. Silti on uskallettava sanoa, että talvisodan alkamisen 70-vuotispäivän vietossa on vastenmielisiä piirteitä. Niistä ovat vastuussa ne, joiden velvollisuus olisi tuoda muisteluun malttia, monipuolista pohdintaa, nykypäivän ja tulevaisuuden perspektiiviä “ media, valtiojohto, poliitikot, historiantutkijat.

  Halutaanko yksipuolisella juhlinnalla todellakin ottaa yhä revanssia aiemmista vuosikymmenistä, jolloin talvisodasta ei muka saanut sanoa totuutta? Halutaanko elvyttää vanhoja viholliskuvia, ja jos, niin ketä se hyödyttää? Halutaanko iskostaa kansakunnan mieleen, että historian tarkastelussa ei ole syytä itsetutkiskeluun, itsekritiikkiin eikä näkökulman laajentamiseen?

  Historia, edes talvisodan historia, ei ole mustavalkoinen, ei absoluuttisen hyvän ja absoluuttisen pahan taistelua. Sellaista on vain saduissa ja taruissa. Puhumattakaan, että maailma olisi pyörinyt Suomen ympärillä ja kaikki olisi tapahtunut vain meidän takiamme.

  Yksi asia on tietysti selvä: vastuuta talvisodan murhenäytelmästä ei saa panna kummankaan maan kansan niskoille. Vastuussa olivat varsin suppeat hallitsevat piirit rajan molemmin puolin.

  Neuvostoliitto ei suunnitellut Suomen liittämistä yhteyteensä. Neuvostoliiton intressit Suomen suunnalla olivat luonteeltaan puolustuksellisia ja niiden mukaisesti se pyrki järjestämään naapuruussuhteet Suomen kanssa sopimusteitse. Silti neuvostojohdolla oli osavastuu tilanteen päästämisestä sotaan ja eräistä selkkausta pahentaneista ratkaisuista.

  Toisaalta ei pidä unohtaa Suomen poliittisen johdon virheitä, jotka J.K. Paasikiven mukaan olivat vakavimpia ja raskaimpia Suomen ulkopoliittisten virhelaskelmien sarjassa. Epäluottamuksen ja sodan juuria etsittäessä ei pidä unohtaa myöskään Suomessa sotaa edeltäneinä vuosikymmeniä harjoitettua sisä- ja ulkopolitiikkaa, jo varhain 1930-luvulla aloitettua yhteistyötä Natsi-Saksan kanssa sekä systemaattisesti juurrutettua itäisen naapurin vastaista ilmapiiriä. Kuten Kyösti Skyttä aikoinaan tutkimuksessaan totesi, talvisota oli 20- ja 30-lukujen nationalistisen ideologian johdonmukainen seuraus.

  Kokonaan oma lukunsa oli suomalaisten käyttäytyminen syksyn 1939 neuvotteluissa. Suomalaiset tutkijat aina Osmo Jussilaa ja Timo Vihavaista myöten ovat sitä mieltä, ettei neuvostojohto ollut valmistautunut sotaan eikä halunnut sotaa, vaan pyrki Suomen kanssa sopimukseen. Historiantutkija Arvi Korhosen mielestä suomalaisten neuvottelijoiden olisi pitänyt jäädä Moskovaan. Näin olisi vältytty tulkinnalta, että Suomi oli katkaissut neuvottelut, kirjoittaa Veijo Meri ja jatkaa: Englantilaiset hämmästelivät sitä, ettei Suomi osannut käyttää hyväkseen Stalinin tarjoamaa kompensaatiota. J.K. Paasikivi totesi omasta puolestaan pitäneensä jo neuvottelujen aikana “ samoin kuin sen jälkeen “ sopimuksen tekemistä meille parempana vaihtoehtona. Ulkoministeri Eljas Erkko ja Väinö Tanner olivat keskeisiä syyllisiä neuvottelujen sabotoimiseen.

  Painavimmat talvisodan syttymisen syyt olivat kuitenkin ulkoiset, ennen kaikkea saksalainen fasismi, joka uhkasi sekä Neuvostoliittoa että Suomea. Talvisodan poliittinen historia alkoi Hitlerin valtaannoususta Saksassa ja Suomen vuosi vuodelta tiivistyneestä yhteistyöstä Saksan kanssa. Lisäksi on otettava huomioon lännen suurvaltojen yllyttävä rooli. Ne olivat omaksuneet Hitlerin tyynnyttelypolitiikan, kieltäytyneet kollektiivisesta turvallisuussopimuksesta Neuvostoliiton kanssa ja näyttäneet Münchenin sopimuksella vihreää valoa Saksan hyökkäykselle itään.

  Jos kaikkia näitä seikkoja ei oteta huomioon eikä tarkastella kokonaisuutena, talvisodasta ei voida ymmärtää paljoakaan. Jos näitä seikkoja ei haluta tuoda esiin, suomalaisia, eritoten uusia sukupolvia tieten tahtoen tyhmistetään. Julistetaan, ettei historiasta tarvitse mitään oppia. Muuta kuin se, että me olimme oikeassa, että ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi ja että ongelmat ratkaistaan voimankäytöllä, sotimalla.

