|
VD.com
|
 |
« Vastaus #2 : Marraskuu 19, 2009, 05:35:18 » |
|
Joitakin ajatuksia vuoden 1949 lakkotaisteluista.
"Edellisessä Kansan Äänen numerossa oli kirjoitus lakkotaistelusta Kemissä 1949, koska tämän vuoden elokuun 18. päivänä tuli kuluneeksi 60 vuotta Kemin veritorstaita. Päivästä jolloin poliisi avasi tulen rauhallisia “ aseistamattomia “ lakkolaisia vastaan hajottaakseen rauhallisesti sujuneen lakkolaisten tilaisuuden. Veritorstain lakkolaisten kokoukseen osallistui noin 5 000 ihmistä. Poliisien, väkijoukkoon ampumista, luodeista sai surmansa Anni Kontiokangas ja Felix Pietilä. Lisäksi poliisi pidätti lakon johdosta 116 henkeä. Joukossa oli myös henkilöitä jotka eivät olleet edes paikalla.
Mielestäni tuolloisia tapahtumia on syytä muistella hieman enemmänkin. Kemin tapahtumat olivat suomalaisessa mittapuussa erikoinen ja suuri merkityksellinen tapahtuma. Maamme oikeistolaiset kehittelivät mielikuvituksessaan Kemin lakosta oikein työläisten kapinan. Erkki Salomaa kirjoitti Rakentaja lehden numerossa 48 vuonna 1949 asiasta muun muassa seuraavaa:
"Lienee ensimmäinen kerta suomalaisen yhteiskunnan historiassa kun lakkomielenosoituksesta tehdään valtiovaltaa vastaan suunnattu kapina ja lakkolaisista saman terminologiaa käyttäen "noin kaksituhantinen kapinallinen väkijoukko".
Ns. vapaassa Amerikassakaan, mistä saapuneet uutiskuvat jatkuvasti kertovat poliisien hyökkäyksistä lakkolaisia vastaan, ei tiettävästi tällaisia selkkauksia eikä niiden mahdollisia jälkiselvittelyjä käsitellä kapinana vaan lähinnä järjestyshäiriöinä. Kemin lakkolaisten kulkuetta ja sen yhteydessä sattuneita tapauksia on päivälehdissä käsitelty jo niin tyhjentävästi, että tässä yhteydessä niihin ei ole syytä laajemmin puuttua. Sanottakoon kuitenkin, että vaaditaan todella joko äärimmäisen vilkasta mielikuvitusta tai mitä hiotumpaa asianajajaoveluutta, jotta Kemin lakkolaisten esiintyminen saataisiin näyttämään kapinalta."
Hieman myöhemmin kirjoittaa Erkki Salomaa samaisessa Rakentaja lehden artikkelissa:
"Työläisten kannalta Kemin tapauksiin ei voi asennoitua muulla kuin yhdellä tavalla. Ovathan vastakkain työläiset ja se suomalainen yhteiskunta, joka 1930-luvulla lapuanliikkeen hengessä kävi taistelua ammattiyhdistysliikettä vastaan ja lopulta saikin yliotteen, mikä johti ammattijärjestöjen lakkauttamiseen tuomioistuinten päätöksillä. Välirauhan jälkeisellä ajalla on siltä taholta, joka menetti selustatukensa fasismin luhistuessa, puhuttu jatkuvasti palaamisesta "normaaleihin oloihin". Tähän vanhaan normaaliin olotilaan kuului Suomessa vakinaisena ilmiönä ammattiyhdistysliikkeen ja ammatillisesti järjestyneiden työläisten vainoaminen. Kemin syytteet ovat mitä havainnollisimpia todisteita näistä pyrkimyksistä ja ne osoittavat, että taantumus on menestynyt suunnitelmiensa toteuttamisessa. Tuleeko tämä eteneminen jatkumaan, se riippuu maamme työväenluokasta. Ammattiyhdistysliikkeen vapautta ja sen yhtä perustekijää “ työläisten lakko-oikeutta “ on puolustettava kaikin käytännössä olevin keinoin."
Näihin syvällisiin mietteisiin Erkki Salomaa päätti tuon Rakentaja lehdessä ilmestyneen kirjoituksensa. Tänään me tiedämme, että lakko-oikeutta maassamme ei vielä ole murennettu loppuun asti. Vaikkakin, työläisten lakko-oikeuden käyttämiselle on kehitetty vuosien saatossa, kaikenlaisia esteitä. Kuten esimerkiksi lakko sakot, jotka aina lankeavat vain ammattiyhdistyksille ja työläisille. En muista tapausta jolloin isäntä puoli olisi joutunut lakkosakkojen maksajaksi, vaikka se on aina enemmän tai vähemmän lakon todellinen aiheuttaja. Ei taida maamme työväenliikkeen historiassa olla yhtään lakkoa jonka työläiset olisivat huvin vuokseen julistaneet.
Mutta palataanpa takaisin tuonne Kemin lakon aikoihin. Meidän on syytä muistuttaa mieliimme muutama muukin sitä ennen ja tuona aikana tapahtunut asia.
Suomi irrottautui toisesta maailmansodasta syyskuussa 1944 tekemällä välirauhan sopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Toinen maailmansota päättyi Euroopan osalta, fasistisen Saksan ehdottomaan antautumiseen, 8. toukokuuta 1945. Euroopan kansat, myös Suomessa, juhlivat 9. toukokuuta suurin joukoin toisen maailmansodan päättymistä. Helsingin Rautatientorilla oli tuolloin suuri sodanpäättymisen ja rauhan voittamisen juhla. Edellä mainittua juhlaa pidetään vieläkin, todennäköisesti suurimpana joukkokokouksena Suomen itsenäisyyden aikana. Ihmiset olivat innostuneita ja mielissä oli ajatus: ei koskaan enää sotaa.
On syytä muistuttaa mieliin, että ns. Lapin sota jatkui Suomessa vielä keväälle 1945 ja toinen maailmansota päättyi Japanin osalta vasta 1945 elokuussa Yhdysvaltojen, Hiroshiman ja Nagasakin kaupunkeihin pudottamiin atomipommeihin.
Välirauhan sopimus takasi edellytykset maamme demokratisoitumielle. Siinä oli määritelty fasistisluontoisten ja sotaisten järjestöjen lakkauttaminen. Välirauhan sopimus antoi toiminta vapauden demokraattisille voimille kuten ammattiyhdistysliikkeelle. Oli aivan luonnollista, että pitkän sodan ja kotimaisen pääoman harjoittaman diktatuurin päättyminen antoi ihmisille intoa ja tarmoa kulkiessaan kohti tulevaisuutta. Muun muassa ammattiyhdistysliikkeen voima kasvoi. Ihmiset tahtoivat parempaan ja turvattuun elämään eli pois taloudellisesta kurimuksesta.
Sodan jälkeen työläisten palkat olivat pieniä. Ja kaiken lisäksi palkkoja heikensi jatkuva voimakas inflaatio joka heikensi koko ajan palkkaa. Oli luonnollista, että tuolloin esiintyi eri puolilla maatamme palkkataisteluja jotka useimmiten johti lakkotaisteluun. Oli myös tavallista, että isäntä puoli nosti hintoja sitä mukaan kuin työläiset saivat taisteltua suuremman palkan itselleen. Tällä kertaa työläiset pystyivät kuitenkin jatkuvalla taistelulla nostamaan palkkatasoaan eli ansiotaso parani herrojen pyörittämästä hintojen nostamisesta huolimatta.
Sodan jälkeisten ensimmäisten eduskuntavaalien tuloksena maahamme muodostettiin Pekkalan hallitus. Pekkalan hallitus istui vuoden 1948 eduskuntavaaleihin asti. Mitä maassamme tapahtui sellaista josta niin sanottu virallinen historia ei yleensä kerro?