  Tälläkin kertaa talvisotajuhlinnan yhteydessä ylvästellään, miten Suomi on nyt itsenäinen ja miten vapaa se on päättämään itse omista ratkaisuistaan. Kuitenkin on tapahtunut päinvastoin. Tarvitsee vain katsoa, miten Suomen hallitus toteuttaa juoksupoikana EU:n ja sen suurvaltojen tahtoa ja miten se integroi maatamme yhä tiiviimmin sotilasliitto Natoon. Suomella ei ole enää itsenäistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja sisäpolitiikkakin on tiukasti EU:n pihdeissä. Talvisotahehkutuksen yksi tarkoitus lieneekin tämän tosiasian peittäminen ja kansalaisten Nato-jäsenyyttä koskevan vastarinnan murtaminen. Johtopäätöksen 70 vuoden takaisista tapahtumista tulisi olla päinvastainen."

  ERKKI SUSI

Tiedonantaja nro 44/27.11.2009




KOMINFORM / VAIHTOEHTOUUTISET

VD

[VD.com]

Talvisodassa henkiä meni tuhansittain

2010-02-28 05:47:14

 Sota ei ole ihannoitava asia. Se tuottaa aina kärsimystä, tuhoa, haavoittuneita ja ihmishenkien menetyksiä. Talvisodassa 27600 suomalaista menetti henkensä ja 43 500 suomalaista haavoittui ja rampautui. Suomalaisten kokonaistappiot olivat siis 70000 luokkaa. Kaikki kunnia kuuluu Talvisodassa henkensä menettäneille, haavoittuneille, orvoksi ja leskeksi jääneille sekä taisteluihin joutuneille.

  Neuvostoliittolaisia kuoli yli satatuhatta ja haavoittui myös vastaavasti enemmän kuin suomalaisia. On irvokasta väittää, että voitimme sodan suomalaisten onnistuessa tuhoamaan vihollisia enemmän kuin he meitä.

  Talvisota on onneton ja surullinen luku Suomen ja itänaapurimme suhteiden historiassa. Etenkin sen puhkeamisen historia ja taustatekijät on ikävä tapahtumasarja. Historiasta kumpuaa ajattelutapa, jonka mukaan Venäjä on Suomen perivihollinen. Nykyinenkin nettikirjoittelu ja julkinen keskustelu osoittavat tuon ajattelutavan istuvan sitkeästi suomalaisissa.

  Varsinainen mörkö on Otto-Ville Kuusinen ja Talvisodan aikainen Terijoen hallitus. Terijoen hallituksen valistusministeri Inkeri Lehtinen sanoi minulle, että tuo hallitus oli suomalaisten Neuvostoliitossa asuneiden kommunistien epäonnistunut yritys välttää verenvuodatus. Hallituksen toimista hän totesi: Pojat vain hiihtelivät hangilla. Tosin Terijoen hallituksen puolustusministeri Akseli Anttila oli sitten Puna-armeijan kenraalina vapauttamassa Berliiniä natseilta 1945.

  Talvisodan aikaan poliittisessa päätöksenteossa jo mukana ollut Urho Kekkonen kirjoitti presidenttinä Arvo Tuomiselle 23.4.1970:

  Minua askarruttaa kysymys, mikä olisi ollut Leninin ulkopolitiikka, jos hän olisi joutunut johtamaan Neuvostoliittoa maailman toisena suurvaltana. Ensiksikin käsitykseni nyt - aivan toisin kuin pikkuporvarillisina nuoruusvuosinani - on se, että Neuvostoliiton oli vuodesta 1918 lähtien ulkoisten ja sisäisten vihollisten uhkaamana kehitettävä sotalaitostaan, enkä usko, että Lenin teki tätä sydämen halusta. Kun 1930-luvulla luin erään amerikkalaisen (Smith?) kertomuksen raskaan teollisuuden rakentamisesta, hän oli työskennellyt muistaakseni Tsheljabinskissa ja nähnyt sen epäinhimillisen paineen, jonka alaisena maakylistä siirretyt virsujalkaiset musikat siellä työskentelivät, ajattelin, että se on kaikkea muuta kuin sosialismia. Mutta kun Saksa hyökkäsi 1941, osoitti se Stalinin olleen oikeassa, mistä seikasta Paasikivi sittemmin minulle usein puhui¦

  ¦Mutta palaan vielä Leniniin. Mitä hän olisi tehnyt 1930-luvulla Hitlerin päästyä valtaan? Olisiko hän tehnyt Moskovan sopimuksen elokuussa 1939? Olisiko hän hyökännyt Suomeen? Minulle olisi mieluisaa uskoa, että hän ei olisi hyökännyt, vaikka meidän silloinen politiikkamme ei olisi häntä pidättyvyydessä tukenutkaan. Mikä oli Kuusisen osuus 1939 ja mikä se olisi ollut, jos Lenin olisi elänyt 1939? Paljon vastaamattomia kysymyksiä, jotka tulevat aina vain vaikeammiksi¦

  Stalin kommentoi paljon puhuttua Molotov-Ribbentrop-sopimusta radiopuheessaan 3.7.1941: Mitä me voitimme solmimalla hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa? Me turvasimme maallemme rauhan puolentoista vuoden ajaksi ja mahdollisuuden valmistaa voimiamme vastaiskuun, jos fasistinen Saksa uskaltaisi hyökätä maamme kimppuun sopimuksesta huolimatta.