Käyttäkäämme Erkki Salomaata oppaanamme tuon ajan historiallisiin hetkiin. Hän kirjoittaa kirjassaan, Suuriraha & Isänmaa Co., sodan jälkeisistä vuosista ja vuona 1948 tapahtuneesta hallituksen vaihdoksesta. Salomaa toteaa, että työväenluokan nousu II maailmansodan jälkeen oli kansainvälinen ilmiö. Samoin oli suurkapitalistien maailmanlaajuinen ryhmittyminen hyökkäykseen työläisten laajentuneita oikeuksia ja vaikutusvaltaa vastaan. Niinpä Suomenkin suurtyönantajat tekivät tilannearvion. Tilannearvio päätyi arvioon, että hyökkäyksen otollisin aika on vuoden 1948 eduskuntavaalien jälkeinen aika. Vaalien jälkeen Pekkalan hallitus joutui eroamaan. Muodostettiin Fagerholmin hallitus. Fagerholmin johtama hallitus tuli hyvin nopeasti tunnetuksi hallituksena joka teki työläisten keskuudessa kaikkea muuta kuin myönteistä. Fagerholmin hallitus nojautui ensisijaisesti äärimmäisen oikeiston tukeen.
Erkki Salomaa kirjoittaa kirjassaan seuraavaa:
"Kansallisen Kokoomuksen 16.6.1949 päivätyssä eduskuntakirjeessä tuotiin selvästi esiin, miksi suurporvaristo oli siinä vaiheessa Fagerholmin hallituksen kannalla. Sen mukaan sosialidemokraattien ja kommunistien joutuminen yhdessä oppositioon lähentäisi näitä molempia ryhmiä toisiinsa ja heikentäisi sosiaalidemokraattien ammattiyhdistysliikkeessä käymää taistelua. "Edellisestä johtuen olisi viimeistään syksyllä odotettavissa vakavia työlevottomuuksia, joiden hillitseminen samoin kuin muutenkin kommunistien toiminnan vastustamiseen ei porvarillisella hallituksella tai sellaisella, jossa sosialistit ovat mukana."
Jo ennen hallituksen vaihdosta amerikkalaiset asiantuntijat olivat laskeskelleet, että normaali työttömyys Suomessa pitäisi olla vähintään 5 % palkkatyöväen kokonaisluvusta. Silloin loppuisi "ylityöllisyyden turmiollisuus" ja työvoiman tarjonnan ollessa kysyntää suuremman, palkat painuisivat alas. Työläisille oli vuodesta toiseen selitetty, että vasta sitten voidaan elinehtoja tuntuvasti parantaa, kun suurimmista sodan aiheuttamista taloudellisista pulmista on selvitty. Siksi tämäntapainen työ- ja palkkaehtojen huononnusohjelma oli monelle yllätys.
Rivit tiivistyivät kuitenkin pian tiukkaan vastarintaan. Siitä ensimmäisiä laajempaa huomiota herättäneitä osoituksia oli Arabian tehtaiden pyöreästi 2000:n työläisen lakkotaistelu syksyllä 1948. Siinä vaiheessa myös SAK:n enemmistö, joka oli poliittisesti kytketty Fagerholmin hallitukseen, asennoitui avoimesti palkkaliikkeitä vastaan. Talouselämä-lehti, mikä tunnetaan johtavan suurpääoman käsitysten tulkkina, ei aiheetta todennut SAK:n vetäytyneen eteentyönnetystä asemistaan hallituksen linjojen taakse. "Se luopui vaatimasta yleistä palkankorotusta, mitä ratkaisua on tietenkin pidettävä järjen voittona", selitti lehti. Työläisten järkeen ei sellainen voitto mahtunut ja niin lähikuukausina ilmeni eri työpaikoilla kautta maan lukuisasti liikehtimisiä. Kesällä 1949 ne huipentuivat useiden ammattiliittojen johdolla käydyksi suurtaisteluksi. Silloin noin 60 000 työläistä oli samanaikaisesti lakossa kukin ryhmä omien vaatimustensa puolesta."
Kansan Ääni
VD
|