  Talvisodan jälkeiset tapahtumat osoittavat, että neuvostojohdon huoli leningradilaisten turvallisuudesta oli perusteltua. Lisäksi suomalaisten vieminen Hitlerin Saksan aseveljeksi mustasi maamme maineen muun maailman silmissä.

  Aimo Minkkinen - 23.2.2010

  Tiedonantaja




KOMINFORM



VD

[VD.com]

Talvisotaa muistetaan epärehellisellä tavalla. Heikki Typpö.



Suomen media on muistellut näkyvästi ja kuuluvasti Talvisodan päättymistä. Yle/TV:n Teema -kanavalla on tullut useita jaksoja, jotka kertovat toisen maailmansodan seurauksista ja Saksan tappion tuomasta inhimillisestä tragediasta, kaaoksesta ja sekasorrosta. Talvisodan päättymispäivänä tuli jälleen yksi jakso, joka kertoi 30 miljoonan saksalaisen sotavangin sijoittumisesta raunioina olevaan saksalaiseen yhteiskuntaa.

  Suomen Talvisodan päättymisen muistelussa näkyi vastuuttomana pyrkimyksenä yritys irrottaa Suomi sodan kokonaisuudesta. Päämisteri Vanhanen, oikeusministeri Brax ja tasavallan presidentti Halonen toivat kaikki esille jokseenkin epäolennaisia näkökohtia ja asioita, jopa suoranaista pyrkimystä pestä Suomen osuus puhtaaksi sotasyyllisyydestä, ja samalla kirkastaa fasistisen ideologian veren ruskettamaa kruunua.

  Pääministeri ikään kuin sanaleikin varjolla naureskellen vähätteli sotasyyllisten rikoksia. Oikeudenkäyntiä, joissa sotasyyllisiä tuomittiin, pidettiin oikeusvaltion periaatteiden vastaisena. Tämä oli oikeusministeriön panos kantaa suomalaisten vastuu 50 miljoonaa kuollutta vaatineeseen eurooppalaiseen sotaan. Presidentti halonen yritti leikkiä tasapuolista sotasyyllisyysoikeudenkäynnin pahottelussa toteamalla jotain siihen suuntaan, että vuoden 1918 loppuselvityksissä kenttäoikeudet, jotka tuomitsivat kymmeniä tuhansia hävinneen osapuolen ihmisiä kuolemaan, toimivat oikeusvaltion sääntöjen vastaisesti. Rinnastus oli jotenkin korni.

  On hyvä, että sotia muistellaan, jotta niitä ei koskaan ja missää enää puhkeaisi. Muistelun pitää olla rehellistä. Syyllisyyden väistäminen silloin kun se on todellinen, on uuden sodan lietsontaa. Suomen erillissotamyytti on sellainen. Sotasyyllisten kunnian palauttaminen on sellainen. Sotaan johtaneiden historiallisten tapahtuminen vääristäminen ja unohtaminen ovat myös uuden sodan lietsontaa. Venäjävihan ylläpito, rasistinen pilkka ja halveksunta ovat myös sitä. Nykyistä Venäjävihaa ei voi enää kuorruttaa kommunismilla ja työläisvastaisuudella, koska Venäjä on kapitalistinen maa. Nyt on kysymys pelkästä nationalismista, sanan inhottavassa merkityksessä.

  Niin Talvisota kuin sen elimellinen jatkosota olivat rikoksia Suomen kansaa vastaan. Se vei kymmeniä tuhansia nuoria suomalaisia hautaan. Se vammaautti lukemattoman määrän kansalaisiamme sekä fyysisesti että henkisesti. Se pienensi maamme pinta-alaa 10% :lla. Se aiheutti taloudellisten ja sosiaalisten menetysten lisäksi sellaisen henkisen trauman tämän päivänkin ihmisille, että se näkyy vieläkin kaikilla elämän alueilla. Kymmenet tuhannet sotaveteraanit ovat kärsineet ja kärsivät siitä loppuun saakka.

  Tämä on sellainen taakka ja vastuu maamme poliitiselle johdolle, myös tänä päivänä, että sodasta pitäisi kertoa rehellisesti eikä kieliposkessa naureskellen, kuten nyt tapahtui.

  Lähettänyt Heikki Typpö blogiin Kapitalismin perunkirjoitus - Heikki
Typpö 3/13/2010 02:34:00 ip.

  http://www.punavihreakeskustelu.blogspot.com]




KOMINFORM




VD